Category: eurooppa Page 1 of 3

Musertava tavoite – Vuorenvalloitus 2021

Olin kynsin ja hampain takertunut ajatukseen Denalin kohtaamisesta 2021. Mutta lopulta oli uskottava, että vaikka kuinka ensi vuoden kalenteria rukkasi, ei sinne mitenkään päin sopinut kuukauden reissu Alaskaan.

Niinpä laskeutuessamme Matterhornin huipulta, avautui keskustelu seuraavasta kiipeilyhaasteesta. Oppaamme Fabrizio ja Enrico innostuivat heittelemään mitä erilaisimpia ehdotuksia, joita me sitten Heikin kanssa pyörittelimme.

Lopulta idea yksinkertaisuudessaan oli selkeä: Olen kiivennyt Alppien korkeimman huipun Mont Blancin kahdesti. Nyt laskeuduimme parhaillaan Matterhornilla. Kolmesta Alppien klassikkohuipusta vielä kohtaamatta on vuorikiipeilijöiden legendaarinen Eiger.

Eiger – kuva: L.Terray

Mont Blancia ja Matterhornia matalampi, tekninen Eiger (3970 m) on tullut kuuluisaksi erityisesti pahamaineisesta pohjoisseinämästään, jonka selvittäminen on monen kiipeilijän uran huippuhetki. Vaikka pienen kiipeilytiimimme taidot eivät pohjoisseinämälle vielä riittäisi, Fabrizion mukaan huipulle vievä traverse-reitti olisi kunnon harjoittelulla tehtävissä. Tunsin tutun kutinan vatsanpohjassani ja näin Heikin silmien syttyvän. Mieletöntä, kuin klassikkohuippujen myötä Alppien ympyrä sulkeutuisi!

Matterhornin laskeutumisen ja seuraavan kiipeilyhaasteen tunnelmia

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki – ei läheskään:
Muutama viikko Alpeilta paluun jälkeen eksyimme Heikin kanssa katsomaan kiipeilyvideoita YouTubessa. Yhtäkkiä ehdotettujen videoiden listalla näkyi tuttu nimi.

Ensimmäisellä, epäonnisella Elbrus-reissullamme (2018), jonka tavoitteena oli Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Euroopan mantereen korkeimman huipun huiputus eteläistä reittiä, kirjoitin näin:
“Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.” (koko teksti täällä: Elbrus high-way ja basecamp)

Myöhemmin samalla reissulla oppaamme Viktor kertoi kiivenneensä Ushballe (tekstissä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen).

Syksyllä 2019 näin Ushban pirullisen kaksoissarven uudelleen kiivetessämme Elbrusille uudelleen, haastavampaa ja villimpää pohjoisreittiä (ja tällä kertaa mentiin huipulle asti). Enkä saanut silmiäni irti Ushbasta. Se on maaginen! Tuolloin päätin saman kuin vuotta aiemmin: kiipeäisin sen vielä…kunhan vaan aika olisi oikea.

Nyt sitten siinä kotisohvalla huomaamattamme olimme ajautuneet tuijottamaan Ushba-videon toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme tutkia sen kiipeämisen haastavuutta. Teknisesti riittävät ovat taidot opittavissa vuoden aikana. Mutta suurin haaste taitaa olla muualla: vuori on erittäin syrjäinen ja kuuluisa arvaamattomista ja kammottavan huonoista sääolosuhteista, joiden ansioista huiputuksen onnistuminen on harvinaista. Lisäksi oman hankaluutensa aiheuttaa sijainti Venäjän ja Georgian rajalla. Sijainti ja olosuhteet yhdistettynä tekniseen haasteeseen, ja vaatimustaso alkaakin olla melkoinen. Monet Ushballa kiivenneet kuvailevat olosuhteita vielä jälkikäteenkin värähtäen.

Ushba – kuva: AlexClimb

Yksi asia johti toiseen. Lähetimme kiipeilytaitomme parhaiten tuntevalle Fabriziolle “Uskotko, että pystyisimme tähän?” -kysymyksen. Parin hytisyttävän odottelupäivän jälkeen luotto-oppaamme oli tehnyt taustatutkimuksen ja vastasi hämmästyttävän tarkalla reittianalyysillä. Tuomio oli, että tiukalla harjoittelulla se olisi teknisesti mahdollinen – mutta Fabriziokin totesi, että olosuhteet olivat epävakaat ja hankalat, ja ne vaikeuttaisivat kiipeämistä.

Fabriziota myötäileviä lausumia antoivat haastattelemani harvat kiipeilijät, jotka ovat vuorella olleet.

Asiat etenivät kuin itsestään, ja Georgian puolelta löytyi suositeltu ja luotettavalta vaikuttava palveluntarjoaja Alex, jolle toimitimme kiipeily-cv:mme ja listan kysymyksiä. Pitkän keskustelun jälkeen ensi vuoden toinen kohteemme lukittiin Kaukasuksen erämaahan.

Jännityksen käärmeet kiemurtelevat vatsani pohjalla. Niskan kuntoutus ja treeniohjelman suunnittelu ovat nyt kriittisiä, jotta pääsemme aloittamaan valmistautumisen kahteen vaativaan haasteeseen.

Miksi sitä tuleekin aina valinneeksi kohteet, joiden kanssa ei taatusti pääse helpolla? Ehkäpä siihen parhaiten vastaavat tulevan Ushba-oppaamme Alexin kiipeilyohjelma-ehdotuksen ensimmäiset rivit:

Here She is, The Queen of Caucasus, majestic, inaccessible, willful and proud mountain – Ushba. Ascent of Mount Ushba is difficult both technically and psychologically, the mountain gets on the climber, tries to break him down, to force him to give up before the Summit. It is impossible to tell, what the climber feels standing on the top, among the curling clouds, there, where two worlds are merging the reality and the eternity”.

Kuva: Internetin yleiset lähteet

Mitä tulee täydellisen jälkeen? – Matterhornin opit

Matterhornilta laskeutumista seuraavana yönä nukuin 11 tuntia – se on minulle harvinaista kuin yksisarvisen näkeminen. Aamulla peilistä katsovat kasvot olivat turvoksissa ja auringon polttamat, huulet halkeilleet ja poskien iho karhea. Mutta pulleiden luomien takaa pilkottavat silmät loistivat syvää onnea.

Sääret, käsivarret ja kylki olivat mustelmilla, jalat majan lainasandaaleissa verisillä rakoilla ja kantapäistä näkyvissä oli vähemmän ihoa kuin Compeedia. Sydän kuitenkin tanssi ilosta ja lihakset vastasivat edelleen komentoihin. Kotimatka sujui reipasta vauhtia, ja oppaat kiusoittelivatkin, että tahdista päätellen voisimme oikeastaan kiivetä takaisin samaa reittiä!

Olin ollut huolissani fyysisestä kestävyydestäni edellistä vuotta kevyemmän treenikauden jälkeen. Ainahan minä siitä puhun ja toki aina voisi olla vahvempi ja kestävämpi, mutta kehoni oli jaksanut tämänkertaisen puristuksen hienosti. Samalla olin huomannut kiven- ja reitinlukutaitojeni parantuneen – myös tekniset kykyni olin ehkä aliarvioinut.

Väsymyksen hetki rinteessä
kuva: Fabrizio

Jotta ei menisi omakehun puolelle, totean, että kehityskohteita on runsaasti: Cardio-treeniä tarvitaan lisää. Teknistä taitoa sekä kivi- että jääkiipeilyyn pitää haalia enemmän tulevia tavoitteita ajatellen. Railopelastus ja köysitekniikka vaativat paneutumista. Varsinkin väsyessäni minusta tulee tiimin tukemisessa heikompi kuin haluaisin olla: pitäisi jatkuvasti muistaa auttaa köyden kanssa, automaattisesti klipsaista karabiinisolki toisen turvaksi ja niin edelleen.

Osittain edelliseen liittyvät myös toisenlaisen pelisilmän ja yhteistyön opit: Tällä reissulla olin viettänyt vielä normaaliakin suuremman osan aikaa hyvin lyhyessä köysistössä, milloin Fabrizion kanssa kahden, milloin hänen ja Heikin välissä. Kun usean ihmisen hakut ja jääraudat viuhuvat lyhyillä etäisyyksillä toisistaan ja lyhyt köysi pakottaa synkronoimaan lähes jokaisen liikkeen, ei voi enää vain keskittyä omaan suoritukseen. Yksilölaji muuttuu intensiiviseksi ryhmätyöksi ja tiimi on kuin yksi eläin, joka raajoja kukin kiipeilijä edustaa. Teknisen osaamisen ja kestävyyden ohella yhteistyökyky ja tiimin muiden jäsenten tuntemus ratkaisee, onko lopputulos kävelemään opetteleva Bambi vai vuoren seinämällä itsevarmana tanssiva gaselli.
Siinäkin paranemme jatkuvasti. Tiimikavereiden syvästä tuntemuksesta kertonee ainakin se, että Fabrizio tunnusti vasta paluumatkalla gondola-hississä Italiaan, että hän oli vahingossa ostanut väärää kahvia, ja mukana olleet purut eivät sisältäneet pisaraakaan kofeiinia.

Aamuselfie Matterhornin seinällä

Vaikka paluusta Cerviniaan on tänään jo pari kuukautta, voin yhä selkeästi muistaa ihoni alla kuplineen voitonriemun, kun astelimme “luuseri-kahvilaan”. Kahvila sai tuon epävirallisen nimityksen, kun istuimme siellä ensimmäisen Matterhorn-yrityksen jälkeen nuolemassa haavojamme ja vannoimme palaavamme onnistuneen huiputuksen jälkeen. Kylän parhaista cappuccinoista huolimatta emme olleet uskaltaneet mennä kahvilaan ennen vuorelle lähtöä, ettei penkkeihin lähes vuotta aiemmin valutettu epäonni tarttuisi uudelleen. Nyt kahvi samassa pöydässä maistui vieläkin paremmalta kuin muistin!

Myöhemmin lähtöpäivän aamuna seisoin kylän laidalla ja tuijotin kaunista vuorta, joka oli kauan ollut suuri tavoite. Nyt saatoin silmilläni seurata reittiä, jonka olin kulkenut sen huipulle. Se on outo, uskomaton tunne, kun sydän on yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Uudet unelmat odottavat toteuttamistaan. Aiemmin jo nimesinkin Denalin ensi vuoden tavoitteeksi, mutta uusi kurkistus päivitettyyn kalenteriin paljasti, ettei kuukaudeksi Alaskaan karkaaminen kertakaikkiaan onnistu vielä ensi kesänä. Onneksi pienen pettymyksen jälkeen mieli tokeni nopeasti, sillä kiipeily ei ole kaikki-kerralla -laji, vaan vuosien mittaan nopeastikin muuttuviin suunnitelmiin on saanut tottua.

Seuraava askel, joka on nyt oppaan varausvahvistusta vailla päätetty, löytyi samalla tavalla kuin Matterhornkin. Se on vuori, jota olen toiselta vuorelta haikeasti tuijottanut ja oppaalta kysynyt, voisinko sen kiivetä. Ja saanut saman vastauksen kuin Matterhornista aikanaan: “Kannattaa jatkaa harjoittelua.” Jos olet pidempään seikkailujamme seurannut, saatat ehkä arvata, mistä on kyse. Mutta lisää siitä ensi kerralla.

Matterhorn
kuvalähde: internetin yleiset lähteet, jos tunnet kuvaajan, linkkaa nimi ja lisään lähteen

Nimittäin vaikka edessä on upeita seikkailuja, Matterhorn tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista. Syitä siihen olen yrittänyt etsiä, mutta lopulta ehkä kyseessä on tapa, jolla tuo vuori on olemassa. Omien sanojen puutteessa lainaan tässä hiukan toisen ajatuksia, nimittäin kiipeilijä Gaston Rébuffat on osuvasti antanut muodon kunnioitukselle, jota maailma tuntee Tobleronen muodonkin innoittanutta vuorta kohtaan.

Rébuffat kirjoittaa kirjassaan “Men and the Matterhorn”, että kun lasta pyydetään piirtämään vuori, hän luontaisesti piirtää Matterhornin – esikuvaa tuntematta ja koskaan tuota nimeä kuulematta – lapsikin tietää, mikä on täydellisen vuoren muoto.

Edelleen Rébuffat toteaa, että ei ole koskaan kuullut (enkä minä liioin) jonkun sanovan, että Matterhorn muistuttaisi jotain toista vuorta. Toisinpäin kylläkin – esimerkiksi Ama Dablamia sanotaan Himalajan ja Ushbaa Kaukasuksen Matterhorniksi. Tämä ei kerro toisten vuorten haastavuudesta verrattuna Matterhorniin. Vain sen, että Matterhorn ei muistuta toisia vuoria. Se on yksi ja ainoa. Siinä taitaa yksi harvoista asioista, josta on samaa mieltä koko (kiipeily)maailma.

Muun muassa noista syistä tulen palaamaan yhä uudelleen hetkiin noilla rinteillä – olenhan nyt saanut kiivetä täydellisen vuoren. Kiitos, kun olit mukana askelia siivittämässä – lähdethän kanssani seuraavaankin seikkailuun?

Tyttäreni joistakin vuosia sitten piirtämä kuva minusta vuoren huipulla (huomaathan, että takkikin on oikean värinen).

p.s. Alle liitän otteen Rébuffat’n kirjasta, josta voit lukea nuo ajatukset kuten kirjailija on ne tarkoittanut (tosin tässä on kyseessä englanninnos):

“I was born by the sea, and up to the age of twelve I had never been outside my native Province; and yet, without being aware of it, I knew the Matterhorn. I did not know it by name, but I knew it. When, by chance, someone in my family uttered the word ‘peak’, and my small child’s imagination created the corresponding picture, I saw a pyramid, beautiful as an arrow of stone, pointing towards the sky. At school, at the very outset, when the master was teaching us how to hold a pencil and to amuse us, would say, ‘Now, draw a house, a tree, a flower, a boat, a mountain,’ all of us without knowing or intending it, would draw Matterhorns. Later, in the Alps, in the Himalayas, in the Rockies, on the Hoggar, I have been up countless valleys to discover mountains of all shapes and heights, but have never come across any like the Matterhorn I have questioned climbers of all countries who have visited even more of the world’s mountains than I have. They have never seen a mountain to compare with the Matterhorn either. Moreover, on reflection, no one arriving at Zermatt or coming up from Châtillon to Breuil has ever exclaimed on seeing the Matterhorn for the first time, ‘It looks like such and such a mountain’, even a mountain wearing the halo of the Himalayas. Besides, this statement does not ring true, it is so clearly impossible.  Conversely, on approaching other peaks, how many times have we said, spontaneously and with a peculiar joy, ‘Seen from here it looks like the Matterhorn’, or “Seen from there, that curve of the ridge, that profile of the wall reminds one of the Matterhorn.’ No, the Matterhorn can resemble no other peak – it is the model; similarly, no other peak really resembles the Matterhorn; the mould has been broken, there are not even any copies. The Matterhorn is unique!”

Gaston Rébuffat (Men and the Matterhorn)

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita

22.7.2020: Matterhorn Italian puolelta, Lion Ridge Route, Cervinia – Carrel Hut

Yö oli painajaisten täyttämä. Vaikka mieleni oli näennäisen levollinen, pimeys taisi houkutella möröt liikkeelle. Herättyäni ties monennenko kerran kauhusta henkeä haukkoen, tarkastin ajan ja mietin, ettei kai pisinkään yö loputtomiin kestä. Kello oli vasta 04, mutta uni ei enää sinä yönä luokseni löytänyt – se siitä pitkästä levosta ennen isoa puristusta!

Kiipeilytiimi valmiina lähtöön – jälleen vesisateessa:
Vasemmalta oikealle Heikki, Fabrizio, Enrico ja minä

Kuudelta, kun kiipeilyparini aukaisi silmänsä, hän löysi minut istumasta sängyn laidalta. Yritin paikata kantapäideni valtaviksi kasvaneita, tulehtuneita rakkoja.

Tarkastimme sääennusteen: koko viikon ennusteet olivat lupailleet aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä – kunnes eilen povausten riveille ilmestyi vesipisaroiden ja myrskypilvien kuvia. Periaatteessa sääikkunan pitäisi riittää, mutta vuorten arvaamattomuutta on saatu ennenkin todistaa. Jännityksen solmu tuntui vääntelehtivän vatsani pohjassa.

Reittimme kulkisi kuvan vasemmasta reunasta ylös, jäätikön ylitys. Carrel Hut näkyy ylhäällä keskellä pienessä pykämässä vuoren rinteellä – niin lähellä mutta niin kaukana

Viime syksyn ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltä tuttu Enrico tulisi toiseksi oppaaksemme (reitin vaatimustaso edellyttää, että joka oppaalla on vain yksi asiakas). Huomattavan paljon Matterhorn-kokemusta omaava Enrico kiipesi viimeksi oman asiakkaansa kanssa, ja miehen komentelevalta ja jopa hiukan töykeältä tuntunut toiminta oli jäänyt mieleeni. Opas on vuorilla auktoriteetti, mutta johtaa voi niin monella tavalla. Minä ja Heikki molemmat olemme vahvoja ja temperamenttisia luonteita, joten erityisesti kovan paineen alla ryhmän sisäisen kemian pitää ehdottomasti toimia. Halusin varmistaa ennakkoon hyvän tiimin ja Fabrizion ehdottaessa Enricoa toiseksi oppaaksi, olin tuonut huoleni julki. Fabrizio kuitenkin rauhoitti minua toteamalla, että Enricon viime kertainen asiakas oli merijalkaväen sotilas ja ultramaratoonari. Tilanne oli vaatinut pienikokoiselta pörröpäiseltä italialaiselta tiukempaa haltuun ottamista. Ja totta. Nyt kohtaamamme Enrico oli todella lämminhenkinen, nauravainen ja innokas opettamaan meitä tiedonjanoisia.

Kello 8 olimme saman hissiaseman pihassa, josta viime syksynä astelimme loskan ja veden sekaiseen sumuun.

Kun nyt viikon taukoamattoman auringonpaisteen jälkeen vesipisaroita alkoi ropista kasvoillemme, “ei voi olla totta” -ajatukset vyöryivät varmasti jokaisen mieleen, mutta kukaan ei sanallakaan kommentoinut sadetta. Sää oli mitä oli, nyt mentiin!

Sateen jälkeen meidät palkittiin sateenkaarella

Onneksi noin tunnin kuluttua aamulta tuoksuva tuuli puhalsi pilvet syrjään, ja aurinko ilmestyi näkyviin ensimmäiselle välietapille, Rifugio Duga del Abruzzi -majalle astellessamme. Matka poikki polveilevien, ruohon ja kukkien täplittämien kivikkoharjanteiden oli edennyt huomattavasti viime kertaa nopeammin, vaikkakin matkalla ylitettävät joet olivat huomattavasti vuolaampia. Muutaman vuoden sukellusharjoittelun myötä olen aika hyvin selättänyt vanhasta onnettomuudesta johtuvaa vesipelkoani, mutta aggressiivisesti kuohuen kivien välissä pyörteilevä vesi saa edelleen polveni tutisemaan. Mietin, mitä Enrico mahtoi ajatella, kun “peloton vuorenvalloittaja” pyysi ottamaan kädestä kiinni vuorivirran ylityskohdassa.

Joskus tarvitaan, että joku ottaa kädestä parin ratkaisevan askeleen ajaksi
kuva: Fabrizio

Majalta matka jatkui ylemmälle rinteeseen, ja maasto muuttui nopeasti. Huomasin muistavani reitin yllättävän hyvin, mutta samaan aikaan oli kuin olisin ollut aivan eri vuorella kuin viimeksi. Kivinen, jyrkästi nouseva rinne pisti puhaltamaan ja sytytti reisi- ja pohjelihakseni tuleen, mutta vetisen jään ja irtolumen puuttuessa matkanteko sujui ripeämmin ja ilman kompurointeja ja liukasteluita. Sumuttomassa säässä saatoin katsoa yli Breuil-Cervinia-kylän, pitkälle kapean Aostan laakson mutkaisiin maisemiin. Vihreys ja auringon leikki turkoosien vuorijärvien pinnalla sai liikutuksen kaulukset kiristymään kaulallani. Outo kotoisuuden tunne vyöryi taas ylitseni, ja hiljaa hymyillen käänsin katseeni takaisin eteeni kivikkoiselle polulle. Voi kuinka rakastan kiven tuoksua!

Fabrizio ja minä kivikossa
kuva: Enrico

Korkeammalla rinteellä sijaitsevan jäätikön poikkisuuntainen ylitys (eli traverse) pysäytti rivakan etenemisen toviksi. Jyrkkää seinämää pitkin kohti laaksoa nuolen muotoisena syöksyvän jääkiilan kunto ei selvästi ollut oppaiden mieleen. Tiukasti varmistaen ja hakut syvälle lumeen iskien etenimme yli petollisen liukkaan, kostean lumen peitossa vaanivan jäisen seinän. Matkalla pohdin, että minun silmääni jäätikkö oli reunalta käsin näyttänyt varsin harmittomalta, mutta vain muutama askel paljasti polun liukkauden ja jyrkkyyden sekä ylhäältä valuvan lumen uhan. Tein pienen muistiinpanon mielessäni, että pitää opetella enemmän lumen ja ympäristön lukemista.

Jäätikön alalaidassa, ensin tarvoimme ylös lumessa muutaman sata metriä – ja sitten tuo tiukka traverse oikealle
Enrico varmistaa Heikin jääseinän ylityksen ensimmäistä vaihetta

Heikki oli tänään väsynyt ja eteni normaalia hitaammin. Myös hän oli nukkunut edellisen yön huonosti, ja ehkäpä minulle mukavalta tuntunut laakson kuumuus oli aiheuttanut nopean aineenvaihdunnan omaavalle kiipeilyparilleni nestehukkaa. Olimme todella hyvin aikataulussa, joten majalle ehtimisestä ei ollut huolta, mutta pakko myöntää, että olin vähän huolissani. En siitä, etteikö Heikki perille pääsisi – miehessä on kestävyyttä, sisua ja voimaa kuin pienessä kylässä. Mutta mietin palautumista ensi yön suoritusta ajatellen: Kylmällä majalla nukkuminen olisi joka tapauksessa niin ja näin. Vettä oli rajallisesti mukana, ja nestehukan paikkaaminen olisi korkealla haastavaa. Toipumiseen hyväkuntoisenakaan ei ole huiputusta edeltävinä tunteina kovin paljon aikaa, saati sitten valmiiksi uupuneena tai kipeänä.

Matterhornin ja viereisen vuoren välisen huikaisevan kapean ja tuulisen Colle del Leonen satulaharjanteen ylitys 3580 metrissä on viimeinen vaihe ennen teknisempää nousua. Pitäessämme satulan reunamilla kivien suojassa evästaukoa, ilmestyi näkyviin toinen, aiemmin ohittamamme kiipeilijäryhmä. Kun siirryimme tauon jälkeen pystysuorien kiviseinien haastavalle osuudelle, Fabrizio ja minä lähdimme ensimmäisenä parina liikkeelle. Syystä tai toisesta toinen ryhmä päätyikin kiipeämään jälkeemme, ennen Heikkiä ja Enricoa. Minulle on tärkeää kiivetä lähellä pariani silloinkin kun olemme eri köysistöissä, ja erilleen joutuminen synnyttää epämiellyttävän tunteen siitä, ettemme voi toimia tiiminä ja tarpeen tullen rohkaista ja auttaa. Fabrizio kuitenkin eväsi toistuvasti pyyntöni odottaa:

– We wait up. This is too exposed. It’s too risky.

Seinällä

Etenimme nopeasti. Seinät olivat yhtä pystysuoria kuin viimeksikin, mutta köydet eivät olleet umpijäässä. Kengänkärjet löysivät pitävän otteen kivestä. Ehkäpä selkäni oli nyt vahvempi ja jaksoin vetää itseäni ylös. Jokainen lihas kehossani sykki liikettä, kuin vuoresta olisi virrannut energiaa. Ilma oli kylmentynyt, ja aurinko mennyt taas pilveen. Lumi tuoksui meitä ympäröivässä viimassa ja täytti mieleni vapaudella: tässä minä toteutin unelmaani. Voi kun olisin vain voinut olla lähempänä Heikkiä ja jakaa nämä askeleet kera parini, jonka kanssa olemme niin lujasti tehneet töitä tämän mahdollistamiseksi! Mutta Fabrizio oli järkähtämätön. Olimme jonon keulassa, mikä on hyvä ja monessa mielessä turvallinen paikka kiivetä ja näillä paljailla seinämillä pysähtely kasvattaisi riskejä turhaan.

Vaikka kaipasin pariani, en kiivennyt yksin. Mitä ylemmäs nousimme rinteellä, sen vahvemmin tunsin isän läsnäolon. Isäni ei ehtinyt nähdä toista yritystämme vuorella, jota hänkin Alppeja rakastavana piti suuressa arvossa, vaan hän nukkui pois vain muutamia kuukausia sitten jättäen sydämeni surusta ruvelle. Isän menetys on ollut minulle raastava kokemus. Kai se niin on, että voimme yrittää kuvitella rakkaasta luopumista ja muka valmistautua siihen. Mutta ennen kuin se oikeasti osuu kohdalle, ei meillä ole käsitystä siitä, millaiselta tuntuu menettää elämän peruspilareita muovaamassa ollut ihminen – ja hyvä niin. Jossain vaiheessa surutyön kuukausien aikana mieleeni takertui ajatus, että Matterhornin huipulta saisin kuiskattua hyvästini vuoriviimaan ja ehkä suru hellittäisi otettaan.

Nyt isä oli lähellä, jokaisessa askeleessa. Fabrizio taisi huomata jotain, sillä valmistautuessaan liidaamaan pitchin (köydenmitan) siniharmaata sileää kalliota, hän kääntyi puoleeni ja kysyi odottamatta, mitä mietin. Luomien taakse patoutuneet kyyneleet purkautuivat poskilleni, kun kerroin isästä sekä Heikin ja minun päätöksestä kiivetä Matterhorn hänen muistolleen.

– Toivottavasti vaan pääsemme huipulle.

Fabrizio rutisti minua lempeästi käsivarresta:

– Otan osaa suruusi. Matterhorn on täydellinen paikka kunnioittaa isäsi muistoa. Ja me menemme huipulle.

Hetki auringossa

Nielaisin, pyyhin kyyneleet, uppouduin kiipeämiseen ja keskityin tarkasti toimimaan huolellisesti. Ehkäpä uppouduin liikaakin, sillä seuraavalla pysähdyksellä Fabrizio muistutti “takaa-ajo-taipumuksestani”:

– Minä menen vaikeista paikoista nopeasti, jotta pääsen rakentamaan sinulle turvallista varmistusta. Jos tulet liian nopeasti perään, en ehdi varmistaa sinua kunnolla. Toinen asia on, että väsytät itsesi. Voimme liikkua ripeästi, mutta kiirehtiminen ei ole hyvä.

Kilpailuhenkinen ajokoira sisälläni laittoi korvat luimuun ja tuijotin nolona kengänkärkiäni:

– Se tapahtuu välillä vähän vahingossa, varsinkin, kun uppoudun kiipeämisen rytmiin ja se vie mennessään. Teen parhaani, mutta ole kiltti ja sano, jos näyttää siltä, että ohje unohtuu. En pahastu toistosta – olen välillä aika kovapää.

Oppaamme, joka on vuosien saatossa oppinut tuntemaan minut aika hyvin, virnisti leveästi ja lupasi muistuttaa tarpeen tullen.

Silti olimme nopeita. Nousin jäiset metallitikkaat vuoren seinään kiinnitetyn Carrel Hut -majan ulkoseinää kiertävälle metalliritilälle vain 4,5 tuntia alamajalta lähdön jälkeen. Olimme nousseet 1300 vertikaalimetriä ja saapuneet perille yli tunnin ennustettua aikataulua edellä. Takana oli huikaiseva nousu, joka oli raskas ja haastava, mutta ei tuntunut ollenkaan samalta kuin viime syksyn haastavissa oloissa. Jokainen köydenmitta oli tuntunut tehtävissä olevalta, yhdellekään seinälle en ollut jäänyt rimpuilemaan.
Heikki ja Enrico saapuivat viitisentoista minuuttia myöhemmin ja kun viimein tiimi oli jälleen koossa, annoin onnistumisen tunteen ryöpytä kosken lailla suoniini. Uskomatonta olla täällä taas!

Minne Fabrizio edellä, sinne minä perässä

Carrel Hut -majalla oli kolme muutakin kiipeilytiimiä, mutta silti sisällä, erityisesti takaosan makuutilassa, oli hyytävän kylmä. Kylmää kuitenkin karkoitti (ainakin mielistä) se, että kulinaristioppaamme eivät pettäneet eväiden suhteen tälläkään kertaa, vaan pienellä retkikeittimellä valmistettu lounas piti sisällään ilmakuivattua kinkkua, voilla maustettua polentaa ja Parmesan-juustoa. Aterian jälkeen pieni tiimimme kasautui tuvan nurkkaan juomaan teetä, vitsailemaan ja nauramaan – voi kuinka meillä olikaan hauskaa – koskahan viimeksi olen nauranut niin paljon!

Aikojen saatossa olen oppinut tuntemaan Fabriziota ja nähdessään, kuinka avoimesti Fabrizio Heikkiin ja minuun suhtautuu, yleensä muutkin oppaat rentoutuvat. On todella hienoa päästä tutustumaan näihin mahtaviin tyyppeihin ja kuulla heidän elämästään. Mutta siihen liittyy muutakin. Oppaan tehtävä on huolehtia asiakkaistaan ja tietenkin heillä on meihin nähden ylivertainen osaaminen ja kyvykkyys toimia vuoriympäristössä. Minusta asetelma on ehdottomasti hyväksyttävä ja niin sen pitääkin olla – vaikka haluankin tulla jatkuvasti paremmaksi ja kantaa korteni kekoon tiimin eteen. Mutta minuun vaikuttaa valtavan positiivisesti se, kun oppaasta paljastuu jokin pieni “inhimillinen ulottuvuus”. Esimerkiksi viime syksyn huiputusyrityksellä kakkosoppaamme Carlo oli ollut lomalla poissa vuorilta, ja saapui tekemään kanssamme ensimmäisen nousunsa viikkoihin ylös ohueen ilmaan. Niinpä miehen akklimatisaatio ei ollut sillä tasolla kuin vuorioppailla yleensä jatkuvasti on, ja koko nousun Fabrizio ja Enrico kiusoittelivat Carloa hitaudesta ja hengästymisestä. Vaikka hitaimmillaankin Carlo oli moninverroin minua nopeampi, hänen nopeutunut hengityksensä tuntui jotenkin lohdulliselta. Tällaiset asiat ovat todiste siitä, että samat luonnon lait pätevät oppaisiinkin – siis pari kertaa vuodessa vuorille pääsevän toimistotyöläisen lienee ihan sallitua hengästyä ylärinteellä!

Tähän kategoriaan meni myös tämänkertainen keskusteluni Enricon kanssa, jossa hiukan nolostuneena kerroin hänelle, kuinka vaikeaa yön pimeydessä kiipeäminen on minulle mentaalimielessä ja kuinka haluaisin päästä sen kynnyksen yli. Iloinen italialainen kuunteli ajatuksiani vakavoituneena pää kallellaan, mutta totesi sitten:

– Minäkään en tykkää pimeässä kiipeämisestä, olen aina inhonnut sitä! Eteneminen ei näy ja kaikki on niin monotonista. Olen vuoriopas, mutten silti yritä pakottaa itseäni pitämään siitä! Meillä jokaisella on epämukavuusalueemme ja ei kaikesta tarvitse tykätä, pitää vaan hyväksyä, että lajiin kuuluu myös epämukavia asioita.

Olin ehkä aina jotenkin ajatellut, että pimeässä kiipeäminen on niin iso osa lajia, että on vähän outoa, jos kokee sen vaikeaksi. Hassua, millaisia paineita sitä tulee vahingossa itselleen asettaneeksi!

Polenta-höyryä jäisille sormille

Iltapäivä kului. Heikki oli yhä uupunut ja lounaan jälkeen hän hädin tuskin pysyi hereillä. Kömpiessämme (kaikki mahdolliset vaatteet päällä kylmyyttä karkoittamassa) hetkeksi makuulle, hän nukahti heti syvään uneen. Enricon “Älkää nukkuko yli tuntia tai yöunet häiriintyvät helposti” -varoituksesta huolimatta Heikki nukkui ruoka-aikaan asti ja töin tuskin jaksoi nousta päivälliselle. Pieni huoli Heikistä viipyi mieleni laitamilla, mutta nyt ei ollut oikea hetki antaa epävarmuudelle sijaa. Hän saisi nyt kunnolla lepoa ja ruokaa ja olisi huomenna yhtä vahva kuin yleensä.

Illallinen vietettiin yhtä hulvattomissa tunnelmissa kuin lounaskin, ja oppaamme suorastaan riehaantuivat yllätyksestä, jonka olimme tuoneet. Taustatarinana kerrottakoon, että viime syksyn Matterhorn-yrityksellä palellessamme tällä samaisella majalla, Fabrizio naureskeli hampaat kalisten: “Ajatelkaa, että jotkut muut valitsevat viettää lomansa lämpöisessä palmun alla juoden hienoja drinkkejä – voi niitä poloisia!”

Vitsiin palattiin toistuvasti ja se jäi lentäväksi lauseeksi reissun jälkeenkin. Niinpä uutta huiputusyritystä suunniteltaessa olimme hankkineet tiimille mehutetra-tyyppisissä pakkauksissa Margarita-cocktailit. Etukäteen hekumoimme hetkeä, kun juttu nousisi uudelleen esiin ja tällä kertaa voisimme tarjoilla Fabriziolle hänen kaipaamansa cocktailin – ja jos oikein vilpoista olisi, voisimme hakea ulkoa lunta ja tehdä drinksuista frozen-tyyppiset!

Kyllähän se mielessä kävi, että kannattaako vitsin vuoksi kantaa mukanaan monta sataa grammaa ylimääräistä painoa… mutta oppaidemme reaktio todella oli vaivannäön arvoinen! He pomppasivat pystyyn halaamaan meitä nauraen ja ylävitosia heitellen niin riemastuneita, että tunnelma tarttui myös muihin majan seurueisiin. Pienen omituisen hetken ajan pimenevässä kalsassa vuoristomajassa keskellä Matterhornin kallioseinää vallitsi suorastaan karnevaalimainen tunnelma. Iloa ei haitannut yhtään se, ettei kukaan meistä oikeasti halunnut ryhtyä juomaan tequilaa vuoren rinteellä muutamaa tuntia ennen huiputusta, vaan päätimme säästää juomat myöhemmäksi – ehkä huipulle?

Nukkumaan kintaat kädessä ja toppavaatteet päällä

Iloisen illallisen jälkeen menimme suoraan nukkumaan. Ulkona tuuli kovaa ja ilmassa oli harmikseni lunta. Oppaat olivat onnistuneet olemaan huolettomia koko illan, mutta ei sitä voinut ohittaa, että ulkona satoi ei-toivotusti lunta, tuuli oli noussut navakaksi, ja ennuste lupasi yöksi ukkosmyrskyä.

Illan lumisademaisemia, ukkosmyrskyennusteita ja Janiinan tunnelmia (äänet päälle)

Puin jälleen kaikki vaatteet isoja kintaita myöten päälle, käperryin viltin alle niin lähelle Heikkiä kuin mahdollista ja yritin nukahtaa.

Lepoaika oli lyhyt mutta kamala. En tiedä, nukuinko juurikaan noina muutamana tuntina. Tuuli ulisi raastavasti kuin haavoittunut eläin majan nurkissa, ja kylmyys hyökkäsi joka puolelta kimppuuni. Kova meteli ulkoa huoletti ja mietin, millaiset olosuhteet meitä mahtoivat odottaa, jos sisälläkin oli näin hyytävää. Minulla oli jo kaikki vaatteet päälläni, miten ihmeessä pysyisin lämpimänä rinteessä? Yritin levätä, mutta yksinkertaisesti palelin liikaa. Heikkikin kertoi havahtuneensa useaan otteeseen siihen, että vapisin kauttaaltani.

Lopulta herätyskello antoi armoa ja pirahti. Kello oli 03.30 ja lähdön hetki oli käsillä.

p.s. Kiinnostaako verrata, millainen lähestymispäivä oli viime syksynä? Se löytyy täältä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestyminen lumimyräkässä.

Maisema Carrel Hutin metalliritilältä, alhaalla Heikki ja Enrico saapumassa viimeiselle nousulle

Viimeinen hetki ennen tositoimia

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Reittiä etsimässä

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Breithorn traverse huippuharjanteella

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Railomaisemaa harjanteelta jäätikölle

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén