Category: Ojos del Salado

Reissussa rähjääntyneet ja Ojos del Salado basecamp

Kauan odotettu lepopäivä! Aamun varhaiset tunnit unettoman yön jälkeen vietin katsellen (akun loppumisen uhallakin) puhelimesta yhä uudelleen ja uudelleen vanhaa muutaman sekunnin mittaista videoklippiä, jossa tytär ensin virnistelee ilkikurisesti ja purskahtaa sitten nauruun. Ikävä raateli entuudestaankin huonossa kunnossa olevaa vatsaani ja kuristi kurkkua tukalassa teltassa.

Olin osannut odottaa, että reissu olisi raskas. Yllättävältä silti tuntui, että itse vuoren rinnettä ylös kiipeäminen ei ollut se raskain osuus (ainakaan tähän asti). Äärilämpötilojen jatkuva sahaus edestakaisin sekoitti kropan lämmönsäätelyn täysin, mistä seurasi kaikenlaisia odottamattomia asioita. Lisäksi tuuli, kuivuus, hiekka, suola ja korkeus varmistivat, että erilaiset kiputilat, jano, päänsärky, likaisuus, turvotus ja monet muut erilaiset hankaluudet olivat jatkuvasti läsnä. On vaikea kuvailla, kuinka pitkään jatkuva, alati voimistuva kokonaisvaltainen epämukavuus yhdistettynä korkeudessa normaalia heikommin toimivaan kehoon hiljalleen alkaa töniä sietämättömyyden rajoja.

Yritin peittää huolestumiseni, kun Heikki havahtui ja käänsi kasvonsa minuun päin. Pöhöttyneet ja punakat kasvot, kuumeisesti kimaltavat silmät ja voimaton ilme kertoivat, että kiipeilyparini voi vielä huonommin kuin minä. Aamiaisaikaa odotellessamme makasimme teltan pohjalla ja haaveilimme kaupunkiin karkaamisesta ja siitä, mitä tekisimme, jos nyt heti pääsisimme takaisin hotelliin (vaikeinta oli päättää, kumpi ensin suihku vai pitsa).

Vapaa-ajan viettotapa nro 1

Emme olleet yksin. Sama tunnelma leijui koko tiimin yllä. Skotti Alistair totesikin, että taisimme kaikki olla yliväsyneitä: keho ja mieli olivat ihan loppu, mutta silti jokainen meistä oli yöllä valvonut tuijottamassa teltan kattoa.
Onneksi oppaamme Cristian ja Mario tiesivät täsmälleen, millä tunnelman saa kohotettua ja he olivat loihtineet meille aivan uskomattoman ihanan aamiaisen – jopa tuoreita hedelmiä on tarjolla! Innostuimme tiimin kanssa listaamaan pitsatäytteitä ja naureskellen kinastelimme siitä, mennäänkö ensin kahville, pitsalle, pihville, jäätelölle vai oluelle. Tällainen hauskanpito on äärimmäisen tärkeää tilanteessa, jossa kaikki ovat uupuneita ja kärsivät erilaisista ongelmista ja kivuista.

Aamiaisen jälkeen oli vielä hetki aikaa ennen tuulen nousua (alueella tuuli nousee ja tyyntyy lähes täsmälleen samalla kellonlyömällä joka päivä myrskyjä lukuunottamatta). Hyödynsin tyynen hetken pulahtamalla kuumaan lähteeseen. Vesi tuoksui tunkkaisen mineraaliselta ja sitä oli vain puoleen pohkeeseen asti, mutta onnesta huokaisten valuin mahdollisimman litteäksi pohjan karkeaa kiveä vasten. Suihkusta tuntui olevan sata vuotta, ja tämä oli paras mahdollinen vastine sille.

Lepopäivän laatuhetki Laguna Verden kuumassa lähteessä 4300 metrissä ennen tuulen nousua

Päivä kului rauhallisissa merkeissä. Takana oli kaksi tiukkaa kiipeilypäivää, ja huomenna alkaisi loppurutistus: nousisimme Ojos del Saladon noin 5300 metrissä sijaitsevaan basecampiin nimeltä Atacama Camp. Cristian virnistelikin lounaalla nuutuneelle seurueellemme:

– No niin, nyt kun on rentoiltu viikon verran, huomenna reissun lomaosuus on ohi ja hankala vaihe alkaa!

Iltapäivällä harjoittelimme köysitekniikoita Ojos del Saladon huiputuksen teknisempää osiota varten ja pakkasimme laukkuja. Viimeisenä iltana Laguna Verdellä mieleni oli täynnä vastentahtoisuuden ja malttamattomuuden yhdistelmää. Viikko oli ollut valtavan raskas, ja minua jopa hiukan pelotti edessä oleva koettelemus. Tuo vastentahtoisuus on minulle tuttu reaktio jännitykseen, myös muilta elämän osa-alueilta: lähes joka kerta vuorilla ennen huiputusta minulla on sama tunne kuin vaikkapa ennen ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa. Ajatuskaari on jotakuinkin tämä: “En vaan mene sinne. Ei minua jännitä tai hermostuta. Ei vaan kiinnosta. Yhtään. En vaan mene.”

Mutta kuten aina jännittävän vuoren edessä, nytkin samaan aikaan ajatussopan joukossa porisi aimo annos “jo riittää tämä harjoittelu, nyt vaan tositoimiin!” -maustetta.

30.12.2019 Ojos del Salado – Viimeinkin!

Vuoden toiseksi viimeisenä aamuna alkoi siirtymä 5300 metriin Atacama Campiin. Kun ajoimme punaisilla maastureilla upottavan hiekan halki kohti tähän asti kaukana horisontissa sijainnutta maailman korkeinta aktiivista tulivuorta, sen valtava koko realisoitui minulle:

– Holy shit, it’s HUGE!

Ojos del Salado etäältä

Vieressäni uskomattoman taitavasti lähes puoleen renkaaseen upottavassa hiekassa autoa ajava Cristian purskahti nauruun. Taas sai todeta, kuinka aavikon holtittomat mittasuhteet kadottavat kaiken ymmärryksen eri asioiden kokoluokasta tai etäisyyksistä.

Camp Atacama oli vieläkin aiempia tuulisempi ja alkuun seisoin auton takana suojassa totuttelemassa uuteen jäätikön kylmyyteen tuulen piiskassa. Kivikkoinen leiri sijaitsi laakealla ja avoimella tasanteella vuoren sylissä. Yhtäkkiä meitä ympäröivät muut 6000-metriset vuoret näyttivät hiekkakakuilta. Olimme saapuneet kuningattaren valtakuntaan – kuin todisteena siitä, oli yksi valkoinen pilvi asettunut yllemme nousevan Ojos del Saladon huipun yläpuolelle.

– Kutsumme tuota ilmiötä nimellä “se corono” eli pilvi on vuoren kruunu, Cristian kertoi.

Aluksi uusi korkeus rokotti toimintakykyä kovalla kädellä. Hengittäminen oli raskasta. Painavin askelin ja hidastetuin liikkein leiriydyimme. Sitten etsimme tuulelta suojaisen kolon ja heittäydyimme maahan makaamaan. Rintakehä hapenpuutteen painon alle puristuneena tuijotin majesteetillista vuorta ihaillen. Kaiken keskellä olin onnellinen, että sain olla juuri tässä ja tunsin innostuksen havahtuvan sisälläni.

Camp Atacama, Heikin ja minun teltta etuvasemmalla

Lounaalla sain ilokseni huomata, että ruokahaluni oli ennallaan ja ahnaasti lapoin pastaa lautaselleni. Ojosille saapuminen oli tehnyt tehtävänsä motivaatiolleni, ja aloin tuntea itseni valmiiksi huiputusyritykseen. Lounaan jälkeen edessä olisi jälleen kehoa korkeuteen sopeuttava vaellus, nyt 5800 metriin. Yksimielisen vastentahtoisesti ryhmä valmistautui lähtöön, kukaan ei ollut innoissaan, kaikki olisivat halunneet levätä – mutta tämä oli vain tehtävä.

Akklimatisaationousulla

Ihminen on ihmeellinen otus! Jostain voimavarat ja hyvä tunnelma taas löytyivät, kun seuraavan kolmen tunnin ajan ryhmä kiipesi hitaasti mutta vääjäämättä rinnettä ylös. Vatsassani tuntui tuttu linkoava pahoinvointi, mutta muilta osin pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen vointini oli hyvä. Pieni lepo lounaan jälkeen oli tehnyt tehtävänsä. Jaksoin siis hyvin nousta tuulista rinnettä upottavassa hiekassa ryhmän tahdissa. Myös vaisu ja huonovointisen näköinen Heikki piristyi matkan edetessä, ja tauolla kääntöpaikallamme 5583 metrissä keskustelimme jo innolla huiputuksesta.

Taukopaikalla 5853 m – maastoautoreitti ylettää vuorella jopa 5900 metriin

Illalla päivällisellä keskustelu kääntyi huomiseen uuden vuoden aattoon. Alkuperäisistä (alle 4000 metrissä tehdyissä) suunnitelmissamme olimme päättäneet juhlia vuoden vaihtumista jokaisen ryhmäläisen mantereen aikavyöhykkeen mukaan. Mutta nyt “bilehileitä” oli vähemmän ilmoilla: joka ilta olimme olleet makuupusseissa kello 21 mennessä. Kukaan ei ollut halukas luopumaan arvokkaasta yöunesta vuoden vaihtumisen vuoksi. Niinpä päätimme juhlistaa hetkeä Suomen aikavyöhykkeen mukaan, joka olisi sopivasti juuri päivällisen ajankohta.

Päivällisen aikana saimme päivitetyn säätiedotteen, joka lupasi entisestään kylmenevää säätä. Pakkaslukemat olisivat parikymmenen hujakoilla ja yhdistettynä aina lähes myrskylukemissa olevaan tuuleen, se on melkoinen kylmyys.
Jatkuva seuralaiseni, vatsakipu, oli äitynyt kovaksi kramppailuksi, ja heti kun mahdollista, ryömin lepäämään teltan suojiin. Kuin vahvistuksena oppaiden antamalle pakkasvaroitukselle, tuuli oli äitynyt kovaksi ja teltassa oli todella vilpoisat oltavat. Yritin pussin sisällä kiertyä kerälle helpottaakseni tuskaisesti kouristelevaa vatsaani ja ottaa muutaman hanskanlämmittimen auttamaan pussin lämmityksessä. Mutta turhaan. Hanskanlämmittimet toimivat reagoimalla hapen kanssa ja näissä korkeuksissa happea oli niin vähän, että lämmittimet eivät enää toimineet. Niinpä vain lisäsin vaatetta ja painauduin rohisevasti hengittävän Heikin selkää vasten lämpöä etsien ja toivoin kouristelun helpottavan yön aikana. Viimeinen, mitä muistan kuulleeni ulvovan tuulen joukosta, oli floridalaisen ultrajuoksija Patrickin väsynyt ja ärtynyt kommentti:

– Onpas paskamaisen kylmä. Tämänkin vielä. Mistä menee bussi takaisin kaupunkiin?

Camp Atacama ylhäältä päin katsottuna

Runneltu Chile ja Atacama-seikkailun alku

Vuorille lähtöä edeltävät päivät ovat (pontevista yrityksistämme huolimatta) aina samanlaisia: töitä painetaan hullun lailla viime hetkiin asti, jotta voisi sitten kokea ansainneensa karkumatkan arjesta. Niin kävi nytkin, ja lopulta noin kolmenkymmenen tunnin lentorypistystä (Helsinki–Madrid–Santiago–Copiapo) aloittamaan lähti kaksi varsin uupunutta kiipeilijää. Mutta viimeistään kun Santiagon lennon loppuvaiheessa matkustamossa kaikui kuulutus: ”Olkaa hyvät, kapteeni pyytää kiinnittämään turvavyöt Andien yli lentämisen ajaksi,” olin täysin hereillä ja puserruin vasten koneen pientä ikkunaa. Mahdollisuus ylipäätään nähdä Andien vuoristo tuntui toteutuneelta unelmalta!

Koneemme Atacama Airportin ainoalla kiitoradalla

Viimein laskeuduimme Atacama-aavikon keskellä sijaitsevan Copiapo-nimisen pikkukaupungin kiitoradalle. Viimeinen lento oli monessakin mielessä hulvaton: etäisyyksien ollessa aavikkoalueella valtavat, lentäminen lienee usein kätevin tapa päästä perille. Ehkäpä siksi pienen koneen tunnelma oli enemmänkin linja-automainen. Tätä kuvastaa mainiosti Santiago-Copiapo -lennon alussa tullut kuulutus: ”Mikäli puhelimenne putoaa penkkien väliin, pyydämme, ettette yritä irrottaa lentokoneen istuimia, vaan pyydätte apua henkilökunnalta.”

Koneen laskeutuminen aavikolle oli elämys itsessään. Lentokenttä koostuu yhdestä kiitoradasta sekä pienestä nuhjuisesta asemarakennuksesta keskellä loputonta tuulista hiekkakenttää. Aurinko tuntui ensi hetkestä asti polttavana iholla ja samalla navakka tuuli sai hytisemään kylmyydestä. Tämä omituinen jatkuvan yhtäaikaisen palelun ja kuumuuden ristiriita tulisi tutuksi tulevina viikkoina.

Copiapon pieni kaupunki oli viime kuukausina Chilessä riehuneiden sisäisien levottomuuksien runtelema. Aluksi vaikutti siltä, että kaikki paikat olivat kiinni. Jokaisen kaupan ja liikkeen ikkunat oli laudoitettu tai pellitetty kiinni, jotta mielenosoittajat eivät pääsisi rikkomaan ikkunoita ja murtautumaan sisään. Seinät olivat täynnä raivoa tihkuvia “Fuera dictator!” -graffiteja ja muita presidenttiä sekä nykyistä hallintoa ja poliisia solvaavia tai uhkailevia sotkuja ja kirjoituksia. Lyhtypylväissä oli kadonneiden ihmisten etsintäilmoituksia. Isommat kaupat ja hallintorakennukset oli ympäröity tuoreilla piikkilanka-aidoilla. Patsaat, joita oli runsaasti, oli töhritty veriroiskeita kuvastavalla punaisella maalilla ja monilta ihmispatsailta oli katkottu päitä ja raajoja.
Aluksi vaikutelma oli auringonpaisteessakin huolestuttava, jopa pelottava, ja pohdin, oliko meillä aavistustakaan, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtui. Kaupungissa kaikki vähänkin arvokas oli tuhottu tai lukkojen takana. Hotellit ja ravintolat ammottivat tyhjyyttään. Heti auringon laskiessa kaikki liikkeet sulkivat nopeasti ovensa, ja ihmiset katosivat kaduilta.

Mutta tuhon aiheuttamasta järkytyksestä toivuttuamme aloimme huomata, että kaupunki asukkaineen teki hartiavoimin töitä toipuakseen: pienet kaupat raottivat vaaraa uhmaten ovensa asiakkaille suurempien liikkeiden suojautuessa aseistettujen vartijoiden ja piikkilanka-aitojen taakse.
Sydäntä kouraisevana mieleeni jäi pieni kauneushoitola, joka oli avannut ovensa asiakkaille, mutta jonka ikkunaan oli teipattu pieni lappu, jossa luki tikkukirjaimin: “Por favor, älkää ryöstäkö meitä enää.”

Rohkeudessa jatkaa eteenpäin oli siis iso pisara arkuutta, mutta siitä huolimatta jokainen kohtaamamme ihminen oli ystävällinen ja uskaltautuessamme kysymään maan tilanteesta, siitä keskusteltiin avoimesti ja rauhalliseen sävyyn. Eräs chileläinen nainen sanoikin asiasta keskustellessamme: “Ette näe nyt Chileä parhaimmillaan. Mutta olette mukana historiallisissa hetkissä.”
Tunnelma varovainen, pelokaskin, mutta päättäväinen: elämän on jatkuttava.

Suljettujen ovien ja laudoitettujen ikkunoiden takana on elämää

Asetuimme pieneen, niukkaan ja tyhjään hotelliin, jonka sisäpihalle seuraavana päivänä kiipeilytiimimme kokoontui tutustumaan. Mukana oli lisäksemme viisi kiipeilijää:
– vietnamilaissyntyinen Khai, jolla on runsaasti kokemusta muun muassa useimmilta Seven Summits -vuorilta
– ruotsalainen Fredrick, joka on lähes parinkymmenen vuoden ajan kiivennyt haastavia, eristyksessä sijaitsevia vuoria
– ranskalainen entinen erikoisjoukkojen sotilas, Thomas, joka oli jo kuukausien ajan kierrellyt Etelä-Amerikan erämaita ja vuoria etsiessään ajatusta uudesta ammatista armeijan jälkeen
– amerikkalainen Iron Man -veteraani Patrick
– Brasiliassa asuva Alistair-skotti, joka on niin ikään vuosien kiipeily- ja erämaakokemuksella varustettu

Team Intelligent vasemmalta oikealle: Khai, Fredrick, Patrick, Alistair, Thomas, minä, Heikki, Cristian ja Super Mario

Olin valtavan ilahtunut vahvasta tiimistä ja pääoppaamme ammattimaisesta ja rennosta tavasta ottaa tilanne haltuun; pörröpäinen Cristian ohjasi tutustumista ja ohjeisti meitä tulevien päivien ohjelmasta tottuneesti ja sujuvalla englannilla. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario puhui varsin vähän englantia, mutta ymmärsi sitä kohtuullisesti. Teinkin Marion kanssa heti alkureissusta sopimuksen, että aina kun hän opetti minulle sanan espanjaksi, minä opetin hänelle saman sanan englanniksi. Pienikokoisen miehen hulvaton ja todella usein toistuva kikattava hihitys sai kaikki nauramaan. Hupsun oloinen olemus saattoi aluksi johtaa harhaan: rautaisella ammattilaisella on vuosikymmenten kokemus vuorista ja tulevina päivinä hän osoittaisi taitonsa ja kykynsa ottaa tilanteen napakasti haltuun. Kunnioitustamme humoristisesti kuvastavan Super Mario -lempinimen tiimiltä saava bolivialainen jäisi useimpina aamuina leiriin keittiötöihin, ja pinkoisi sitten tuntikausia rinteessä Cristianin johdolla puuskuttaneen ryhmän kiinni vauhdilla, joka sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä (milloin en sitä hapen puutteesta jo tehnyt).

Esittelyiden jälkeen Cristian kävi läpi ohjelman: seuraavien kymmenen päivän aikana nousisimme asteittain 6000 metriin totuttaen kehoamme ohenevaan ilmaan. Valmistautuessamme koetukseen kiipeäisimme kolmella vuorella Siete Hermanas (4900 m), Mulas Muertas (5300 m, huippu on korkeammalla, mutta tämän vuoren osalta tavoite oli edellä mainittu 5300 vertikaalimetriä) sekä Barrancas Blancas (6050 m). Näiden akklimatisaationousujen jälkeen nousisimme Ojos del Saladon Atacama-nimiseen basecampiin (5300 m), josta alkaisi pääkohteemme huiputusyritys.

– Meillä on ollut todella hyvä kausi ja nytkin sääennuste lupaa kymmentä hyvää päivää. Se voi toki muuttua, mutta tällä hetkellä tilanne vaikuttaa todella hyvältä, Cristian hymyili ja Mario kikatti innostuneesti. Mahtava huomata, kuinka tunnelma sähköistyi! Ryhmä liikahteli innostuneena muovisissa kuluneissa putarhatuoleissaan kuin haluaisi sännätä aavikolle välittömästi. Kuitenkin ennen kuin Cristian hätisti meidät nukkumaan, hän vakavoitui hetkeksi ja puhui painokkaasti:

– Teidän on tärkeää muistaa jatkuvasti, että tällä matkalla on kyse muustakin kuin kiipeämisestä. Atacama on todella vaativa ja raadollinen ympäristö: tuulinen, hiekkainen ja kylmä. Täällä on paikkoja, joissa ei ole satanut satoihin vuosiin. Lämpötilat ja olosuhteet vaihtelevat ääripäästä toiseen. Hiekka ja suola tekevät kaikkialla tuhojaan. Mutta vaikein asia on tuuli. Se on kovempi kuin olette kokeneet, ja se on kaikkialla. Monille juuri tuuli muodostuu päivien kuluessa ongelmaksi, se vaikuttaa jaksamiseen, mieleen ja motivaatioon. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä sitä. You need to be strong in your mind.

Nauttikaa viimeisestä suihkusta ja yöstä pehmeässä sängyssä. Aamulla lähdetään aavikolle ja sitten mukavuus on ohitse!

Aavikko kutsuu

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén