Category: epäonnistuminen

Kivet kengissäni –epäonnistumisen jaloa taitoa etsimässä

Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.

Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.

Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.

Entä milloin pettymys loppuu?

Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.

Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.

Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.

Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.

Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!

Ushba Mount Laylalta katsottuna: lähellä, mutta niin kaukana (etelästä päin näkyy vain eteläinen huippu)

Voisiko se tapahtua sittenkin?

– Jos me Ojos del Saladolle uudelleen mennään, se pitää kyllä kiivetä eri tavalla kuin viime kerralla.

Käännyin kuin salaman iskemänä tuijottamaan kiipeilypariani. Heikki ei katsonut minuun, vaan tuijotti eteensä suu tiukkana viivana ja silmissä utuinen katse, joka ei näe mitään, sillä se katsoo näkökenttää kauemmas.

“Kuollut lehmä on maannut Laguna Verde -leirin portin pielessä jo kymmeniä vuosia. Autiamaa on muumioinut sen. Se muistuttaa siitä, ettei täällä selviä mikään, ” kertoi oppaamme Cristian.

Oli myöhäinen, talvinen arki-ilta, ja istuimme kotisohvalla katsomassa Netflixiä. Ei mitään puhetta vuorista tai kiipeilystä. Itse asiassa olin viime aikoina kokenut pientä tuskastumista, sillä vuoret tuntuivat olevan kovin kaukana. Halusin kiivaasti päästä jo kiinni systemaattiseen harjoitussuunnitelmaan, joka muodostaisi selkeän polun kohti ensi kesässä lepäävää Eiger-maalia.

Mutta Ojosista ei oltu puhuttu mitään.

Vuosi sitten jouduimme perääntymään Atacamassa sijaitsevan maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren rinteeltä 6200 metrin korkeudesta, sillä Heikki oli todella huonossa kunnossa. Kahden viikon valmistautumiskiipeily todella haastavissa olosuhteissa ja unelma huiputuksesta valuivat sormiemme lävitse kuin autiomaan suolainen hiekka, kun Heikki kaatui evakuointimaasturin takapenkille harhaisena ja hädin tuskin pystyen puhumaan.

Huiputuksen epäonnistuminen on aina kova pala. Heikistä oli huokunut tukahdutettu raivo, kun hän myöhemmin analysoi kokemusta, syitä ja seurauksia. Hän oli todennut, etteivät tämänkaltaiset vuoret olleet häntä varten. Poissa olivat olleet jylhät, lumiset jyrkänteet. Oli ollut vain hiekkaa, hiekkaa ja vielä kerran upottavaa, tahmeaa hiekkaa. “Paskahiekkakakuiksi” hän niitä suutuspäissään oli nimittänyt.

Näkymä Santa Rosan leiristä

Olin pystynyt samaistumaan hänen tunteisiinsa. Reissun aikana olin minäkin saanut oman osuuteni kuivan, yhtä aikaa pistävän kuuman ja hyytävän kylmän, suolaisen autiomaan musertavasta vaikutuksesta. Oppaamme Cristian oli ennakkoon varoittellutkin, että suuri osa kiipeilijöistä keskeyttää, ei korkeuden – vaan loputtoman tuulen ja musertavan ympäristön vuoksi. Se oli tuntunut oudolta. Miksi joku antaisi periksi tuulelle?

Mutta Atacama oli antanut minun maistaa omaa lääkettäni. Mulas Muertas -tulivuorta kiivetessämme olin hoiperrellut rinnettä ylös pysähtyen muutaman kymmenen metrin välein tyhjentämään kouristelevan vatsalaukkuni kivikkoon. Jatkuva nestehukka, kivistävä päänsärky ja loputon kipu vatsassa olivat olleet kiipeilykumppaneitani. Ulkona oli ollut lähes + 40 astetta, teltassa lämpötila oli noussut kirjaimellisesti saunalukemiin. Samaan aikaan viima oli ollut niin kylmä ja täynnä suolaa, ettei ilman paksuja vaatteita ja kasvosuojausta kunnolla pystynyt hengittämään tai pärjännyt ulkona. Hiekkaa. Kaikkialla hiekkaa.

Suolajärvellä

Laskeuduttuamme Ojos del Saladolta aikaisin olimme lohduttautuneet käyttämällä jäljelle jääneen matka-ajan tekemällä upean roadtripin halki Chilen. Matkan aikana olimme käyneet loputtomia keskusteluita tapahtuneesta. Mutta paluusta ei oltu puhuttu kertaakaan.

– Ei kaikista vuorista tarvitse pitää, ei kaikkia vuoria tarvitse huiputtaa, olin toistellut Heikille ja ollut jopa huolissani, haluaisiko hän kiivetä enää mitään.

Suolajärven kosteikon ylitystä

Olimme palanneet Suomeen. Seuraavana kesänä kiivenneet uskomattoman Matterhornin. Tehneet seuraavia suunnitelmia. Ojos del Saladosta ei puhuttu.

Kunnes nyt. Ilman ennakkovaroitusta asia oli pöydällä. Tunsin oudon tykytyksen sydämen tietämillä, kevyen muljahduksen vatsassani. Tuskin saatoin hengittää, kun katselin kiipeilyparini sivuprofiilia ja odotin, mitä oli tulossa seuraavaksi:

– Haluaisin kiivetä sen mahdollisimman alhaalta asti. Minua vaivaa strategia, että ajellaan maasturilla vuorelta toiselle akklimatisoitumassa, ja sitten päädytään johonkin viiteen tonniin basecampiin, jossa ensimmäisen kerran astutaan Ojosin rinteelle.

Heikki hyppäsi suoraan kiipeilystrategiaan. Hänen ei tarvinnut kysyä, halusinko. Luulen hänen tienneen koko ajan, että halusin palata, vaikken sitä ääneen sanonut. Tiesin paremmin.

Maailmassa on paljon kiipeilijöitä, joille pelkästään vuorelle pääseminen riittää, ja huiputus on täysin sivuseikka. Minä en ole sellainen – ei Heikki liioin. Huiputus ei ole tärkein asia kiipeilyssä. Mutta tärkeä se on. Minulla kesti lähes vuoden hyväksyä, mitä tapahtui ensimmäisellä yrityksellämme Elbrusilla (tarina täällä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Saman verran aikaa pyörittelin mielessäni “entäs jos” -skenaarioita Kilimanjarolta (se tarina täällä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan), vaikka järjellä ajatellessani ymmärrän täysin, että kiivettyäni viikon kovassa vatsataudissa ja kuumeessa, olin ollut kertakaikkiaan liian heikko päästäkseni huipulle asti. Mutta järjestä viis, pettymys, suuttumus, loukattu ylpeys – ne on kaikki käsiteltävä ennen kuin aidosti hyväksyä tapahtuneen ja tietää, mitä haluaa. Ne ottavat aikaa, eikä niitä voi hoputtaa.

Loistava Ojos del Salado -tiimi viime reissulta: vasemmalta oikealle: Khai, Fredrik, Patrick, Alistair, Thomas, minä ja Heikki sekä oppaamme Cristian ja (Super-)Mario

Niinpä nyt, hiukan yli vuosi Ojos del Saladolta paluun jälkeen, Google Earth oli auki edessämme. Näytti, että Argentiinan puolelta voisi vaelluksen aloittaa noin 60–80 kilometrin päässä vuoresta. Vaeltaa maltillisin päivämatkoin kohti Ojosia ja hiljalleen nousta ylös sen rinnettä. Ehkä?

Tarvitsimme apua ja neuvoja – paikallisen oppaan, joka puhuisi riittävästi englantia. Tovin etsinnän jälkeen löytyi muutama opas, joille laitoimme Google Translatella espanjaksi käännetyn viestin, jossa kuvasimme ideaa “onko tässä mitään järkeä” -teemalla.

Pari päivää meni. Ensimmäiset kaksi toimijaa tarjosivat ajatuksemme sijaan samaa pakettia kuin jonka kiipesimme viime kerralla.
Mutta kolmas, Matoco-niminen opas vastasi: “Vau mikä suunnitelma! Ehdottomasti haluaisin olla järjestämässä tällaista reissua. Tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni reittiä ja logistiikkaa. Palaan pian asiaan.”

Nyt odotan tuota sähköpostia kuin kuuta nousevaa. Unelmakuva Ojosin huipulta; autiomaa jalkojeni juuressa tuhansissa satukirjamaisissa väreissä, ryöppyää geysirmäisenä suihkuna esiin mieleni perukoilta, jonne olin sen piilottanut. Se läikehtii kuin vuorovesi, väreilee kuin kuuma taivaanranta. Aaltoilen sen mukana, nautin toivosta ja jännityksestä.

Voisiko tämä tapahtua?

Hauras kuin munankuori

Oletko yrittänyt rikkoa kananmunaa painamalla sormenpäillä munan kärjistä?

Munan kuori voi kestää valtavaa painetta ja sen päälle voi latoa jopa kuusi kiloa painoa, ja silti se murtumattomana suojaa sisällään kehittyvää poikasta. Kuoriutuva tipu saa kuoren rikki pikkuisella nokallaan, sillä valtavasta paineensietokyvystä huolimatta kananmunan kuori kestää yhteen kohtaan kohdistuvaa iskua huonosti. Nerokas rakenne tekee siitä heikon ja vahvan yhtä aikaa.

Mikä on sinun vahvuutesi?

Paha olo kasvoilla aamun sarastaessa (kuva: Max Edin)

Vahvuuksiamme kysyttäessä useimmat meistä nolostuvat ja listaavat niitä vaatimattomasti, jopa vastentahtoisesti. Kuin emme uskaltaisi olla ylpeitä siitä, missä olemme hyviä. Ehkä pelkäämme tulevamme torjutuksi, sillä kuitenkin joku jossain toisella puolella maailmaa on meitä vielä parempi. On ihmiselle tyypillistä omaan napaan tuijottelua kuvitella, että vain yksinoikeus vahvuuteen tekee siitä validin.

Entäpä heikkoudet?
Se lista onkin yleensä paljon pidempi. Tosin vain sillä ehdolla, että muut eivät tuota itse laatimaamme listaa allekirjoita. Omien heikkouksien tunnistaminen on näennäisen helppoa, mutta silti niidenkin aito tunnustaminen on hämmästyttävän vaikeaa.
Julkisesti olemme omien voimavarojen toteamisessa pidättyväisiä ja helposti päädymme alleviivaamaan kehityskohteitamme. Mutta sellaisinako haluamme nähdä itsemme? Aika usein yritämme salaa etsiä peilistä sitä samaa, lähes yliluonnollisia kykyjä omaavaa hahmoa, jonka tulemme maalanneeksi lapsillemme, joille haluamme näyttäytyä vahvana kalliona elämän myrskyissä.

Riippuuko siis omakuvamme kulloisestakin yleisöstä? Vai olemmeko vahvuuksiemme ja heikkouksiemme ristiriitainen yhteenlasku, joka ei koskaan ole täysin osiensa summa – ja jonka tulos muuttuu jatkuvasti.

Kuluneen kohta kolmen vuoden aikana olen kirjoittanut lukuisia kertoja hetkistä, jolloin olen väsynyt, itkenyt ja lyyhistynyt eri tavoin ja eri tilanteissa; vuoren rinteellä, lenkkipolulla, punttisalilla ja kotisohvalla. Vaikeista hetkistä tai asioista kertovien tekstien julkaiseminen on hiukan pelottavaa. Mutta silti olen aina uskaltanut painaa julkaisunappulaa. Miksi? Aloittaessani blogini syksyllä 2014 lupasin, että niin kauan kun tarinaani kerron, teen sen totuudenmukaisesti ja avoimesti. Se lupaus on vapauttanut minut suorituspaineesta, ainakin tarinan osalta. Tarinani ei kuulukaan olla ketju täydellisiä suorituksia – tai edes keskinkertaisia onnistumisia.

Useimmille meistä on helpompaa kuuluttaa tappio torilla jälkikäteen kuin todeta se tapahtumahetkellä. Nyt valmistautuessamme kohti seuraavia vuoria, olemme kiipeilyparini Heikin kanssa keskustelleet aika paljon kesäkuun alussa Kaukasuksen vuoristossa, Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin rinteellä tapahtuneesta epäonnistumisesta (lue tarina täältä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). Kahden keskeytyneen huiputusyrityksen sijaan viittaan epäonnistumisella tilanteisiin, jossa emme kyenneet tunnistamaan omaa ja toistemme fyysistä ja henkistä tilaa.

Puoli tuntia myöhemmin luuhistuminen on lähellä (kuva: Max Edin)

Olen miettinyt ensimmäisen huiputusyrityksemme viimeistä nousutuntia, josta ei paljoa muistiin ole jäänyt, sillä mieleni oli sumea kivusta ja pahoinvoinnista. Mutta jossain kohtaa muistan alkaneeni aina välillä toistella ääneen sanoja: “Minä en pysty tähän.”  Se suututti, ja kiukku nosti jalan aina seuraavaan askeleeseen. Heikin kysyessä, mitä itsekseni mutisin, en vastannut. Jostain syystä en saattanut omia sanojani kumppanilleni toistaa, vaan käännyin poispäin vastaamatta. Rytmitin askeleeni tuon mantran tahtiin, kuin yrittäen todistaa sen vääräksi. Vasta 20 minuuttia ennen totaalista seinään ajoa sanoin sen ääneen Heikille: “Jokin on vialla. En tule onnistumaan.”
Sanoistani huolimatta jatkoin edelleen matkaa, kunnes silmissä pimeni. Ja aloin itkeä pettymyksestä, kun kiipeilyparini kertoi minulle romahdukseni jälkeen, että huiputusyritys oli osaltamme ohi.

Vuorilla tapahtuviin asioihin vaikuttavat monet tekijät, joista osaa on vaikea täällä merenpinnan tasolla ymmärtää. Ja osa liittyy myös kestävyyslajin suoritustilanteeseen. Mutta olen tunnistavinani tuon saman piirteen itsessäni muissakin tilanteissa. Kun sitten asiaa tovin pähkäilee, kohta ei enää tiedä, onko sitä julmetun sitkeä vai vaan jästipäiden kuningatar.

Kananmunan kuoressa asuu viisaus: suurimmat vahvuutemme ovat suurimpia heikkouksiamme. Tilanne määrittää, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Hauraus voi olla juuri se ominaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisen soveltuvia käsillä olevaan tehtävään. Kunhan vain olemme tarpeeksi viisaita tunnistamaan hetken, jolloin vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkaa; sitkeys kääntyy huonoksi arvostelukyvyksi sekä kyvyttömyydeksi hyväksyä tappio ja niellä ylpeys. Mistä sen viisauden voisi ammentaa?

Uskallatko kertoa, mikä on sinun suurin vahvuutesi?

Ja niin sitkeys muuttui huonoksi arviointikyvyksi (kuva: Max Edin)

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén