Category: harjoittelupäiväkirja

“Onko vuorikiipeily vaarallista?” – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Sopimattomia ääniä ja norsumaista notkeutta

Vuosia sitten kävin jonkin aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti Astanga-joogassa. Sen harrastaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. En oppinut tekniikoita kunnolla itsenäisesti, ja tunneilla odotettiin tiettyä osaamistasoa. Kursseja oli tarjolla, mutta ne olivat kalliita ja ajankohdat jotenkin aina minulle hankalia. Astangan alkeistunteja oli kahdesti viikossa ja niille pääseminen vaati minulta aina erikoisjärjestelyitä (tytär oli vielä vauva ja työkuviot toisenlaiset kuin nykyään). Rimpuilin ja koetin pysyä mukana, mutta kun kehitystä ei tapahtunut, alkoi motivaatiokin rapista.

Viimeinen niitti joogaharrastukselleni iskettiin eräänä sateisena sunnuntaina. Niihin aikoihin en vielä ollut vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kärsin jatkuvasti vatsakivuista ja usein vatsani turposi kuin ilmapallo. Kyseisenä sunnuntaina vointini oli aika kurja. Ajattelin joogatunnin helpottavan oloa mutta homma kääntyikin minua vastaan. Hartiaseisontaan ponnistaessani se tapahtui. Se on kyllä, luonnollisuudestaan huolimatta, yksi noloimmista äänistä, ainakin nuorelle naisella. Selvisin lopputunnista teeskennellen, että jumppatrikooni olivat revenneet ja lopuksi pakenin paikalta katsekontakteja vältellen. Enkä palannut enää.

Nyt vuosia myöhemmin alan jo olla vähemmän herkkähipiäinen. Olen munannut itseni jo lukemattomia kertoja ja niin monenlaisilla tavoilla, että tiedän ettei nolostuminen ole kuolemaksi.

Mutta kun minulle on toistuvasti ehdotettu joogan ottamista osaksi Vuorenvalloitus-valmistautumista, en vaan ole saanut aikaiseksi. Olen tiennyt sen olevan loistavaa palauttavaa liikuntaa. Se auttaisi lihashuollossakin. Itseasiassa todella monet kiipeilijät harrastavat joogaa muun muassa koska se parantaa kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Ennen kaikkea se tekisi hyvää jatkuvasti miljoonaa asiaa työstävälle mielelleni, hetki rauhaa. Hiukan aina välillä pyörittelin ajatusta, mutta kipinä vaan ei syttynyt. Ehkä nolostus oli liian lujassa.

Kuten aiemmin kerroinkin (koko juttu: Aurinkotervehdys vaan sullekin – Rautakanki lotusasennossa), siskoni sai minut viimein liikkeelle antamalla syntymäpäivälahjaksi lahjakortin joogatunneille Lentävään Mattoon.

Ensimmäinen tunti meni juuri niin kankeasti kuin kuvitella saattaa. Mutta muistin myös, miksi pidän joogasta. Tunnin jälkeen juttelin paikan vetäjän Annin kanssa. Hän rohkaisi minua kokeilemaan erilaisia joogatunteja ja minä innostuin. Olen halunnut kokeilla eri joogalajeja, mutta arastellut ajatusta mennä tunneille yksin törttöilemään. Sovimme, että voin testailla muutamia eri joogalajeja ja kertoa sitten kokemuksistani täällä, rehellisesti tietenkin. Monia kuitenkin varmasti kiinnostaa, millaisia lajit ovat tämmöisen kömpelön aloittelijan näkökulmasta.

Nyt “luvan saatuani” kiinnitin toiveikkaan katseeni katosta roikkuviin liinoihin, joita käytetään ilmajoogassa.
– Sinne vaan kokeilemaan, kannusti Anni.

Keskustelussamme esiin nousi vielä Timo, joka viime kesänä joogasta keskustellessamme oli todennut, ettei hän ole sitä kokeillut, mutta voisi olla joskus hauska testata. Hahaa, sehän oli käytännössä lupaus, eikö vaan?

– Nyt me mennään yhdessä joogaamaan! intoilin kotiin päästyäni.
Onneksi Timo on heittäytyvää sorttia. Hän vaan hymyili vinosti ja totesi, että kai sinne sitten pitää mennä.

Valitsimme ensimmäiseksi kokeiluksi Yin-tunnin, joka on hidastempoinen ja venyttelypainotteinen. Minulla oli takana aika rouhea kahvakuulatreeni. Venytystä totisesti sainkin; uupuneet lihakseni suorastaan narisivat. Noudatin siskon neuvoa ja yritin pitää ajatukset kurissa. Keskityin mielessäni toistamaan vain hengityksen tahtia “sisään–ulos”.  Se onnistuikin aika hyvin, kunnes unohdin, kumpaa olin miettinyt viimeksi ja sitten meni koko rytmi solmuun.

Timo oli tunnilla kuin kotonaan. Hän venyttelee aika paljon myös kotona (minä katselen sitä kummeksuen sohvalta ja paikotellen totean ääneen, että minunkin pitäisi. Mutten nyt juuri ehdi / jaksa / viitsi / halua), joten homma sujui häneltä varsin luontaisesti. Tunnin jälkeen häntä kyllä nauratti:
– Sekin venytys, jossa piti kumartaa taivutetun jalan yli otsa lattiaan: Ohjaaja sanoi, että jos et yletä, ota blokki (tiiliskiven muotoinen vaahtomuovipalikka, jota käytetään apuvälineenä, kirj. huom.) otsan ja lattian väliin. Mulla oli kaksi päällekäin ja siltikään en meinannut taipua tarpeeksi alas.

Kokemuksesta rohkaistuneina päätimme seuraavalla kerralla mennä vähän nopeatempoisempaan Astangaan, joka on minulle jo hiukan tutumpaa.

Mutta yhtä kaikki rauhallinen venyttelymäinen tunti teki hyvää ja sen myötä pakotus lihaksissa laantui. Olisin nauttinut ehkä vieläkin enemmän, jos en olisi muutamaa tuntia aiemmin riekkunut salilla kuulien kanssa kuin heikkopäinen.
Mielikin tyyntyi siinä määrin, että torkahdin loppurentoutuksen aikana salin lattialle.  Silti virallinen selitys kurkustani rentoutuksen aikana ehkä kuuluneelle rohinalle on, että aloin viimein oppia ujjayi-hengitystekniikkaa…

Page 2 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén