Category: harjoittelupäiväkirja Page 1 of 2

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.

Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
… kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: “Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu.”
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä.  Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä ‘perus keskiviikko’ tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään “tuosta vaan ihan huomaamatta”, jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: “Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!”
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: “tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään.”

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:

Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Hei, oletko valmis?

Vitsit, että olen ollut hyvällä fiiliksellä viime päivät! On niin lähtövalmis olo, ettei millään malttaisi enää tarttua arkiseen tekemiseen tai edes treeniin, vaikka juuri harjoittelusta taitaa vahva oloni syntyä.

Perjantaina tein 75 kilometrin lenkin pyörällä: Tampere–Ylöjärvi–Nokia–Pirkkala–Lempäälä–Tampere.

Janiina Ojanen harjoittelee
Jaksaa jaksaa!

Palatessa polkuvälineistöni eli reidet, pakarat ja pohkeet eivät tuntuneet juurikaan väsyneiltä. Tai siis tottakai ne olivat väsyneet, mutta eivät sellaisella tavalla, etteivätkö ne siitä nopeasti palautuisi.
Ainoastaan polvia kolotti. Myönnettäköön, että aika paljonkin. Minun kohdallani kolotus ei viestitä, että itse polvissa olisi vikaa. Olen oppinut sen tarkoittavan, että reisien ja säärien lihasten kiinnityskohdat ovat kireällä, uupuneet ja/tai hapoilla. Eli ei mitään vaarallista, mutta kivuliasta kyllä ja usein vaatii palautumisaikaa, palauttavaa liikuntaa ja venyttelyä, välillä hierontaa. Hierojalla käynnistä on vierähtänyt aikaa, ja venyttelyintoni… noh, se on aina vaan kehityskohde.

Nyt kolotus oli sen verran ärhäkkää, että kerrankin panostin venyttelyyn ja otin iltasella nukkumaan mennessäni särkylääkkeen.

Lauantaiaamuna kävin kannustamassa Timon koripallojoukkuetta viikonlopputurnauksen aamumatsissa ja ajattelin juosta hallilta kotiin kymmenisen kilometriä. Otin varmuuden vuoksi bussirahan mukaan, koska tunne polvien seutuvilla ei ollut normalisoitunut. En ollut varma, kuinka jalat olivat palautuneet alle vuorokausi fillarilenkin jälkeen. Lisäksi paluumatkan palloiluhallilta joutuu juoksemaan asfaltilla. Olisi tylsää, jos joutuisin kivun takia keskeyttämään lenkin. Mutta tässä vaiheessa en enää halua riskeerata ja hankkia rasituksesta ja huonosta palautumisesta johtuvia vammoja. Aristavat polvet siis saivat minut varovaiseksi ja jo etukäteen muistuttelin itseäni oman kropan kuuntelusta.

Mutta vielä mitä! Askel kulki ihanan kevyesti, ja huomasin lauleskelevani aamuauringossa. Liikunta poisti polvista lopunkin kolotuksen. Edes parin kilometrin asteittain jyrkkenevä nousu Pispalanharjulle ei hidastanut tahtia.

On muuten hupaisa tunne, kun ensin jännittää edessä olevaa pitkää nousua ja henkisesti valmistautuu siihen: “Ihan kohta sattuu ja väsyttää ja harmittaa ja ärsyttää ja vaikka mitä. Mutta sitten vaan juoksuvauhtia alas ja sinnikkyydellä rinne ylös.”

Näin pieneen kuivuu 2,5 kg jauhelihaa

Hetken kuluttua huomaat, että toistellessasi itsellesi, että “kohta on paha paikka, ihan kohta”, oletkin juossut koko nousun ihan huomaamattasi!
Niinpä Pispalan rinteen “yllättäen” kääntyessä laskuun, yltäpäältä hikiset kasvoni halkesivat niin leveään hymyyn, että vastaantulijat eivät voineet olla vastaamatta virnuiluuni.

Kymppi meni kuin siivillä, päinvastaisista odotuksista huolimatta ja yrittämättä juoksin nopeammin kuin yleensä. Taustalla oli vielä ilo Timon joukkueen voitosta, joten päivä alkoi onnellisessa endorfiinipöllyssä. Ja sain vahvistusta ajatukselleni, että kestävyysharjoittelu on mennyt toivotulla tavalla.

Ihan hyvä niin, koska treeniaika alkaa olla lopuillaan. Mont Blanc -reissun alkuun on vielä neljä viikkoa, mutta ensi viikolla tähän aikaan ollaan jo tunturissa vaeltamassa kohti Haltia!

Vaikka innostuksesta huolimatta olemme vältelleet hössöttämistä (tai siis minä hössöttäisin kyllä, mutta Timo pitelee suitsista), matkavalmistelut näkyvät jo kotona. Nurkkiin on kasautunut varusteita. Keittiön sivupöydällä on keko kuivamuonapusseja. Pari päivää sitten koko asunto haisi vuorokauden ajan jauhelihalta, kun kuivatimme 2,5 kg jauhelihaa.

Ja se kirjoittajan tärkein varustekin on hankittu. Ostin muistikirjan, johon teen tunturissa muistiinpanoja, jotta ajatukset pysyvät tallessa siihen asti, kun pääsen kirjoittamaan niitä tänne. Tuon vihon ostaminen oli hämmentävän haastava prosessi: kiersin lukuisia kirjakauppoja, kunnes löysin vihon, joka tuntui juuri oikealta. Siinä ei ole mitään erikoista, se on ihan tavallinen kovakantinen musta vihko, joka löytyi alennuskorista. Mutta jostain syystä sen piti olla juuri se, eikä mikään aiemmista muistikirjoista tai vihkoista tuntunut hyvältä. Mistä lie johtuu, mutta onneksi muut varusteet ovat löytyneet helpommin!

Hei, oletko valmis? Kohta mennään Lappiin!

Salainen ase – nopea palautuminen

Monte Rosalla huomasin kouriintuntuvasti, kuinka keho ja mieli väsyvät eri tahtiin.

Laskeutuessamme huipulta olin onnellinen ja virkeä. Kiipeämisen ponnistelu oli rauhoittanut mieleni, ja normaalin katkeamattoman ajatusryöpyn sijaan olo tuntui seesteiseltä ja nautinnollisen tyhjältä. Annoin ajatusten soljua rauhassa ohitseni kuin poutapilven hattaroiden. Keveinä ja raikkaina. Tunsin, kuinka mieleni lepäsi ja virkistyi. Hymyilin aamuauringolle.
Ja kompastuin.

Rauhallisen hiljaisuuden vallitessa askelsimme rivakkaan tahtiin rinnettä alas. Satunnaisesti keskustelimme muutaman lauseen, mutta muuten kaikki olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa.

Monte Rosa / Dufourspitze Janiina Ojanen
Lepotauko 2 min Monte Rosan rinteellä

Kello ehti yli puolenpäivän. Lumi muuttui jäärautoihin tarttuvaksi tahmaksi. Menomatkan narskuvan ja kantavan lumen pinnalla astelun sijaan kahlasimme nyt sohjossa.

En tuntenut väsymystä lihaksissani, mutta etenemisen sujuvuuden muutoksista huomasin kehon uupuvan. Pääni sisällä hypähtelin edelleen kuin nuori varsa, mutta kroppa vaan vastasi komentoihin vähenevällä teholla. Koska on erittäin tärkeää ymmärtää omat rajansa, tarkkailin väsyvää kehoani kuin ulkopuolelta. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista.

Olo oli kuin pikkulapsella, jolla asiat lakkaavat sujumasta. Jäärautojen kärki tuntui tarttuvan yhä useammin kiinni lumi- ja jääkokkareisiin ja pari kertaa omaan housunpunttiinikin. Railojen yli hypätessä ponnistus lähti kerta toisensa jälkeen kankeammin, ja hyppyjen suuntauksessa alkoi olla heittoja. Kerran kaaduin oikein kunnolla vatsalleni alastulossa. Kaatumisen jälkeen ajatukseni oli loikata salamannopeasti pystyyn, mutta todellisuudessa könysin kömpelösti ensin polvilleni ja sitten seisaalleni. Mutta väsyneeksi en oloani tuntenut.

Kun pääsimme majalle, ihmettelin vielä varustehuoneessa, mitä oikein teen koko iltapäivän. Tarkoituksemme oli levätä yön yli majalla ja jatkaa lähestymismatkan paluu seuraavana aamuna. Huiputuksesta palatessamme kello oli vasta kolme iltapäivällä, eli edessä olisi pitkä toimeton päivä. Makuutilaan päästyäni kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti. Kävin syömässä ja nukuin taas seuraavaan aamuun. Eli aika poikki taisin kuitenkin olla.

Eräs kiipeilijän tärkeitä ominaisuuksia on palautumiskyky. Nopeasti ja suorituksen aikana. Ylhäällä vuoristossa keho on koko ajan kovan rasituksen alaisena, silloinkin kun se lepää. Elimistö tekee jatkuvasti töitä sopeutuakseen ohueen ilmaan, ja happea on ilmassa vähän. Se pitää sykkeen korkeana, mikä taas vaatii energiaa.

Jotta jaksaa huiputuspäivän matkan huipulle ja takaisin vain pienillä lepohetkillä, kiipeilijän lihaksiston pitää olla hyvässä kunnossa. Pelkät lihakset ja voima eivät kuitenkaan riitä. Kestävyyteen kuuluu muun muassa korkea haponsietokyky, sillä hapotus on kiivetessä alituinen seuralainen, joka on vaan siedettävä. Sitkeyttä siis tarvitaan.

Huiputuksen aikana lepohetket ovat lyhyitä. Koska kiipeäminen huipulle ja takaisin pitää tapahtua tietyssä aikaikkunassa, tauot ovat lyhyitä, vain pari minuuttia kerrallaan. Huipulla levätäänkin sitten ruhtinaallinen vartti ennen kuin aloitetaan ylös tuloakin haastavampi osuus, paluumatka. Energiaa ja nestettä on saatavilla juuri sen verran kuin niitä on itse jaksanut mukanaan kantaa. Minut yllättikin se, kuinka paljon ihminen voi virkistyä kahden minuutin istuskelusta, suullisesta vettä ja muutamasta pähkinästä.

Sanomattakin on selvää, että motivoituneena jaksaa paljon, kun tietää, ettei rasitus jatku loputtomiin. Eli kestävyydessä on kyse aika paljon ihan vaan henkisestä kantista. Päätöksestä, että jaksaa.

Palautuminen on myös osa valmistautumista. Minulla on muutaman viikon välein lepoviikko, jolloin teen kevennetyn treeniin. Vain kevyttä liikuntaa, jotta lihakset pysyvät vetreinä. Lepoviikon tarpeen tunnistaa siitä, että juuri ennen sitä treeni sujuu huikean hyvin. Ollaan tavallaan fyysisen kunnon huippulukemissa. Jos sen jälkeen vaan treeniä jatkaa viikosta toiseen samalla intensiteetillä, alkaa aika pian suorituskyky laskea. Salitreeni on puisevaa ja juoksu ei rullaa. Oma asenne muuttuu vastentahtoiseksi. Keho ja mieli pyytävät lepoa.

Viime viikolla sain loistavan irtioton ja tauon. Lähdimme perheen kesken pitkäksi viikonlopuksi Riikaan. Reissun suurin itseni ylittäminen tapahtui, kun “vesijännityksestäni” huolimatta painelin tyttären kanssa mereen uimaan. Hän ei tainnut aavistaa, että minua oikeasti vähän jännitti, kun reisien syvyisessä vedessä tartuimme toisiamme käsistä kiinni ja aloitimme lapsuudestani tutun kastamislorun: “Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi: älä istu. Isä sanoi: istu vaan. Näin sitä istutaan!”

Pienikin reissu teki tehtävänsä. Kun muutaman päivän herkuttelin jäätelöä ja pällistelin nähtävyyksiä, huomasin lähtöpäivän aamuna katsovani ikkunasta kateellisena puistossa juoksevan lenkkeilijän perään.

Ja kylläpä juoksu taas rullasikin, kun eilen pistin taas lenkkarit jalkaan. Lepo tekee ihmeitä!

Toisenlainen palautuminen Jurmalassa

“Onko vuorikiipeily vaarallista?” – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén