Category: eurooppa Page 1 of 2

Pollux – huiputus

Päivä 3: Pollux – huiputus

Hiivimme hotellin pimeän aulan läpi. Aamiaiseen oli vielä sen verran aikaa, ettei henkilökuntaakaan näkynyt. Ulko-ovella aamun raikas ilma löyhähti kasvoille tuoksussaan aurinkoa ja ripaus ympäröivien huippujen lunta. Vaelsimme halki äänettömän, vielä nukkuvan Breuil-Cervinia-kylän keskustan, sen toisella laidalla olevaan pieneen leipomoon, ensimmäiseen joka avasi ovensa aamun kulkijoille. Tuskin olin saanut ensimmäisen pisaran pehmeää cappuccinoa kielelleni, kun oppaamme Fabrizio astui sisään. Sisääntulo oli lähtölaukaus ensimmäiselle kiipeilypäivälle, ja tunsin jalkani alkavan pöydän alla rummuttaa levottomasti lattiaa kuin laskien sekunteja lähtöön.

Fabrizio kertasi ohjelman: tänään vaeltaisimme tuntien matkan Plateau Rosa -jäätikön halki ja iltapäivällä pyrkisimme Pollux-vuoren (4092 m) huipulle. Kreikkalaisesta mytologiasta nimensä saaneesta vuorikaksikosta (Pollux ja Castor) juuri Pollux valikoitui kohteeksemme, sillä yksi sen kiinnostavimmista huiputusreiteistä on kivikkokiipeilyä, joka olisi hyvää harjoitusta Matterhornia ajatellen. Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme jäätikön alalaidassa sijaitsevalle majalle yöksi. Huomenna palaisimme takaisin jäätikön laidalla sijaitsevan Breithorn-vuorijonon Sveitsin ja Italian rajalla sijaitsevaa huippuharjannetta pitkin huiputtaen matkalla sekä Breithorn Centralen (4160 m) että vuorijonon päähuipun Western Breithornin (Occidentale Breithorn, 4165 m). Vielä senkin jälkeen jäisimme yöksi ylös, tällä kertaa Rifugio Guide del Cervinolle aivan gondoli-hissien kupeeseen akklimatisaation maksimoimiseksi.

Breithornin vuorijono ja kaksoset Castor ja Pollux

Suunnitelma sai sukat pyörimään jaloissa: Polluxin kallio-osuus olisi jännittävä, ja huominen traverse kuulosti kertakaikkiaan upealta (ja hiukan pelottavan raskaalta)! Kaksi yötä ja kaksi päivää lähes koko ajan 4000 metrissä olisi aivan erinomainen tapa sopeuttaa kehoa ohueen yläilmaan.

Tovia myöhemmin nousimme gondoli-hisseillä Plateau Rosa -jäätikön reunalle, ja aloitimme hikisen vaelluksen ylös jyrkän laskettelurinteen laitaa aamuvirkkujen laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme kepein suksin. Reilun tunnin kuluttua pysähdyimme huohottaen vuorijonon reunimmaisen Klein Matterhorn -vuoren hissiaseman läheisyyteen. Ohut ilma ja jyrkkä nousu pistivät puhaltamaan. Kuumana pilvettömältä taivaalla helottava aamuaurinko heijastui jäätikön pinnasta ja muutti olosuhteet saunamaisen hiostaviksi. Silti se oli maisema, joka salpasi hengityksen: valtaisa, auringonsäteiden hopeanhohtoiseksi maalaama jäätikkötasanne, jonka reunalla kulki tasaisena nauhana kauniiden nelitonnisten vuorten ketju. Korkeana yllämme kaartuva syvänsininen taivas, joka näytti jäätikön takareunassa sukeltavan Polluxin ja Castorin taakse. Vuoriketjun ja jäätikön rajaa koristivat pelottavina kurkottelevat serakit, ja siellä täällä jäätikköä halkoi railo kuin täydellisyyttä korostava irvistävä arpi.

Jäätikön laidalla

Vesihuikan jälkeen kiinnitimme jääraudat, muodostimme köysistön ja ryhdyimme ylittämään jäätikköä rauhallisessa tahdissa, sillä vaikka jääkenttä oli pääosin vain lievästi polveilevan tasainen, nopea nousu yli 3500 metriin vei halut kiirehtiä suotta.

Kolme tuntia myöhemmin tauko oli todella tervetullut, kun hikisinä ja puhaltaen pysähdyimme alati jyrkkenevän nousun notkelmakohtaan Polluxin juurelle. Jäätikön toiselta laidalta pieneltä nyppylältä näyttäneen vuoren irokeesimäinen kivikkoharjanne nousi nyt lähes aggressiivisen jyrkkänä edessämme…tai ehkä vaikutelman loi pohkeissani hapottava nousu ja keuhkoja pingottava tarve saada lisää happea.

Nousimme kiviharjanteen juurelle, missä laskimme reput maahan ja istuimme toviksi tankkaamaan ja lepäämään. Reput jäisivät tähän teknisempää pinnistelyä vaativan huiputusyrityksen ajaksi. Retkotin tyytyväisenä lämpimillä kivillä, juttelin Heikin ja Fabrizion kanssa laiskasti ja rouskutin suklaalevyä, jonka avaamista olin odottanut monta päivää. (Syön vuorilla RitterSport-suklaita. Siellä ne maistuvat aivan taivaalliselta. Maistoin sellaista kerran merenpinnan tasolla ja se oli ällön sokerista – jotkut asiat selvästi kuuluvat vuorille ja siksi niitä kannattaa odottaa.) Tuo oli yksi niitä elämän pieniä täydellisyyden hetkiä, seikkailun ensimmäisten askelten aikana; korkeudessa pienenä luonnon kauniissa sylissä, mutta vahvana ja valmiina tarttumaan edessä olevaan haasteeseen.

Fabrizio

Sitten oli aika lopettaa haaveilu ja ryhtyä hommiin. Fabrizio lyhensi köyttä, ja punaruskea louhikko johdatti meidät kohti huippua. Lyhyessä köydessä kiipeäminen on haastavaa, sillä jokainen liike pitää tehdä huomioiden kiipeilyparin tilanne ja seuraavat liikkeet. Tahaton nykäisy ja liian hidas seuraaminen saattaa estää toisen nousun tai aiheuttaa putoamisen. Niinpä keskustelu tyrehtyi vain kulloinkin käsillä olevaan tehtävään liittyviksi lyhyiksi haukahdusmaisiksi viesteiksi.

Kiven pinta oli lämmin käsiäni vasten, ja auringonsäteiden terävät kärjet hivelivät niskaa ja korvalehtiä. Kuumuus ja ponnistelu saivat hien virtaamaan. Yläpuolellamme kohoavalla seinällä oli runsaasti hiekkaa ja irtokiviä – jokainen askel tuli valita tarkkaan, jotta jalka ei lipsahtaisi tai kiviä ei putoaisi alapuolella olevien kiipeilijöiden niskaan. Kieli keskellä suuta uppouduin täydellisesti Polluxin karheaan seinämään ja nautin etenemisen tunteesta. Vaikka ilman ohuus tuntui painavana reisi- ja pohjelihaksissani, nousu sujui jouhevasti. Vain muutaman kerran jouduin hetkeksi pysähtymään ja tuijottamaan kalliota edessäni, kunnes oikeat otteet ja askelmat ilmestyivät esiin.

Yhtäkkiä kallio loppui ja edessämme seisoi madonna-patsas, joka yleensä Italiassa markkeeraa huippua. Heikiltä pääsi jo ilon älähdys, mutta sitten huomasimme, ettemme olleet vielä perillä. Vielä viimeinen, kapea luminen polku jyrkkää harjannetta ylös. Tasaisesti tampaten, kiirettä välttäen, auringolle hymyillen.

Juhlintaa Polluxin huipulla

Ja sitten 19.7. kello 14.16 seisoimme Polluxin huipulla 4092 metrin korkeudessa merenpinnasta. Nostin kädet taivasta kohti ja päästin ulos reissun ensimmäisen huiputushuudon – mahtaakohan huipulle saapumisen ilo koskaan haalistua? Tuskinpa vain, niin upea 360 asteen vuoristopanoraama palkitsi tehdyn työn!

Tovin lepäsimme huipulla ja tankkasimme Heikin ja Fabrizion piirrellessä viivoja lumeen kinastellessaan, kulkiko Italian ja Sveitsin välinen raja täsmälleen huippupolkua pitkin. Lopulta kivikon alapäähän, reppujen luo jätetyn veden houkutus kävi kuivalle kurkulle liian kutsuvaksi ja oli aika aloittaa laskeutuminen.

Kuten aina, alas vuorelta laskeutuminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa. Hiki valui otsalta silmiini, ja päivä alkoi todella tuntua lihaksissa. Rauhallisesti, mutta mahdollisimman tehokkaasti, laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme nousseetkin. Jos nousu oli mennyt kuin siivillä jännittävään tehtävään upottautuessani, laskeutuminen sitten kestikin vähintään vuosituhannen (tosin kelloni väitti, että molemmat suunnat veivät suurinpiirtein saman verran aikaa). Väsyneet jalat alkoivat tuntua hiukan epävakailta – siksi entistä tarkemmin asetin jokaisen askeleen kohdalleen, ja välillä jopa turhan helposti huomasin ottavani ylimääräisen käsiotteen.

Kurkkuni oli kuin beduiinin sandaali siihen mennessä, kun pääsimme kivikon juurelle reppujen luo. Ahnaasti tyhjensin koko lopun sisällön vesipullostani. Pienen hengähdyksen jälkeen alkoi vielä pitkä laskeutuminen Rifugio Guide Della Val D’Ayas -majalle jäätikön alareunaan 3420 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kompuroidessamme kostean tahmaiseksi muuttuneessa lumessa jyrkähköä rinnettä alas, en voinut olla miettimättä, että vain joidenkin tuntien kuluttua löytäisin itseni tamppaamassa tätä samaa polkua ylös….omituinen laji.

Kuuma iltapäivä oli tehnyt tehtävänsä jäätikölle, ja vältellessämme railoalueita kuulin kerran jos toisenkin ihokarvat pystyyn nostavaa jyrinää lumivyöryjen lähtiessä liikkeelle jäätikön laidan seinämillä. Nousu laaksosta suoraan neljään tonniin ja huiputus samana päivänä taisivat jo hiukan vaikuttaa huomiokykyynkin. Nimittäin astuessani isolta osin lumen alla peitossa olevan railon yli, huikkasin varoituksen taakseni – vain kuullakseni muutamaa sekuntia myöhemmin humahduksen ja älähdyksen, kun Heikki upposi reittä myöten railoon. Pelästys vapautti meissä molemmista väsymys-monsterin, sillä noina parina humahduksen sekuntina ehdimme käydä sananvaihdon, joka nyt jälkikäteen naurattaa – mutta tuossa hetkessä molempien kasvot olivat varsin tiukat:

– Mä just käskin sun varoa sitä railoa!

– Ja NYTKÖ on oikea aika alkaa haukkua?

Onneksi nalkutusälähdykseni ei estänyt toimintaa, vaan samanaikaisesti säntäsin eteenpäin kiristääkseni köyden, ja Fabrizio reagoi iskemällä hakun jäähän ja vetämällä köyden kireälle. Mutta onneksi railo oli kapea, ja Heikki pääsi nopeasti takaisin tolpilleen. Pulssit ehtivät kuitenkin nousta sen verran, että loppumatka edettiin varsin tarkkaavaisen hiljaisuuden vallitessa.

Muutamia hetkiä myöhemmin väsynyt ja janoinen köysistömme saapui vuorimajan pihaan. Heti saatuani käsiini vesipullon, lähes nielaisematta kertaakaan tyhjensin puolitoista litraa vilpoisaa nestettä kuivaan kehooni. Kuin vesi olisi sulanut suoraan huulilta ihohuokosiini, niin janoinen olin.

Lääkitsin kantapäihini muodostuneet ikävännäköiset rakot (liian ohuet sukat), tuuletin ja kuivatin hikiset varusteeni nauttien väsymyksen ja ilon aaltojen läikehdinnästä mielessäni. Nälkä raateli vatsaani: olimme syöneet vain aamiaisen varhain laaksossa leipomossa ja sen jälkeen kiivenneet pitkän päivän pelkästään makeiden välipalojen voimin (tästä ehdoton kehityskohde eväiden suunnitteluun!). Ei siis ihme, että Heikki ja minä istuimme majan karussa tuvassa pöydän ääressä jo viisitoista minuuttia ennen päivällisen tarjoilua ja tuhosimme kovaa vauhtia korillista leipätikkuja.

Päivällisen jälkeen siirryin noin postimerkin kokoiseen huoneeseen, jossa tiimimme viettäisi yön. En edes yritä kuvailla, millaiselta tuollaisessa huoneessa tuoksuu, kun se täytetään väsyneillä, likaisilla kiipeilijöillä ja heidän hikisillä vaatteillaan. Peitimme ikkunan takilla (Osaako joku kertoa, miksi alppomajoilla ei ole ikkunaverhoja?!) ja kömmimme sänkyyn. Huomenna olisi suuri päivä ja vaativa traverse pitkin Breithorn-vuorijonon harjanteita.

Heikin tasainen hengitys yläsängystä täytti pian hiljaisuuden. Vaikka olin väsynyt, uni tuntui karanneen. Ajatukset laukkasivat raivokkaasti mielessäni. Yritin tyhjätä ajatukseni ja asettua, mutta mieleni ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön. Siinä vaiheessa, kun murehdin tyttäreni verkkopankkitunnuksia, oivalsin, että nyt kannatti ehkä pysäyttää tilanne ja antaa itselleen muuta ajateltavaa.

Nousin ylös, sujautin jalkani majan sisätossuihin ja hiivin ulos huoneesta kohti alimman kerroksen wc-tiloja – vain törmätäkseni rappusissa Fabrizioon, joka sihahti innoissaan:

– Come quickly! You have to see this!

Tietämättä, miksi hiivimme, hiippailin varpaisillaan oppaan perässä vessaan ja näin omituisen näyn. WC-tilan katon rajassa olevasta ikkunasta minua tuijotti valtava vuoristokauris – ei kun niitä oli kaksi! Jähmetyin paikoilleni.

– I have never seen one so close before!
Vuorioppaamme intoili, ja tuijotin haltioituneena suurikokoisia kauriita, joiden massiiviset sarvet ovat kooltaan lähes puolet niiden kehosta. Hetken me neljä tuijotimme toisiamme. Isompi kauris liikkui ensin… ilmeisesti todettuaan, ettemme olleet uhka, se alkoi nuolla ikkunanpieliä. Pian toinen kauris seurasi esimerkkiä. Vieressäni hengitystään pidättävä Fabrizio sihisi korvaani, että ne nuolevat betoniseinästä suolaa.

Kuva Fabrizio

Seuraavan puolen tunnin ajan seurasin ikkunan läpi luonnon minulle noin metrin päähän järjestämää show’ta, kun kauriit puuhailivat ikkunoiden takana, välillä kolistelivat leikillisesti sarviaan ja sitten taas palasivat touhuamaan ikkunanpielien parissa. Jossain vaiheessa huomasin Fabrizion kadonneen selkäni takaa ja myöhemmin sain kuulla hänen hiipineen hakemaan kameransa ja menneen ulos kuvaamaan kauriita.

Lopulta vuorikellarin kylmä paljaissa varpaissani ja käsivarsillani pakotti minut liikahtamaan. Isompi kauris säpsähti ja jähmetyin taas. Eläin katsoi ikkunasta sisään, ja pienen hetken tuijotin suoraan sen mustiin silmiin. Kuin tiedostamatta tilannetta kuiskasin pienellä äänellä:

– Minä olen ystävä.

Kuin olisi kuullut sanani kauris katsoi minua uudelleen silmiin, heilautti päätään ja sen valtavat, teräväkärkiset sarvet jysähtivät ikkunankarmiin niin, että hypähdin. Todettuaan minut vähäpätöiseksi, eläin kääntyi ja ryhtyi taas kolistelemaan sarviaan takana seisovan lajitoverinsa kanssa.
Hiivin hiljaa takaisin yläkertaan, piilotin jäiset varpaani karhean viltin alle, ja nukahdin unettomaan uneen kauriin upeat, syvät silmät viimeisenä kuvana mielessäni.

