Category: Gouter Page 2 of 3

In alpit, chamonix, chapod, Gouter, gran paradiso, italia, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, pope's route, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi

Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Gran Paradiso

Onnellinen vuorilla

Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.

Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.

Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?

Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.

Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.

Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.

Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.

Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.

Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.

Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.

Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.

Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat.

Päivä 4: We are going down

Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!

Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.

Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.

Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.

Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.

Paluumatkan näkyvyys: kehno

Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:

– We are going down! Now.

Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.

Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.

Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.

Ilta-auringosta nauttimassa

Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.

Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.

Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.

Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.

Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana”

Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan

By Janiina

On August 28, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, Gouter, gran paradiso, kiipeily, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivät 1–2: Tampere – Geneve – Saint Etienne de Saint Geoirs

Perjantai-iltana lentokoneeni laskeutui Geneveen reilusti aikataulusta myöhässä. Tekisin vielä parin päivän koukkauksen ennen Chamonix’iin siirtymistä. Ystäväni oli kutsunut minut perheensä luokse Saint Etienne de Saint Geoirs -kylään pariksi yöksi. Hän oli miehensä ja heidän alle vuoden ikäisen vauvan kanssa ajanut helteessä parisataa kilometriä hakemaan minua kentältä.

Matkalla Saint Etienne de Saint Geoirsiin keskustelimme Suomen ja Ranskan kulttuurieroista sekä siitä, millaista on asua kaupungissa tai pienessä maaseutukylässä, Suomessa ja Ranskassa. Ystäväni mies tiivisti ranskalaisen pikkukyläelämän sosiaalisuuden hauskalla tavalla:

– Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja sillä on seurauksensa. Sanotaan vaikka, että vaimo lähettää sinut kahden korttelin päähän leipomoon ostamaan unohtuneen leivän päivällistä varten. Palaat takaisin kahden tunnin kuluttua pikkuisen huppelissa. Kyläläiset ovat tyytyväisiä ja asiaankuuluvat kuulumiset vaihdettu, mutta vaimo on kiukkuinen!

Kyläyhteisön positiivinen puoli paljastui, kun saapuessamme perille puoli kymmenen aikaan illalla, ystäväni mies soitti leipurille, koska oli kuin olikin unohtanut ostaa leipää. (Tuore, suoraan leipomista ostettu leipä on ranskalaisille erittäin tärkeä elementti aterioilla. Sitä ei sovi jättää pois pöydästä.) Hetken kuluttua kurvasimme pimeän leipomon pihaan ja takaoven kautta saimme iltapalapöytään tuoretta leipää. Tosin kuulemma sillä edellytyksellä, että minäkin tulin vaihtamaan asiaankuuluvat poskisuudelmat leipurin kanssa!

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan istahdimme ystäväni kanssa heidän terassilleen lämpimään yöhön, säkenöivän tähtitaivaan alle vaihtamaan kuulumisia. Viimein, aamuyön tunteina kömpiessäni sänkyyn, uni taisi tulla jo ennen kuin poskeni kosketti tyynyä.

Seuraavan päivän vietimme rennosti läheisen Lac Paladru -järven rannoilla auringosta nauttien. Turkoosina hohtava vesi oli kuumassa loppukesän päivässä niin houkuttelevaa, että jopa minä pulahdin lyhyesti linnunmaidon lämpöisessä vedessä. Ilma tuoksui runsaalta, ja aurinko silitteli ihanasti ihoa. Täydellistä!

Ihanien elämysten lisäksi ruokatankkaus edessä olevaa kiipeilyrasitusta varten sujui varsin luontevasti ruokaa rakastavan ranskalaisperheen seurassa. Heidän luonaan viettämäni 1,5 vuorokauden aikana minua hemmoteltiin ihanilla herkuilla, niin kotikeittiötä kuin ravintoloita hyödyntäen. Esimerkiksi kävimme Lac Paladrun lähellä olevan Hotel des Bainsin ravintolassa syömässä massiivisen viiden ruokalajin lounaan. Valitsin itselleni mahdollisimman paikallisen menun, johon sisältyi muun muassa luuydintä, sammakonkoipia, korvasieniä ja munavaahtoa. Lounas nautittiin tunnelmallisella puutarhaterassilla puiden lehvien ja pienen tuulenvireen viilentäessä mukavasti paahtavaa auringonpaistetta.

Aika kului kuin siivillä. Yhtäkkiä oli lauantai-ilta ja hiukan haikea olo, sillä aamulla edessä olisi lähtö Lyonin lentokentälle, josta olin varannut bussikyydin Chamonix’iin. Mutta ajatukset alkoivat siirtyä lumihuippuihin ja nukahdin Kolmen huipun reittiä mielessäni tunnelmoiden.

Päivä 3: Kiipeilyryhmä kokoontuu Chamonix’ssa ja suunnitelmat muuttuvat

Halattuani ystävääni Lyonin lentokentän parkkipaikalla astelin rivakasti terminaaliin etsimään Chamonix-bussini lähtölaituria. Koska aikaa bussin aikataulun mukaiseen lähtöhetkeen ei ollut paljon, menin suoraan infotiskille.

Tapahtui seuraavaa:
Infotiski 1:n huoliteltu ja ystävällinen daami (bussin lähtöaikaan 30 min):
– En kyllä ole varma tämmöisestä, lähteekö se muka täältä? Kakkoskerroksen aulasta on pääsy alueelle, josta lähtee busseja, mutta tästä bussista en tiedä. Mene kakkoskerrokseen toiselle infotiskille ja kysy sieltä.

Infotiski 2:n nuorehko tyttö (bussin lähtöaikaan 26 min):
– Ei tämmöistä lähde täältä ollenkaan. Haluaisitko ostaa lipun jonkun muun firman bussiin? Ai jo ostamassasi lipussa lukee, että kyytisi lähtee täältä? Mene kysymään kollegaltani tuolta toiselta tiskiltä.

Infotiski 3:n vanhempi, tiukkailmeinen nainen (bussin lähtöaikaan 22 min):
– Emme me myy tuon firman palveluita. Minä en tiedä. Kysy tuolta infotiskiltä (osoittaa infotiskiä nro 2). Niiden kuuluu tietää nämä asiat.

Välissä käynti bussilaiturialueella, joka oli täysin autio.

Laiturialueen vartija 1 (bussin lähtöaikaan 16 min):
– En puhu englantia. Kysykää neiti tuolta sisältä, tiski kaksi.

Infotiski 2:n tyttö (bussin lähtöaikaan 14 min):
– Ei täällä ole ketään muuta kuin minä ja en tiedä tuosta mitään. Kysyitkö tuosta viereiseltä tiskiltä kollegaltani? Ai kysyit. Alakerrassa on isompi infotiski, josta voisit käydä kysymässä lisää.

Välissä uusi käynti bussilaiturialueella, joka edelleen täysin autio.

Laiturialueen vartija 2 (bussin lähtöaikaan 13 min):
– Minä en tiedä noista busseita yhtään mitään. Mene tuohon kakkoskerroksen aulaan infotiskille, siellä rouva neuvoo kyllä.

Paluu sisälle, infotiskien 2 ja 3 ohi takaisin alakertaan.

Infotiski 1:n daami (bussin lähtöaikaan 10 min):
– Näyttäisitkö sitä lippuasi vielä? Kyllä siinä lukee, että täältä se menee. Outoa. Lipussa neuvotaan olemaan paikalla 30 minuuttia ennen lähtöä ja nythän on enää 10 minuuttia jäljellä. Olisiko se mennyt jo? Ai onko koko laiturialue ollut koko ajan tyhjä? Mene kuule nyt sinne vaan. En ole tästä yhtään varma. Mutta suurin osa busseista lähtee sieltä, joten ehkäpä sekin tulee sinne ja voit nähdä sen?

Paluu laiturialueelle, epätietoista pyörimistä ympäri laitureita. Viimein alueelle saapui yksi, eri yhtiön bussi.
Kilpailevan yhtiön bussikuski (bussin lähtöön aikaa 2 min):
– Kyllä se täältä menee. Laituri 7.

Seisoin siis tyhjällä laiturilla. Aika kului, ja mitään ei tapahtunut. Kaivoin bussilipun esiin ja soitin asiakaspalveluun, jossa ensin kuuntelin 15 minuuttia taukomusiikkia ja toimintaohjeita monikielisesti. Lopulta puheluun vastattiin.

Asiakaspalvelun työntekijä (bussin lähtöajasta kulunut 25 min) iloisesti:
– Olet ainoa Lyonin lentokentältä kyytiin tuleva, joten kuski ei välttämättä pidä kiirettä sinne tullessaan. Odottele vaan. Jos puolen tunnin päästä bussia ei näy, soita uudestaan ja keksitään yhdessä jokin ratkaisu!

Bussi saapui 40 minuuttia myöhässä. Helpotus ja huvittuneisuus täytti mieleni. Bussissa mietiskelin hymy huulillani, että minkähänlaisia ratkaisuja tilanteeseen olisimme yhdessä iloisen asiakaspalvelijan kanssa keksineet, jos bussi ei olisikaan tullut?

Parin tunnin kuluttua kuljettaja pysäytti auton. Hän kertoi, että Chamonix’iin menijät vaihtaisivat autoa tässä, ja uusi bussi tulisi 10 minuutin kuluessa. Kukaan meistä kolmesta Chamonix’iin suuntaavasta ei ollut vaihdosta tietoinen ja jäimme hiukan huolestuneina katsomaan etääntyvän linja-auton perään. Seistyämme puolisen tuntia helteessä maantien laidassa keskellä ei-mitään, uusi bussi porhalsi paikalle ja matka saattoi taas jatkua.

Neljä tuntia Lyonin kentältä lähdön jälkeen astuin ulos linja-autosta. En ollut siellä, mihin olin lipun ostanut, vaan kylän toisessa laidassa. Mutta koska kaikki muutkin jäivät jo aiemmin pois, kuljettaja ilmoitti pitävänsä tauon ja jatkavansa matkaa 10 minuutin kuluttua. Minulla alkoi jo olla pientä hajua ranskalaisen aikakäsitteistön erosta suomalaiseen nähden, joten totesin kuskille hymyillen, että ollaan “close enough”, otin laukkuni ja kävelin loppumatkan hotellille.

Hihkuin riemusta ääneen nähdessäni kapeassa laaksossa sijaitsevan Chamonix’in kylän reunoilla jylhät, lumihuippuiset vuoret. Olin täällä, viimeinkin! Ja huomenna kiivetään!

Hotellilla ensi töikseni törmäsin kiipeilyryhmämme toiseen naiseen, Jenniin (tyttöenergiaa jengiin tuo myös ryhmänjohtajamme Teija). Vietyämme tavarat huoneisiimme, lähdimme tutkimaan kylää ja myöhemmin kiipeilyryhmä alkoi ajautua yhteen. Teemu liittyi seuraamme syömään, Heikkiin ja Jukkaan törmäsimme kadulla ruokailusta palatessa. Illalla kokoonnuimme ryhmänjohtajan Teijan johdolla hotellin aulaan.

Tapaamisen aluksi tulivat huonot uutiset. Mont Blancin Kolmen huipun reitti ei ole kiipeilykunnossa. Taas kuumuus riivaa Mont Blancia. Reitillämme serakit ovat vaarallisia, ja viime viikolla tapahtui iso sortuma. Oppaat ja Teija olivat tehneet päätöksen, että reitti on liian vaarallinen, ja me emme mene sinne.

Voi ei. Ei taas.

En sanonut mitään. Olin monena iltana lukenut reittikuvauksia ja ollut niin innoissani Kolmen huipun reitistä. Mutta ryhmänjohtajan sana on laki vuorilla. Ja turvallisuus on asia, josta kukaan ei ole valmis tinkimään.

Teija kertoi, että tällä hetkellä tilanne on se, että lähdemme todennäköisesti yrittämään Mont Blancin huipulle Gouterin reittiä. Myös huiputuspäivä tulee luultavimmin siirtymään päivällä eteenpäin eli lauantaille. Kaikki on vielä epävarmaa, nopeasti muuttuvat olosuhteet ratkaisevat. Katsotaan lähempänä loppuviikkoa, mitä tapahtuu. Mutta joka tapauksessa Kolmen huipun reitti on poissa pelistä.

Muistutin itseäni, että pääasia on päästä Mont Blancille. Vaikka olin niin toivonut pääseväni Kolmen huipun reitille, lopulta tärkeintä on turvallinen nousu. Kunhan vaan pääsisin Mont Blancille. Yritin tukahduttaa kasvavan huoleni viime vuoden toistumisesta. Tunsin päänsäryn orastavan ohimoilla.

Kävimme vielä läpi huomista suunnitelmaa Italiaan, Gran Paradisolle lähdöstä. Teija ohjeisti pakkaamisesta, varusteista, tankkauksesta, nesteytyksestä ja niin edelleen. Sovittuamme aamun tapaamisen, toivotimme hyvät yöt ja tiimi hajaantui pimeään iltaan.

Tässä nyt sitten istun huoneessani sängyllä kiipeilyvarustekasan keskellä. On hiukan vielä sulateltava sillä aikaa, kun pakkailen varusteita. Viime vuosi painaa mielessä. Mutta nyt pitää unohtaa se ja hyväksyä, että tällaista vuorikiipeily voi olla. On turha murehtia loppuviikkoa. Se selviää aikanaan.

Huomiseen mennessä minulla on parempi mieli ja kuulen Italian tuulten kuiskaavan nimeäni.

Tällainen on Mont Blanc -huiputusreittimme 2016!

By Janiina

On July 12, 2016

In alpit, alppikiipeily, Aquille du Mid, cosmiques, Gouter, huiputusreitti, matkablogi, matkapäiväkirja, Maudit, mont blanc, Tacul, Tete Rousse, tres montes, urheilublogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Se on kuulkaas 45 päivää siihen, kun nousen Geneven koneeseen!

Ihan suoraan vuorille ei tieni vie, vaan poikkean matkalla Ranskan puolella moikkaamassa ystävää, jota en ole tavannut vuosikausiin. Genevestä on noin 150 km kylään, jossa hän asuu, ja en ole vielä selvittänyt, kuinka tuon siirtymän teen. Oikein jo vähän naurattaa: siitä saattaa tulla melkoinen seikkailu, kun lähden perjantai-iltana kiipeilyvarustekassieni kanssa seikkailemaan julkisilla Sveitsistä Ranskaan!

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan Mont Blancista ja suunnitellusta kiipeilyreitistämme. Viime vuonna suunnitelmissa oli Mont Blancin ehkä suosituin huiputusreitti: Gouterin reitti (Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä). Koska vuori suljettiin ja jouduimme vaihtamaan kohteen lennossa Monte Rosaksi, jäi Gouterin reitti haaveeksi. (Koko juttu täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!)

Kun aloin suunnitella uutta yritystä Mont Blancille, minua kiehtoi suunnattomasti ns. Kolmen huipun reitti (Tres Montes, joka tunnetaan myös nimellä Mount Blancin poikkipolku, traverse). Olen lukenut sen olevan kiipeilyllisesti Gouterin reittiä hiukan vaativampi ja raskaampi, mutta myös hienompi.

Janiina Ojanen kiipeilee Monte Rosalla Dufourspitzella

Onnellisen kiipeilijän tunnistaa jäähileestä etuhampaissa? (Monte Rosa / Dufourspitze 2015)
kuva: M. Laukkanen

Olen lueskellut useampiakin kuvauksia reitistä ja tässä hiukan saamaani mielikuvaa siitä, mitä on edessä:

Kolmen huipun reitti nousee Mont Blancille Ranskan puolelta. Reitti on saanut nimensä huiputusreitin varrella olevista kolmesta huipusta (Tacul, Maudit ja tietenkin Mont Blanc).

Lähestymispäivänä nousemme Aquille du Midin hissiasemalta Midin yläasemalle ja vaellamme Valle Blanchen harjannetta samannimiselle jäätikölle. Siellä treenaillaan vielä lisää jäätikkötekniikoita seuraavan päivän h-hetkeä silmällä pitäen.

Lähtökuopissa

Yöpyminen tapahtuu Cosmiquesin majalla (3613 m). Montaa tuntia unta ei ole luvassa, mutta se on ihan ok. En minä viimeksikään kovin paljon pystynyt ennen huiputusta nukkumaan.

Aamiainen on klo 01.00 ja alle tuntia myöhemmin luultavasti tunnen nyt jo tutun kouraisun vatsassani, kun astun vuoristomajan pihavaloista pimeään yöhön.

Vaellus alkaa Col du Midin tasanteen poikki kohti Mont Blanc du Taculia, jonne noustaessa edessä on noin puolen kilometrin mittainen jyrkkä lumirinne. Taculin olkapäälle saapuessamme olemme 4050 metrin korkeudessa.

Matka jatkuu Col du Maudit -tasanteen poikki Mount Mauditin seinämälle, jossa tehdään noin 300 metrin jyrkkä nousu satulaan, Mauditin huipun lähelle. Col de la Brenvan solan jälkeen edessä on viimeinen 500 metrin nousu ja olemme Mont Blancin huipulla!

Edessä on vielä paluumatka, joka vaatii sinnikkyyttä ja herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, koska olemme jo väsyneitä. Suurin osa onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla ja kuten viimeksi kirjoitinkin (Salainen ase – nopea palautuminen), paluumatkalla alkavat raudat kummasti tarttua omiin housunpuntteihin.

Tämän lähemmäs Mont Blancin huippua en viime vuonna päässyt: Mont Blancin huippu
Mantovan vuoristomajan terassilta, Vincent-Pyramide-huiputusreissultamme

Tällä kertaa emme jää lepäämään vuoristomajalle vaan jatkamme Cosmiquesin majalta koko matkan alas asti. Eli luvassa on melkoisen pitkä päivä: vertikaalisuunnassa siirtymää on noin 1700 metriä ylös ja 1550 metriä alas. Kiivetessä siihen menee noin 12 tuntia.

Olen kuitenkin luottavainen jaksamiseni suhteen, koska vaikka vuoria ei voi vertailla keskenään, huippupäivän nousu Monte Rosalla oli suurinpiirtein yhtä pitkä.

Mutta muistan kyllä, että samanlaisesta päivästä ei ole kyse: Mont Blanc on suurempi, säiden vaihtelulle arempi ja täysin oma kiipeilyhaasteensa. Tunnen kunnioitusta edessä olevaa haastetta kohtaan ja toivon, että La Dame Blanche (lempinimi) sallii minun tällä kertaa kiivetä rinteillään.

Mielessä tietysti on myös se, että suunnitelmat, kuten vuorilla aina, voivat vielä muuttua, moneenkin kertaan. Saattaa olla myös, että majoitumme esimerkiksi Tete Roussen majalla. Lopullinen reittimme varmistuu vasta lähtöä edeltävinä päivinä.

Olen odottanut ja valmistautunut, harjoitellut ja opiskellut tätä varten melkein vuoden. Tai oikeastaan melkein kaksi vuotta. Jäljellä on enää neljäkymmentäviisi päivää eli noin tuhatkahdeksankymmentä tuntia. Mutta kukapa nyt niitä laskisi…

p.s. Jaoin tämän viime vuonnakin: jos Mont Blancin reaaliaikainen sää kiinnostaa, kurkkaa täältä!

Täytä laukku, nollaa mieli

By Janiina

On July 30, 2015

In Gouter, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, pakkaaminen, seikkailu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tyttäreni lähtiessä upotin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin syvään henkeä, jotta saisin mukaani niin paljon hänen tuoksuaan kuin mahdollista. Kuiskasin muutaman rohkaisevan sanan ja suukotin poskea. Hymy oli liimattu kasvoilleni, kunnes näin pienen selän katoavan porttikonkiin. Silloin annoin periksi ja itkin sydämeni pohjasta. En sillä tavalla naisellisesti: hiljaisia huokauksia kyynelhelmet poskilla eteerisesti ikkunasta ulos tuijottaen. Vaan purin pahan oloni toimintaan: nenä punaisena ja valuen, kyyneleiden sokaisemana huidoin imurilla ympäri asuntoa ja kuulostin luultavasti nuhaiselta norsulta.

Hyvät itkut keskeytti puhelu kiipeilypariltani. Hän oli jo pakkaamassa, koska viettää pari päivää Helsingissä ja tulee sitten suoraan lentokentälle. Kävimme lyhyesti läpi matka-aikataulun ja muutaman muun detaljin.
– Nähdään kentällä, päätimme puhelun, ja minäkin päätin katsella varusteita hiukan kasaan, kun itkukaan ei oikein enää irronnut.

Nyt asunnossani on hiljaista. Iso vihreä armeijamallinen laukku makaa olohuoneen lattialla. Sen vieressä on iso kasa tavaraa. Keon vieressä lattialla lojuu hevosenkenkä. Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa:
– Tiedän, ettet ole taikauskoinen. Mutta minun mielikseni laita tämä sen kaapin oveen, jossa säilytät kiipeilyvarusteitasi.

En laittanut hevosenkenkää oveen. Mutta otan kaiken tarjolla olevan onnen nöyrästi vastaan, joten hevosenkenkä on viime kuukaudet ollut varustekaapissa hyllyn reunalla. Ja jollain tavalla siitä on tullut merkityksellinen esine minulle. Punnitsen sitä kädessäni hetken, vien sitten takaisin kaappiin ja asetan takaisin paikalleen, nyt tyhjennetyn hyllyn reunalle.

Vuosien mittaan olen oppinut matkustamaan suhteellisen kevyesti. On kuin jokaiselle reissulle lähtiessä ottaisi mukaan yhden tavaran vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei lentolaukku riitä. Pyrin kuitenkin pakkaamaan mahdollisimman kevyesti, jotta voin ottaa lentomatkan ajaksi osan Lakun kameravarusteista omaan laukkuuni. Olen viime viikkoina tehnyt useammankin listan mukaan pakattavista tavaroista. Jokainen listoista sisältää aika lailla samat tavarat eri järjestyksessä:

passi, matkustus- ja vakuutusdokumentit
tietokonepiuhat ja puhelimen laturi
matkaopas ja pokkari luettaviksi
reppu
otsalamppu
aurinkolasit ja strap (suojalasit kovan tuulen varalle tuo Laku)
korvatulpat, varpaanlämmittimet
ea-tarvikkeet ja puhdistusliinat
alusvaatteet ja -kerrastot, sukkia
välipuku
kuoripuku ja toppatakki
hanskat, pipo, merinovillainen putkihuivi
vaelluskengät, lenkkarit (Tomsit jalkaan, jos menee tiukille kentällä vaihdan vaelluskengät lennon ajaksi, koska ne ovat eniten tilaa vievät ja painavimmat)
tyttötarvikkeiden supistettu valikoima ponnarilenkeistä meikkeihin
piilolinssejä ja silmätippoja, silmälasikotelo (matkustan silmälasit päässä)
treenivaatteita harjoituspäiville
kesämekko vapaapäiviä varten (mutta vain yksi, jotta saan syyn edes hiukan shoppailla Genevessä)

Paikanpäältä vuokrataan vielä jääraudat, hakku, kypärät ja sen sellaista. Aion myös ostaa pesuaineet, aurinkorasvat, juomapullot ja huiputuseväät periltä.

Tarkemmat kuvaukset huiputusvarusteista löydät täältä.

Viime päivinä Mont Blancin olosuhteissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Tämänhetkisen tietoni mukaan Gouterin reitti ja maja ovat pysyneet suljettuina ja freezing point (korkeus, jossa lämpötila laskee alle nollan) on noin 3500 metrissä mutta ennusteiden mukaan se on nousemassa takaisin 4000 metrin hujakoille.

Tuntemukseni kiertävät kehää huolestumisesta ärtymyksen kautta hyväksyntään, aloittaakseen kierroksen taas uudelleen. Ajatukset leijuvat ohitse ilman, että saan kunnon otetta yhdestäkään. Vielä on aikaa olosuhteiden muuttua. Mutta voi myös käydä niin, että valmistauduttuani kymmenen kuukautta en saa edes tavoitella Mont Blancin huippua. Jos kohde vaihtuu lennosta ja päädymme pyrkimään jonkin toisen vuoren huipulle, pystyykö oman pään nollaamaan ja kokemuksesta nauttimaan ilman, että vilkuilee olkansa ylitse? Toivon niin. Uskon niin. On vaan pistettävä oma pää kääntymään. Taas tehdään, ei yritetä.

Hitto, kun täällä on hiljaista.

Viimeiset seitsemän päivää

By Janiina

On July 26, 2015

In blogi, Facebook, Gouter, janiina ojanen, jännitys, mont blanc, odotus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Erään ennusteen mukaan alkuviikosta sää Mont Blancilla viilenee ja pakkasraja hiipii alaspäin. Viimeisin tiedote (lauantaiaamulta) Gouterin majalta kertoo vuorella olevan edelleen vaarallista, vaikka lämpötila on hiukan laskenut.

Minusta on nyt tullut vähän taikauskoinen: en halua puhua enkä edes kovin paljon ajatella vaihtoehtoa, ettei huiputukseen lähtö onnistuisi. Oppaamme Pette mainitsi myös vaihtoehtoisen reitin. Se on Gouterin reittiä haastavampi, mutta sitä harkitaan, mikäli alkuperäisen suunnitelman mukainen reittimme pysyy suljettuna. Ja jos Mont Blancin huiputus ei tule kyseeseen mitään meille soveltuvaa reittiä, voi vielä harkita kohteen vaihtamista. Päätökset tekee Pette.

Viestittelimme tässä viikolla kiipeilyparini Lakun kanssa. Molemmilla on sama ajatus: Mont Blanc on tavoitteemme ja jos sinne on jokin meille mahdollinen reitti auki, toivomme Petten päätyvän siihen. Kirjoitin Lakulle näin:
“Blancille on päästävä. Sen päätin viime syksynä ja se ajatus ei ole muuttunut. Nyt ja jos ei nyt, ensi vuonna uudelleen. Ni ***tana. :)”
Vastauksen kirjainten lomasta saattoi lukea naurua:
“Mä arvasin… Mä niin arvasin…”

Valmistautuminen jatkuu suunnitelman mukaan. Tein viimeiset kunnon treenit tämän viikon puolivälissä ja nyt olen levossa. Olen päivittäin tehnyt kevyitä, lyhyitä lenkkejä, jotta aineenvaihdunta pysyy tehokkaana ja lihakset vetreinä. Paljon lihashuoltoa on ohjelmassa: venyttelyä ja rullausta. Hierojani Katja avaa nyt kaikki lihakset, jotta jumitukset eivät hidastaisi minua. Olen aloittamassa tankkausta. Koska vatsani on kovin herkkä muutoksille ja muutenkin jännitän vatsallani, tankkaus tehdään maltillisesti. Hiukan lisää suolaa ja lisää hiilihydraatteja usean päivän aikana.

Kaikkineen lepotankkaus tuntuu hiukan vastenmieliseltä. Olen malttamaton ja tekisi mieli kuopia maata. On kuin syke olisi pysyvästi normaalia korkeammalla, aistit hiukan ylikierroksilla ja olo jotenkin virittynyt. Kunnon juoksulenkki ja punttitreeni varmaan auttaisivat päästämään höyryjä, mutta valmentajani Tapio kielsi ehdottomasti kaiken “riehumisen”.

Vatsa on jännityksestä solmussa. Mutta olen pakottanut itseni syömään kaiken vaaditun. Hyvä uutinen on, että vatsa on alkanut hyväksyä geelejä, kunhan niitä ottaa vähän kerrallaan. Tapsan ohjeesta testasin myös luomu-proteiinipatukoita ja ne sopivat vatsalleni paremmin. Lisäksi ne ovat hiukan kosteita, eivätkä siis janota yhtä paljon kuin tavalliset tahmapötkylät.

Tytär on rauhallinen, mikä ilahduttaa minua. Välillä hän ottaa Vuorenvalloituksen puheeksi, mutta vaikka häntä jännittää ja huolestuttaa, puhuu hän nyt asiasta jopa hiukan ylpeänä. Ehkä olen onnistunut peittämään levottomuuteni häneltä. Olen pyrkinyt järjestämään meille yhteistä rentoa kesälomapuuhaa tässä kotikulmilla kuitenkin siten, että pidän normaaleista rutiineista kiinni. Tytär on luonani torstaiaamuun asti. Siihen asti en aio tehdä mitään näkyvää pakkaamista. Kun hän sitten lähtee isälleen, luultavasti tirautan oikein kunnon itkut. Annan itselleni hiukan aikaa päästää “äiti-angstin” ulos. Sitten rakennan ison varustekasan olohuoneen lattialle ja pakkaaminen voi alkaa.

Törmättäessä tutut toivottavat onnea ja lupaavat seurata reissua Facebookissa ja blogissa. Olen saanut kannustusviestejä ja taputuksia hartioille. Minulle tulee siitä arvokas olo. Sellaisetkin ihmiset, joiden kanssa en ole tekemisissä joka päivä, välittävät ja toivovat minun onnistuvan.

Erityisen liikuttunut olen läheisteni, perheeni ja ystävieni tavasta osoittaa tukensa. Viimeisen parin viikon aikana moni heistä on halunnut tavata. Tapaamisissa ei paljoakaan ole puhuttu edessä olevasta reissusta, on vain vietetty ihanaa aikaa yhdessä. Vasta viimeinen halaus on ollut se hetki, jolloin kannustuksen sanat on kuiskattu korvaani. Se on nostanut kyyneleet silmiini joka kerta.

Odottavan aika on pitkä, mutta vähiin käy se pitkäkin aika ennen kuin loppuu. Tik tak.