Virallinen huiputuskuva: Pollux (4092 m) 19.7. klo 14.16

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

103 yötä huomiseen

Ihminen on luonnostaan odottavaa sorttia. Ajatuksissamme siintää valoisampi päivä – kutsumme sitä huomiseksi. Tuo huominen ei koskaan ole yhden yön päässä tästä hetkestä. Syy siihen on se, että jos ajattelisimme niin, yhden yön päästä edessä olisi pettymys.

Ai mistäkö höpisen? Otetaan esimerkki: Muina Scarlett O’Haroina huokaiset, että “Huomenna on paremmin” ja menet nukkumaan. Koittaa aamu ja huominen alkaa. Tämän huomisen iltaan päästyäsi huomaat, että se olikin vain uusi tämä päivä ja siis ihan tavallinen. Työkalenterin, kiukuttelevien muksujen ja yrmyilmeisen puolison perusteella vaikuttaa siltä, että täksi päiväksi muuttuneen huomisen huominenkin saattaa olla jopa hiukan tätä päivää huonompi. Eilen oli itse asiassa aika kivasti, vaikka silloin sekin tuntuikin ihan tavalliselta tältä päivältä.

Tuo odotusten ja toteuman toistuva törmäyskurssi ei yleensä saa meitä luopumaan toivosta, sillä me kaikkihan tiedämme, ettei se parempi huominen mitenkään voi tapahtua pian. Ollaanpa nyt realisteja: maanantaihin mennessä kaikki tarvittavat ihmeet eivät mitenkään ehtisi tapahtua! Paremman huomisen on siis oltava vähän kauempana. Tarkempi määrittely on tarpeetonta ja oikeastaan toiveikkuus itsessään riittää lupaukseksi paremmasta, joka tulee sitten joskus.

Odotus ja toiveikkuus ovat jännittäviä kumppaneita; annamme tietoisesti niiden kumittaa mielemme realismin rajoja, tai ainakin venyttää niitä. Odotamme siis hyvin erilaisia asioita samankaltaisia toimintamalleja seuraten. Monien mielestä lottovoitto onkin vain siitä kiinni, että jaksaa odottaa. Kukaanhan ei tuota tietenkään myönnä, mutta jokin saa meidät silti hakemaan lappusen viikko toisensa jälkeen – ja salaa uskomaan, että sinnikkyys lopulta väsyttää todennäköisyyden.

Odottaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus ja ennen kaikkea tunneasia. Harvoin yksilö pääsee – tai tässä tapauksessa joutuu – kokemaan tilannetta, jossa koko maailma odottaa yhdessä. Kuitenkin samaa asiaa odottavillekin toivottu lopputulos on hyvin erinäköinen ja siihen kytketyt tuntemukset erilaisia. Yhteinen odotus paljastaa, kuinka vaikeaa odottaminen itse asiassa on: se on järjen, toivon, pelkojen ja haaveiden välinen hallitsematon käsirysy, jossa kaikki osallistujat paiskovat toisiaan summamutikassa. Me ihmiset reagoimme tuohon mielen ja sydämen taistelun hallitsemattomuuteen kukin omalla tavallamme.

Tämänhetkinen maailmanlaajuinen hätä huomisesta on koko globaalin tunneskaalan kirjon värjäämä. Mahtaako mikään jyrsiä toivon ja määrätietoisuuden rakenteita kuten tietämättömyyden turvaton hernerokkasumu? Varsinkin, kun kaikki kanavat tulvivat erilaisilla (usein kyseenalaisilla) meriiteillä varustettujen Nostredamuksien näkemyksiä – ei ihme, että tunteet kärjistyvät! Nyt kuitenkin puhumme melkein kahdeksasta miljardista yksilöllisestä tavasta odottaa ja kahdeksasta miljardista mielikuvasta siitä, miltä parempi huominen näyttää.

Minulla on hyvät oltavat odottaa. Ehdin palata työmatkalta Suomeen viimeisillä lennoilla ennen kuin lentoyhtiöt pysäyttivät liikenteen ja monet lentokentät sulkeutuivat.
Olen siis kotona. Silti odottavan aika on pitkä. Sellaiselle, joka on syntynyt vaellusvimma veressä ja tottunut kulkemaan, sulkeutuneet rajat, eristäytyminen ja tiukat rajoitteet ovat kuin kuristava panta.

Matkalta paluuta seurasi tietenkin karanteeni. Karanteenipäivieni kuluessa kieltäydyin vajoamasta sohvan selkänojan takana (ja välillä netin syövereissä) piilottelevan mökkihöperyyspeikon korvaani kuiskuttelemien dystopiakuvien valtaan. Laitoin siistin paidan ja huulipunaa jokaiseen etäkonferenssityöpuheluun. Viestittelin ystävien kanssa ja osallistuinpa johonkin hupsuun some-haasteeseenkin.
Kun kaksiviikkoisen karanteenini päätteeksi viimein pääsin rappusjuoksemaan kaverin kanssa, puheripuli yllätti itsenikin. Kun tunnin lenkin jälkeen seisoimme kadulla kylmänä mutta aurinkoisena kevätlauantaina hikisinä ja puuskuttavina juoksusta, en olisi malttanut millään lähteä kotiin ja enemmän ja vähemmän tärkeää asiaani olisi riittänyt loputtomiin. Lopulta lenkkikaverini sanoi tutisevalla äänellä: “Täällä alkaa tulla vähän kylmä.”
Kotimatkalla mietin, että vasta nyt ymmärsin, kuinka eristyksissä oleminen oli minuun vaikuttanut. Kuinka yksinäiseltä olo oli tuntunut, kuinka olin kaivannut jonkun fyysistä läsnäoloa.

Kiipeilyparini Heikki ei ole ollut yhtä onnekas kotiutuksen suhteen. Parhaillaan hän odottaa kotiutuslentoaan eristyksenomaisissa olosuhteissa kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Siellä hän ulkonaliikkumiskiellon aikaan tekee juoksulenkit 34-kerroksisen talonsa rappukäytävässä.

Alppien luotto-oppaallamme Fabriziolla on vieläkin haastavammat olot, sillä Pohjois-Italiassa asuva vuoriopas on ollut lukittuna kotiinsa jo viikkojen ajan. Hänen kokemustaan en osaa edes kuvitella. Aina positiivisena ja nauravaisena kohtaamani miehen Whatsapp-viestit tihkuvat häkkiin suljetun villieläimen ahdistusta.

Verrattuna Heikkiin ja erityisesti Fabrizioon, minulla on siis kaikki erinomaisen hyvin. Jos saisin järjestää tulevat tapahtumat, ehdottomasti heidän rappusjuoksunsa ystävien kanssa olisi omien seuraavien toiveideni edellä.

Mutta mitä minulla on lupa odottaa?

Tänään minä odotan samaa kuin sinä. Että maailma taas palautetaan raiteilleen. Että arkemme sijoiltaan väännetyt raamit suoristetaan. Selvää on, että se mitä aiemmin on pitänyt tavallisena maanantaina, on nyt tätä päivää huomattavasti parempi huominen. Välillä on hyvä kalibroida odotuksiaan.

Mutta maailma ei muutu paremmaksi, jos haaveilemme eilisestä. Toivo saa virtansa tulevaisuudesta. Unelmista, joista tehdään suunnitelmia, jotka tehdään todeksi. Siksi muistutan, että odottaessasi unelmoi taas siitä kauempana olevasta paremmasta huomisesta. Sinulla on lupa siihen. Se ei ole muilta pois. Sillä on tehtävänsä.

Minun unelmassani näkyy maailman kaunein huippupyramidi. Sen tunnistaminen kirkasti kuvan ja antoi paremmalle huomiselle selkeän aikarajan, mikä taas helpottaa odottamista ja antaa reunaehdot toiminnalle. Lähtöpäivään mennessä maailman pitää olla taas raiteillaan – ainakin sen verran, että unelma saa toteutua. Rokotetta en osaa valmistaa, mutta voin tehdä oman osuuteni ja kieltäytyä musertumasta epävarmuuden alla. Unelmille pitää olla valmiina, ja niin Matterhorn saa minut raapimaan lenkkarit jalkaan ja painelemaan lenkille.

Laskurissa on 103 päivää. Sen verran aikaa on minun parempaan huomiseeni, ja siihen mennessä kaikki tarvittavat ihmeet ehtivät kyllä tapahtua.

p.s. Myös lottolappu löytyy lompakostani – eihän sitä koskaan tiedä. 😉

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén