Category: elbrus Page 1 of 7

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Elbrusin jälkipyykki

Olen jättänyt jotain kertomatta siitä, mitä tapahtui Elbrusilla. Tein sen tarkoituksella, sillä halusin ensisijaisesti puhua kiipeämisestä ja kirjata muistiin tarinan matkastamme Elbrusin pohjoisreittiä sen huipulle. Olen myös pohtinut, ovatko kaikki asiat kertomisen arvoisia: mikä tuottaa tarinalle lisäarvoa ja mikä vain vahingoittaa.
Mutta jälleen palaan siihen, että olen luvannut olla rehellinen. Se ei koske pelkästään itseäni, vaan kaikkea, mitä tapahtuu. Uskon myös, että hankalampien asioiden jakaminen auttaa valmistautumisessa muita, joilla on samansuuntaisia suunnitelmia tai haaveita.

Palataan siis Venäjälle, Kaukasukselle ja Elbrusin pohjoiselle puolelle:

Meille oli ilmoitettu noin viikkoa ennen matkaan lähtöä, että varsinainen ryhmänjohtaja ja palveluntarjoajan edustaja joutuisi jättäytymään pois matkalta äkillisen sairastumisen vuoksi. Meille kuitenkin vakuutettiin, että palveluntarjoajan käyttämät paikalliset oppaat olivat luotettavia ja kokeneita, ja tiesivät yrityksen laatuvaatimukset.

Heti ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi tapahtua asioita. Ensin ne tuntuivat oudoilta sattumilta tai vähäpätöisiltä ja ohimeneviltä tilanteilta. Mutta Elbrusin pohjoinen puoli on kaukana kaikesta, keskellä karua vuoristoa, reissu on raskas, olosuhteet vaativat ja tukea tarjolla vain vähän. Kaupallisen ryhmän jäsenet eivät olleet toisilleen entuudestaan tuttuja, ja kiipeilijöiden osaaminen vaihteli, vaikkakin ryhmään pääsyn edellytyksenä oli tietty kokemustaso. Ryhmänjohtajan ja pääoppaan roolit olivat siis erittäin merkityksellisiä monessakin mielessä.

En halua lähteä tapahtumia yksityiskohtaisesti selostamaan, mutta muutamia asioita kertoakseni:

– Kävi ilmi, että ryhmänjohtajaksi nimetty Dima ei ollut koulutettu opas, eikä koskaan kiivennyt pohjoisreittiä Elbrusin huipulle. Diman kokemattomuus kävi ilmi monissa asioissa, ja se vaikutti suuresti matkan tapahtumiin. Todellisuudessa Diman rooli hänelle annetusta ryhmänjohtaja-nimikkeestä huolimatta oli olla isänsä tulkki. Tämän ymmärsimme myöhemmin.
– Pääoppaana toiminut Sasha (Diman isä) sen sijaan oli kokenut Elbrusin pohjoisreitin kävijä. Hän ei kuitenkaan puhunut juurikaan englantia ja oli erittäin äkkipikainen. Ryhmän jäsenet saivat tuntea hänen kiukunpuuskansa nahoissaan välillä odottamattomissakin tilanteissa, esimerkiksi pyytäessään neuvoa.
– Opaskaksikko pyrki ensimmäisestä päivästä lähtien estämään alkuperäisen kiipeilysuunnitelman toteutumisen. Tämä ei ole oma päätelmäni: sitä ei mitenkään salailtu, vaan se myönnettiin avoimesti. Ryhmän jäseniä yritettiin käännyttää ensin koko ryhmänä, myöhemmin jopa salaa selän takana muista ryhmän jäsenistä pahaa puhuen. Meille valehdeltiin sääolosuhteista ja muista huiputusreittiin vaikuttavista tekijöistä. Jokainen ryhmän jäsenistä oli kuitenkin tietoisesti valinnut juuri tämän ohjelman, eikä meistä kukaan halunnut sitä muuttaa ilman perusteltua syytä. Kun ryhmä pysyi yhtenäisenä ja vaati alkuperäisen suunnitelman toteuttamista, mikäli olosuhteet eivät sitä estäisi, oppaat suuttuivat, haukkuivat ja jopa uhkailivat ryhmän jäseniä.
– Oppaat eivät auttaneet kohdattujen ongelmien ratkomisessa. Esimerkkejä on lukuisia, mutta esimerkiksi Heikin kiipeilykenkien katoamisen käydessä paljastuessa oppaat ilmoittivat, ettei ollut mitään keinoa kommunikoida asiaa kengät vieneille norjalaisille, ja ettei mitään ratkaisua ollut. Ryhmän yhteistyön avulla onneksi saimme asian ratkaistua, eikä Heikin ja minun matka katkennut toisten karkeaan huolimattomuuteen.
– Oppaat myöhästelivät, riitelivät ja suhtautuivat aggressiivisesti asiakkaisiin, eräs kiipeilytiimin jäsenistä oli jopa joutua käsirysyyn pääoppaan kanssa.
– Itse huiputuksen aikana vuorella tapahtui useita, sekä koko ryhmän että yksittäisten kiipeilijöiden, turvallisuuteen liittyviä laiminlyöntejä. Esimerkiksi huiputuksesta palattaessa apuopas jätti huonokuntoisen kiipeilijän yksin ilman köysiä rinteeseen perustelunaan, että tämä liikkui liian hitaasti ja opas halusi tulla purkamaan leiriä.
– Myös palveluntarjoajan toimesta ryhmälle toimitetuissa varusteissa oli paljon puutteita ja osa niistä oli rikki. Myöhemmin kävi ilmi, että esimerkiksi ne teltat, joita oli tarkoitus käyttää, olivat Moskovassa alkuperäisen, matkansa peruuttaneen ryhmänjohtajan huomassa. Mukana vuorella oli vanhoja varatelttoja.

… ja paljon muuta.
Yksi keskeinen syy moniin omituisuuksiin oli koko ajan edessämme, mutta kesti hyvän tovin tajuta se, niin uskomatonta se minusta oli:
Olin huomannut pääoppaamme Sashan kovan kiireen basecampiin ja haluttomuuden olla missään muualla. Sasha oli myös aamuisin pahantuulinen ja vaikutti rinteessä huonovointiselta: hän liikkui hitaasti, huohotti ja hikoili runsaasti. Tilanne parani aina iltaa kohden, ja päivällisellä mies oli yleensä jo varsin hyväntuulinen ja kovaääninen.

Hassu pieni huomaamani asia oli, että kun muut täytimme vesilasimme pöydillä olevista kannuista, katosi Sasha aina viereiseen huoneeseen omaa lasiaan täyttämään. Pari kertaa kiinnitin huomiota tapaan, jolla hän palatessaan vesilasiaan täyttämästä aina nuolaisi sormistaan kävellessä loiskuneet pisarat.
Reissun lopulla päivällisellä Sashan vieressä istunut Michael kiinnitti huomiota samaan ja vitsaili, että Sashan piripintaan täytetyssä lasissa oli varmaan vodkaa. Pöytään laskeutui hiljaisuus, ja Sasha jäi pistävästi tuijottamaan Michaelia, joka hetken kuluttua otti oppaan lasin, haistoi sitä ja totesi:
– Kyllä, se alkoholia.

Se selitti paljon ja melkein saatoin kuulla palasten loksahtelevan kohdilleen. Pääoppaamme, ainoa ryhmästä, joka oli aiemmin kiivennyt vuoren, oli joka päivä vahvassa humalassa ja aamuisin krapulassa.

Siinä missä pääopas Sasha ei saa minulta ymmärrystä, nuorta matkanjohtaja/tulkkia kohtaan tunnen kuitenkin hiukan sympatiaa. Hän oli todella vaikeassa välikädessä koettaessaan kokemattoman resurssein tarjota palvelua haastavassa ympäristössä ja samalla hillitä isäänsä, joka heti alusta alkaen vahvasti osoitti kaikille, kuka ryhmän todellinen johtaja oli.

Palattuamme matkalta jokainen ryhmän jäsenistä teki palveluntarjoajalle reklamaation. Useimmat (Heikki ja minä mukaan luettuina) joihin ei kohdistunut suurempia henkilökohtaisia hyökkäyksiä, tyydyimme palveluntarjoajan anteeksipyyntööön ja ehdotettuun pieneen hyvitykseen. Mutta osalla ryhmän jäsenistä on palveluntarjoajan kanssa edelleen käynnissä laajamittaisempi prosessi erilaisten tapahtumien ja niistä vastuullisten selvittämiseksi.

Mutta. Kaikesta huolimatta me huiputimme Euroopan mantereen korkeimman vuoren pohjoisreittiä! Meillä oli mahtava tiimi, ja saimme heidän kanssaan upeita kokemuksia Kaukasukselta. Näitä muistoja en halua tahrata.

Vuorikiipeily on laji, jossa turvallisuus on äärimmäisen tärkeää. Kokemusta ja taitoja kerätessäni pyrin varmistamaan tarvittavan turvallisuustason valitsemalla palveluntarjoajia, jotka uskoakseni pystyvät puutteitani täydentämään. Kerron edellä kuvaamani asiat, koska varsinkin kokemattoman on välillä vaikea hahmottaa, mikä on olosuhteen aiheuttamaa, mikä kulttuurieroa ja milloin on kyse laiminlyönneistä ja huonosta palvelusta.

Mutta tästäkin opitaan, ja matka jatkuu
– arvaatko jo minne?

Me huiputimme Elbrusin pohjoisreittiä – laaksosta laaksoon!

Elbrusin ja Matterhornin iskut ja opit

– Ei ihme, että urheillessa kylkeen sattuu ja on vaikea hengittää. Sinulla on kaksi murtunutta kylkiluuta, lääkäri totesi kuivasti ja jatkoi:
– Jalkaterän arkuus ja mustuma taas ovat todennäköisimmin aiemmin saamasi kortisonipiikin ja vuorireissulla syntyneiden rasituksen ja hiertymien yhdistelmä.

Tiimikuva Matterhornin seinältä

Suomeen saapuessamme olin ollut hiukan kolhiintunut näiden ressujen tavallisten matkamuistojen, eli raapaleiden, rakkojen ja mustelmien, lisäksi. Auringonpolttamien palorakkulat suun ja sierainten sisäpinnoilla olivat kuitenkin nyt pääosin parantuneet ja niiden aiheuttama turvotus laskenut, tosin nenän sisäpuoli oli edelleen täynnä rupea. Ylävuoristokengät olivat tehneet tuhojaan, ja sääriluideni kohdalla iholla oli edelleen toistakymmentä senttiä pitkät veriset, auki hiertyneet rakot, jotka olin kiipeilyn aikana paikannut hassulla Compeed-jonoilla (note to self, ensi kerralla keinoihoa mukaan). Oikea jalkaterä oli aiemmin keväällä ja kesällä tulehtuneen nivelen alueelta musta ja iho halkeili ikävännäköisesti. Mutta hankalin vaurio oli kylkeni, jonka olin loukannut pudotessani ja iskeytyessäni vuoren seinämään Matterhornilla (tarina täällä: Matterhorn – huippupäivä). Kyljen arkuus tuntui jopa pahentuneen vuorelta paluun jälkeen.

Rakot ja haavat paranisivat itsellään, mutta jalka ja kylki veivät minut lopulta lääkäriin.

Ihan sanatarkasti en selitystä jalan huolestuttavaan ulkonäköön muista, mutta lääkäri selitti tilanteen maallikolle suurinpiirtein näin: kun kortisonia ruiskutetaan kohtaan, jossa luu tulee nopeasti vastaan, kortisoni saattaa levitä myös alueelle jonne se ei kuulu, ja se voi alkaa tuhota ihonalaisia kerroksia. Tämän kudosvaurion seurauksena saattaa syntyä mustuma, ja tässä tapauksessa olin vielä pontevasti hiertänyt jalkaa lähes kolme viikkoa erilaisissa kiipeilykengissä. Kortisoni oli myös syypää ihon ulkoiseen muutokseen. Osittain ihonalainen tuho oli lääkärin mukaan pysyvä, mutta arkuus, väri- ja ihomuutos paranisivat todennäköisesti muutamassa kuukaudessa.

Paluumatkalla Matterhornilta

Kylkiluidenkin kanssa lääke oli aika. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että murtumat olivat siistit, joten toimenpiteitä ei tarvittu, ja lääkäri antoi luvan liikkua ja treenata kivun sallimissa rajoissa.
Vastaanotolta lähtiessäni viestitin Fabriziolle ja viimein tunnustin tapahtuneen. Vastaus oli mitä sydämellisin:
” Oh nooo! So sorry! I would have never thought that the fall had such consequences. One more reason why you did really well on the Matterhorn. I wish you a super fast recovery!

Ainahan vuorilla sattuu kaikenlaista, ja palatessa muistona on pientä mustelmaa ja ruhjetta. Mutta isommista osumista on hyvä ottaa oppia. Onnettomuuksia sattuu eikä niitä kaikkia voi välttää, mutta olemme kiipeilyparini Heikin kanssa ottaneet tavaksi käydä läpi saadut kolhut ja miettiä, voisiko toimimalla jatkossa toisin vähentää saman ongelman uusiutumista.

Ylävuoristokenkien hiertämisongelmaan etsin ratkaisua pitkävartisemmista sukista ja lisäkielistä. Heikillä nimittäin oli aiemmin sama haaste omien G2-kenkiensä kanssa, ja hän sattumalta huomasi toisista La Sportivan kengistä siirretyn irrotettavan lisäkielen suojaavan ihoa rakkoja aiheuttavien saumojen kohdilta.
Aikamoisen metsästyksen jälkeen sain lopulta La Sportivalta Italiasta Suomen maahantuojan yhteystiedot. Maahantuoja tilasi lisäkielet, jotka sitten toimitetaan jälleenmyyjän kautta minulle.

Auringonpolttamiin en äkkiseltään ole täydellistä ratkaisua keksinyt – aurinkorasvan käyttö suun ja nenän sisäpinnoilla kun on hiukan haastavaa! Hankin balaclava-hupun, joka suojaa pään aluetta paremmin ja jossa on hengitysaukko. Nimittäin tavallisen buffin käyttö kasvojen edessä kestää aina juuri sen verran, että materiaali kostuu hengityksestä ja sitten alkaa jäätyä. Luulen kuitenkin, että voimakkaan auringonpaisteen alueilla auringonpolttamien kanssa saadaan vielä kamppailla, eli otan mielelläni kokeneempien vinkkejä vastaan!

Muitakin opetuksia reissulla saatiin:

Elbrusin huippupäivää miettiessäni herää jälleen kysymys tankkauksesta. Minulla on useimmiten nälkä suuren osan huippupäivää.
Tällä kertaa aamuyön ensimmäinen useamman tunnin nousurutistus vei minulta paljon voimia, ja saapuessamme satulaan olin niin uupunut, että horjahtelin. Kuitenkin parinkymmenen minuutin tauko ja runsas sokeritankkaus palauttivat suorituskykyni siinä määrin, että loppupäivän ajan etenin hyvällä tahdilla ja ilman ongelmia. Nopea palautuminen vaikuttaisi siltä, ettei kyse ollut fyysisen kunnon riittämättömyydestä. Samantyyppinen “energiaromahdus” minulla oli ollut kiivetessämme Mont Blancilla talviolosuhteissa (tarina huippupäivästä löytyy täältä: Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas). Se herättää kysymyksiä: enkö osaa tankata kunnolla? Vai onko kyse nousunaikaisesta liian vähäisestä energian saannista?
Seven Summitsin kiivennyt Mike korosti nesteytystä ja sanoi, että ruoan suhteen ennakkotankkaus on tärkeintä, mutta huippupäivänä syöminen on toissijaista juomiseen nähden. Se tuntuisi olevan ristiriidassa kehoni signaalien kanssa. Toisaalta myönnän, että olen huippupäivän aikana aina huolissani vessahädästä ja sen hoitamisen hankaluudesta – nimittäin jos valjaiden irrotus on kielletty tai on hyytävän kylmä, perinteinen tapa hoitaa asia voi olla vaarallinen ja jopa mahdoton (tai jälkimmäisessä tapauksessa ainakin erittäin epämiellyttävä). Edellä mainitusta saattaa seurata se, etten huippupäivinä nesteytä tarpeeksi. Ainakin yhdenlainen ratkaisu tähän löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: naisille on tehty erilaisia apuvälineitä, joilla pissaaminen onnistuu tilanteissa, joissa ei voi irrottautua valjaista ja/tai vaatekerroksien määrä vaikeuttaa vessa-asian hoitamista. Kokeiluun siis tämäkin.

Iltailottelua Elbrusin ylä-basecampissä

Nopeudesta ja kuormituksesta löytyy edelleen paljon opittavaa. Elbrusilla huippupäivän nousu tehtiin liian nopealla tahdilla. Mike niinikään totesi, että huiputtaessa pidempiä taukoja ei tarvita, jos eteneminen on riittävän rauhallista. Jo noustessamme Lenz Rocksilta satulaan johtavaa rinnettä tahti tuntui todella nopealta. Mutta aikataulupaineen vuoksi yritimme silti parhaamme mukaan vastata oppaiden vauhtivaatimuksiin. Jälkikäteen katsoessani esimerkiksi muutamaa Heikin kuvaamaa videota, näkemykseni liian nopeasta noususta on vahvistunut.

Matterhornillakin nousutempo oli kova. Mutta Matterhorn on kiipeilytavan näkökulmasta ihan erilainen kuin Elbrus: Nousu on teknisempi, ja taukoja syntyy luontaisesti köydenmittojen välissä uusien varmistuksien rakentamisen aikana. Kalliokiipeilyn voimankäyttö on erilaista, ja Elbrusin loputtomaan tasaiseen puurtamiseen verrattuna Matterhorn-suoritus on “lyhyemmistä spurteista koostuva”. Strategiamme Matterhorn-huiputukseen olikin ns. “fast and light”, jonka mukaisesti matkaan otetaan niin vähän varusteita kuin mahdollista ja eteneminen tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Lopulta kuitenkin molempien huippupäivien kesto oli yhtä pitkä – eli riippumatta teknisestä erilaisuudesta, pitkästä kestävyysrutistuksesta oli kyse.
Lentäessämme Venäjältä Italiaan, jalkalihakseni kramppailivat lentojen aikana aika lailla ja muutenkin tuntui, että olin vielä hiukan palautumaton, kun lähdimme toiseen suoritukseen.

Lisäksi Matterhornilla oli ihan puhdasta tyhmyyttä kantaa tuplakuorma vettä majalle. Ihmettelin mukaan otettavan veden suurta määrää – mutta miksi ihmeessä en kysynyt mitään? Taisin pelätä kasvojen menetystä; että Fabrizio pitäisi minua heikkona, jos kysyisin, kuuluuko minun todella kantaa 5,5 litraa vettä ylös. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu naurettavalta. Mutta ehkäpä asiaa selittää osittain tarve lunastaa odotukset – ja toisaalta olin juuri ollut kaksi viikkoa kiipeilyryhmässä, jossa pienikin kyseenalaistus aiheutti pääoppaan suuttumuksen myräkän.
Oli miten oli, tämä oli tärkeä läksy kommunikaation tärkeydestä. Ja siitä, että matka ei tapa vaan vauhti.

Jokaisella vuorella oppii jotain uutta itsestään ja vuoresta. Samaan aikaan joskus tuntuu kuin aina matkan jälkeen listaisi samoja asioita opittavien listalle. Toistanko samoja erheitä yhä uudelleen ja uudelleen? Hidasta on välillä tämä oppiminen, mutta haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen kasvan ohi vaiheesta, jossa kovapäisenä kuin “minä itse” -vaiheinen lapsi uhmakas katse silmissäni ojennan pieniä palorakkulaisia sormiani kohti hellan levyä.

Aamumaisema Matterhornin seinältä

p.s. Vielä on yksi asia, josta haluan sinulle kertoa. Olen nimittäin jättänyt kertomatta jotain, mitä tapahtui Elbrusilla. Lupaan palata tähän ihan lähipäivinä, ja sen jälkeen käännetään katseet tulevaan.

Kaukasukselta Alpeille

Nojasin taaksepäin terassituolillani, käänsin kasvoni aurinkoon ja unohduin tuijottamaan Aosta Valleyn kaunista vuorimaisemaa. Edessäni tuoksui kupillinen herkullista cappuccinoa, ja sormenpäissäni pyörittelin läpinäkyvää muovilusikkaa, jonka upottaisin kohta kuohkeaan italialaiseen jäätelöön. Pienen Saint-Vincent-vuoristokylän raukea tunnelma oli mitä parhain ympäristö rentoutua kahden vuorihaasteen välissä.

Lähdössä ylä-basecampistä alas

Oli vaikea uskoa, että vain muutamia päiviä sitten olin herännyt Elbrusin ylä-basecampissä huiputuspäivän jälkeiseen aamuun:

Viimeinen laskeutuminen ala-basecampiin kului mukavasti Eddien, Heikin ja Miken kanssa jutustellen. Oloni oli juuri sellainen kuin huippupäivän jälkeen kuuluukin: väsynyt ja onnellinen. Vaikka huiputuksen rasitus jomotti lihaksissa ja auringon suun sisälle ja sieraimien sisäpinnoille tekemien polttamien vuoksi syöminen oli hankalaa ja niistin nenänriekaleita, tunsin itseni vahvaksi ja energiseksi. Pidin sitä hyvänä enteenä edessä muutaman päivän kuluttua olevaa Matterhornia ajatellen!

Ala-basecampin suihkun lämpötilavaihtoehdot olivat tuttuun tapaan jääkylmä tai tulikuuma, eikä mitään siltä väliltä, mutta parkkiintunut nahkani kesti hämmästyttävän hyvin kahden edellä mainitun vuorottelua. Kun kääntelin hanaa laidasta laitaan, keskivaiheilla oli aina sekunnin hetki lähes mukavan lämpöistä vettä. Se sai minut huokaisemaan nautinnosta, kunnes aina puolikasta silmänräpäystä myöhemmin vesi vaihtui jälleen höyryävän kuumaksi tai ratisevan kylmäksi.

En kasvaneesta kylmänsietokyvystä huolimatta kuitenkaan uskaltanut Heikin ja Eddien kanssa uimaan läheiseen vuorijokeen, joka oli lämpötilaltaan sellaista, että melkein saatoin kuvitella sen joukkoon jääpaloja.

Paluumatkan vaelluksen maisemia

Uimapaikka oli pieni, tyyni poukama vuorenrinteeltä syöksyvän joen mutkassa. Saapuessamme poukamalle oli rantaan peruutettu auto, jonka takapenkki ja peräkontti olivat täynnä tyhjiä pulloja –täsmälleen samanlaisia kuin joista olin basecampin keittiössä täyttänyt vesipulloani. Ympärillä parveili joukko paikallisia miehiä, jotka pienellä sähköpumpulla täyttivät pulloja varoen niiden kylkiin liimattujen etikettien kastumista.

Koska vesipullot oli ilmiselvästi tarkoitettu myyntiin, jäimme odottelemaan rannalle projektin päättymistä naureskellen, mitä ”pullotettu vesi” eri paikoissa tarkoittaa: jossain se on puhdistettua ja moneen kertaan käsiteltyä ja huolella vaalitun brändin valovoimalla kirkastettua taikajuomaa. Toisissa paikoissa se on todellakin vain vettä pullossa.

Kun tovin odottelun jälkeen auto oli täynnä täysiä vesipulloja ja miehet kaasuttivat sen takarenkaat rantavettä porskuttaen vesirajasta sivummalle, ajattelimme Heikin ja Eddien uimahetken koittaneen. Rannalle oli saapunut myös muita uimareita, muun muassa pikkuruinen leikki-ikäinen poika isänsä kanssa. Auton siirryttyä rannasta uimarit alkoivat riisuutua mennäkseen veteen. Mutta samantien edellisen auton tilalle peruutti toinen, joka oli odottanut vähän matkan päässä ensimmäisen täyttöoperaation ajan. Voi ei, myös toinen auto oli täynnä tyhjiä pulloja – tässä menisi ikuisuus!

Uimaan menossa olleet Heikki ja Eddie pysähtyivät rantakiville, kun vesiprojektia puuhaavat miehet työnsivät sähköpumpun takaisin veteen ja alkoivat täyttää uusia pulloja. Poukama oli niin pieni, ettei uimaan mitenkään voinut mennä muualta kuin juuri pumpun vierestä. Mutta pumppua hoidellut mies virnisti leveästi ja huitaisi kädellään kylmässä säässä hytiseville uimareille luvan mennä veteen. Samalla näin, kuinka hänen suupielessään olleesta tupakasta putosi veden pinnalle pitkä tuhkatorni, joka imeytyi suoraan pumpun sisäänottoletkun suuhun.

Niin katselin, kuinka kylmyydestä sinertävät vuorikiipeilijät ähisten pesivät huiputustahmat poukamaan sähköpumpun imaistessa varmasti suurimman osan aromeista kaupan hyllyille vietäviin pulloihin. Myös muut uimarit seurasivat perässä, pikkuruinen poika tosin pissasi ensin komean kaaren poukamaan rantakiviltä veteen. Maassa maan tavalla!

Huiputusjuhlien herkkuja

Viimeisellä illallisella ala-basecampissa messikeittiön henkilökunta yllätti meidät perusteellisesti. Ruokailun päätyttyä yhtäkkiä messin kauittimista jyrähti täydellä volyymilla Queenin “We are the champions”. Laulua Freddie Mercuryn johdolla laulava messihenkilökunta kantoi keittiöstä pöytäämme tarjottimellisen tuoreita hedelmiä (jotka ovat vuorilla harvinaista herkkua) ja kappaleen loputtua he halasivat meitä kaikkia onnitellen huiputuksesta muiden messissä olleiden kiipeilijöiden taputtaessa ja hurratessa ympärillä.
Tuskin lienee yllätys, että sain pyyhkiä silmäkulmasta karkailevia kyyneliä. Ehkä osasyy kauniiseen eleeseen se, että ryhmämme oli koko ala-basecampissa asumisemme ajan pyrkinyt auttamaan keittiötä siivoamisessa ja kattamisessa, ja olivatpa Maya ja Angela valmistaneet yhden ateriankin tiimillemme, kun saavuimme leiriin liian myöhään ja nälkäisinä, ja keittiö oli jo sulkeutunut. Niin tai näin, noin kultaista huomionosoitusta ei ole osakseni vuorien majoilla tai leireillä aiemmin tullut!

Italian ilta-auringossa viileä jäätelö suli makoisaksi kookoksen ja suklaan yhdistelmäksi, ja olin vielä siinä autuaassa olotilassa, jolloin muistaa venäläisen vuorimajakahvin karvaan maun, kun hörppää pehmeää italiaisella rakkaudella valmistettua maitokahvia. Kohta tapaisimme Matterhorn-oppaamme Fabrizion ja Carlon. Jännittävää!
Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tehdä ja kokea tällaisia asioita. Toki Heikki ja minä olemme valinneet tehdä arkena kovasti – ja usein kelloon katsomatta – töitä, jotta voimme sitten välillä kadota vuorille. Mikään ei ole tullut eteen kannettuna. Mutta hetket, jolloin istuu Alppien ilta-auringon sylissä takanaan Elbrus-huiputus ja ajatuksissa seuraavan aamun lähtö kohti Matterhornia, muistuttavat siitä, että en mistään hinnasta valitsisi toisin. Hymyilin itsekseni ja annoin itseni hetkeksi palata edellisiin päiviin.

Siirtymä Venäjän Kaukasukselta Italian Alpeille oli sujunut yhdessä hujauksessa. Basecampistä lähtö tosin tapahtui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: monta tuntia myöhässä. Apuopas Diman hankkimista kantajista, joiden tehtävä oli auttaa meitä saamaan osa kahdessa erässä ylös kannetuista varusteista alas, yksi oli kadonnut muassaan Michaelin ja Mayan ylävuoristokengät. Itse asiassa tämä kantaja oli lähtenyt liikkeelle jo heti meidän saavuttua huipulta ylä-basecampiin. Siinä kohtaa, kun seisoimme laukut valmiina odottamassa noutamaan saapuvia autoja, kantaja oli viipynyt muutaman tunnin vaelluksella kaksi vuorokautta – eikä vastannut Diman epätoivoisiin puheluihin.
Minun kävi sääliksi Dimaa; nuorta, kokematonta miestä, joka oli koko reissun ajan ollut hankalassa tilanteessa ja välikädessä. Hänellä selvästi ei ollut tarpeeksi auktoriteettia, kokemusta tai taitoja tämänkaltaisen matkan johtamiseen, eikä äkkipikainen ja epävakaa pääoppaana toiminut isä tai epäluotettavat opaskollegat tehneet asioita ollenkaan helpommiksi.

Joudimme tosin vielä odottelemaan, sillä autotkin olivat paikalliseen tapaan kolmisen tuntia myöhässä. Lopulta, lähes samalla hetkellä, kun näimme kaukana rinteellä serpentiinitien mutkasta ilmestyvän auton keulan, kantaja pöllähti leiriin muina miehinä ja häkeltyneenä siitä, että hänen yli puolitoista vuorokautta liian pitkään kestänyt kenkätoimituksensa synnytti tiukkaa palautetta. Miehen saapuessa leiriin oivalsin vaatteiden perusteella, että kyseessähän oli sama henkilö, joka oli toiminut mystisenä kolmantena oppaanamme huiputuspäivänä.

Ensimmäinen tekstiviesti perheelle kymmeneen päivään suostui lähtemään kolmen tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki muut autossa istuvat torkkuivat ajomatkan, mutta minä olin kuin tulisilla hiilillä. Ikävä lapsia oli korventanut sydäntä päiväkausia, ja nyt kun viestin lähteminen saattoi olla minkä tahansa mutkan takana, en kertakaikkiaan pystynyt sulkemaan silmiäni.

Huippuhetkimuistoja

Viimeinen illallinen Pyatigorskin keskustan pizzeriassa sujui haikeissa tunnelmissa. Saimme kiipeilykavereiltamme kutsut sekä Tasmaniaan että Skotlantiin. Vaihdoimme tarinoita ja suunnittelimme tulevaa: Angela oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa New Yorkiin, Miken seuraavat haasteet liittyisivät purjehdukseen, Maya aikoi tehdä paluun Australian MasterChefiin, jonka karsinnoissa hän oli edellisenä vuonna edennyt lähes kalkkiviivoille. Suurimman vaikutuksen jälleen minuun teki 73-vuotias Michael:
– Seuraavaksi teemme vaimoni kanssa parin viikon vaelluksen Japanissa. Vuorista aion vielä kiivetä ainakin Denalin. Isoisäni kiipesi sen 95-vuotiaana, ja kyllä minussakin vielä sen verran on virtaa!

Varhain seuraavana aamuna nousimme Mineralnye Vodyn lentokentällä koneeseen ja Moskova-pompun kautta päädyimme Milanoon. Heikki vietti lentotunnit untenmailla. Lieneekö johtunut korkeusvaihtelusta, monista vähäunisista öistä, nestehukasta vai kaikkien edellä mainittujen yhdistelmästä, reisilihakseni kramppailivat voimakkaasti molempien lentojen ajan, joten minun kohdallani nukkumisesta ei tullut mitään.

Milanosta vuokrasimme auton, ja parisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtosivat Kaukasuksen kentästä, Alppien huiput piirtyivät taivaanrantaan.

Kaunis Saint-Vincent

Nyt, kaksi päivää myöhemmin hypähdin säikähdyksestä, kun ohitse ajava auto tööttäsi kohdallamme ja heilutin sitten ilahtuneena, kun näin jo useammalta vuoriseikkailulta tutun oppaamme Fabrizion hiuspörrön etupenkillä.

Kaksi lepopäivää oli tullut tarpeeseen. Olimme lopen uupuneita saapuessamme Saint-Vincentin hotelliimme. Lihakset tuntuivat koppuroilta. Unenpuute painoi raskaana kehossa, ja siitä huolimatta sekaisin oleva sisäinen kello herätti minut joka aamu kello 04. Auringonpolttamat olivat äityneet melkoiseksi riesaksi ja vuorotellen niistimme verisiä nenänriekaleita. Vaikka molempien ajatukset olivat jo Matterhornissa ja olimme innoissamme, tunsimme pientä helpotusta, kun Fabrizio viestitti, että sää oli kääntynyt ja olisi turvallisempaa lähteä yrittämään huiputusta päivää aiottua myöhemmin. Lisäpäivä lepoa teki hyvää.

Edelleen keho totteli käskyjä hiukan viiveellä noustessani halaamaan kahvilaan säntäävää opastamme:
– Congratulations on summiting Elbrus! Are you ready for Matterhorn? Tomorrow morning we go!

Valmistautumassa uuteen seikkailuun

Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

Havahduin herätyskellon ärhäkkäänä makuupussini uumenista kaikuvaan ääneen. Kello oli kolme aamuyöllä. Ensimmäinen ajatukseni oli sulkea silmät ja jatkaa makoisia unia telttakumppaneiden väliin muodostuneessa lämpöisessä kolossa. Hassua, että koko kiipeilyreissun ajan olin nukkunut katkonaisesti, mutta kun päästiin 4600 metrin korkeuteen, missä nukkumisen piti olla jo oikeasti hankalaa, nyt kyllä uni maistuisi!

Lähtövalmisteluita aamuyöllä

Sitten muistin, missä olin, nousin istumaan pimeässä ja kuulostelin ympärilleni. Hiljaista. Tuuli oli irrottanut raivokkaat kyntensä telttamme liepeistä. Unipilvien hiljalleen väistyessä mieltäni sumentamasta oivalsin, ettemme olleet saaneet oppailta lähtöbriiffiä. Herätin telttakaverini Miken ja Heikin, ja päätimme alkaa valmistautua, vaikka muu leiri oli vielä hiljainen.

Teltan oven vetoketjun avaaminen paljasti Kaukasuksen yön kauneimmillaan: kirkas, sametinmusta taivas kaartui yllemme vailla pilvenhattaraa, ja linnunrata hymyili minulle tuikkien. Kylmä tuuli tanssi vuoren lumisella rinteellä, ja saatoin jo teltan sisällä aistia ilman luihin ja ytimiin luikertelevan hyytävyyden. Mutta lumimyräkkä ja pilvet olivat poissa. Meillä oli huiputusikkuna!

Kuiskaten herätimme myös naapuriteltan väen. Heilläkään ei ollut tietoa, koska oppaat toivoivat meidän olevan lähtövalmiudessa. Mutta aiemmin viikolla keskusteluissa oli pyörinyt ajatus neljän lähtöajasta, joten päätimme olla valmiina tuolloin. Jos oppaat herättyään antaisivat toisenlaiset ohjeet, voisimme aina mennä takaisin telttoihin. Niitä ei siis purettaisi nyt aamulla, vaan ne jäisivät Lenz Rocksille yöpymisvarusteidemme kera odottamaan paluutamme huipulta.

Oppaiden teltassa yöpyneellä Eddiellä oli ollut monessakin mielessä vaikea yö. Vihaisena teltallemme saapuvan miehen paksusta skottimurteisesta vuodatuksesta sai sen verran selville, että häneltä oli jäänyt aamiainen saamatta ja termoskin oli vajaa. Niinpä täytimme puuroon aiotulla vedellä Eddien pullon ja jäipä yli vielä miehelle suuri mukillinen kuumaa teetä.

Lisää vettä emme enää ehtisi keittää, joten nakkasin kulhoni pohjalle kourallisen puurohiutaleita, kaadoin päälle vilpoista lumenmakuista vettä ja roiskaisin joukkoon vielä kourallisen pähkinöitä. Makuelämysten ykköspalkintoa aamiainen ei ehkä voittaisi, mutta nyt oli tärkeintä saada mahdollisimman paljon energiaa edessä olevaa tiukkaa päivää varten.

Hetken kuluttua heräilevät oppaat vahvistivat kello 04:n lähtöajan, ja apuopas Dima kertoi lyhyesti päivän takaisinkääntymisajat: meidän tulisi ehtiä satulaan (5350 m) ennen kello 10 ja huipulle (5642 m) ennen kello 12. Jos kutakin tavoitetta ei olisi määräaikaan mennessä saavutettu, takaisin käännyttäisiin riippumatta siitä, mikä oli tilanne tai syy viivästykselle. Ryhmälle luvattu kolmas opas oli ilmestynyt aamuyön pimeinä tunteina leiriin, mutta tuttavuutta emme päässeet tekemään. Lienee johtunut kielimuurista, mutta uusi opas seisoi koko odotusajan oppaiden teltan takana pimeässä kasvot peitettynä hiihtomaskin taakse. Aina kun häntä yritti lähestyä, hän siirtyi kauemmas, emmekä saaneet selville hänen nimeään tai nähneet hänen kasvojaan koko päivänä.

Päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli lähtö viivästyi jälleen. Yli puoli tuntia Heikki, Mike ja minä istuimme täysissä varusteissa teltassa tuulelta suojassa odottamassa, että pääsisimme liikkeelle. Lopulta kellon lähestyessä viittä, auringonkajon jo maalatessa taivaanrantaan ensimmäisen ohuen valonauhan, köysistömme oli valmis, naksautimme karabiinit kiinni, ja matka kohti huippua saattoi alkaa.

Vaikka tämä oli kauan odotettu suuri päivä, tiimi lähti liikkeelle levottomissa tunnelmissa. Jatkuvat viivästykset, briiffin puute ja tuntematon uusi opas nakersivat ryhmän itsevarmuutta. Mutta kortit oli jaettu, ja näillä oli nyt pelattava. Heikki ja minä kävimme lyhyen keskustelun ja rohkaisimme toisiamme keskittymään nyt vain olennaiseen, huipulle pääsemiseen.

Uusi opas asettui köysistön keulaan ja ryhtyi askeltamaan nopeassa tahdissa rinnettä ylös. Ylä-basecampistä katsottuna pohjoisrinteen Lenz Rocksilta traversena satulaa kohti halkova reitti näyttää loivalta. Olimme jopa ihmetelleet, miten satulan saavuttamiseen varattiin niin monta tuntia. Vielä Lenz Rocksiltakin reitti näyttää suhteellisen lyhyeltä, parin tunnin helpohkolta kävelyltä… Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan!

Pöllämystynyt huiputtaja aamunkoitteessa

Asetuin jonon häntäpäähän, edessäni Eddie ja takanani Heikki sekä perää pitävä Dima. Etsin tutun keinuvan askelrytmin ja ilakoin mielessäni taivaanrannan vahvistuvasta valojuovasta. Minulle huiputusyön pimeät tunnit ovat vaikeita, ja tällä kertaa välttyisin niiltä, sillä nousumme alkoi yhdessä auringon kanssa. Maiseman kauneudesta kyyneltyvin silmin katselin, kuinka valonsäteet kurkistivat horisontin takaa, ja hipoivat Elbrusin valkoisia poskia ensin ujosti, sitten rohkeammin. Hetken kuluttua vuori loisti aamuauringon sylissä kuin sateenkaari: Valon puolella hanki säteili kullankeltaisen ja oranssin eri sävyissä, joita metrien levyiset, loputtoman syvät railot harmaina leikkoivat. Harjanteen varjoon jäävä hanki häilyi yhä sinisenä ja sen läpi pusertuvat kivenlohkareet kääriytyivät uhkaavan mustiksi.

Kuten olen aiemminkin todennut, Elbrusilla ei yksikään etäisyys ole lyhyt. Taas sain huomata, kuinka kokematon olen etäisyyksiä vuorilla hahmottamaan, sillä nousu kumpuilevien lumiharjanteiden poikki satulaan kesti yli neljä pitkää tuntia. Jokaisen harjanteen takana oli uusi harjanne. Aina seuraava harjanne näytti kaukaa edellistä loivemmalta, mutta jostain syystä nousu ei missään vaiheessa helpottunut – eikä satula tuntunut tulevan yhtään lähemmäs.

Ryhmää johdattava opas piti yllä tiukkaa tahtia, olimmehan lähteneet melkein tunnin myöhässä. Kahden tunnin jälkeen pidimme kahden minuutin tauon, ja köysistön pysähtyessä useat tiimiläisistä – minä mukana – putosivat polvilleen hankeen lepuuttaakseen hetken polttelevia lihaksiaan. Korkeus tuntui päänsärkynä ja painavina raajoina. Aurinko vihloi silmiä. Nousu tuntui raskaalta. Kovin raskaalta.

Jossain kolmannen ja neljännen nousutunnin kohdalla
kuva: Heikki

Neljännen nousutunnin käynnistyessä satula alkoi hiljalleen piirtyä eteemme. Olimme nyt kokonaan auringon puolella, ja kuumuus valutti hikeä jokena pitkin otsaani ja poskiani. Edessäni kulkevan Eddien askel oli hidastunut ja muuttunut raskaaksi. Omatkin jäärautani tuntuivat turhan usein tarttuvan housunlahkeisiin, ja olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Minä katse huipussa
kuva: Heikki

Saavuimme satulaan neljän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen, hiukan ennen yhdeksää aamulla. Olin uupunut. Kiireisen tahdin vuoksi en ollut ehtinyt syödä tai juoda matkalla ja päätä särki. Viimein satulan pohjoispuolen taukopaikalle saapuessamme melkein putosin kivelle istumaan. Eddie kaatui selälleen viereeni hankeen, ja Heikki istahti raskaasti läheiselle kivelle. Tiesin, että voimavarani olivat pudonneet pakkasen puolelle, ja kaivoin nopeasti laukusta sokerista teetä ja energiapitoisinta evästä, mitä minulla oli mukana. Samaan aikaan pääopas Sasha sanoi jotain Dimalle, joka korotti äänensä:
– Viiden minuutin tauko, sitten mennään!

Käänsin selkäni ryhmälle ja epäuskon kyyneleet silmissä uskouduin Heikille:
– Minun on saatava tankata kunnolla tai en ehkä jaksa. Tulimme ylös liian nopeasti, ja jos en saa tilannetta paikattua, loppuvat voimani!

Myös Heikki totesi olevansa ‘ihan loppu’ ja kun katselin ryhmän kasvoja, kaikki olivat väsyneen näköisiä. Ilmeiden rohkaisemana nousin seisomaan ja pyysin oppailta:
– Olisiko mahdollista pitää hiukan pidempi tauko? Mehän olemme täällä hyvissä ajoin, ja minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon kuin viisi minuuttia, 15–20 minuuttia riittäisi varmasti!

Tiimin keskuudesta kuului myöntävää yninää. Maassa makaava Eddie nousi istumaan ja liittyi puheeseen:
– Olen samaa mieltä. Nyt käsi ylös ne, jotka toivovat pidempää taukoa!

Kaikkien tiimiläisten kädet nousivat heti ilmaan.

Tämä sai pääoppaan Sashan menettämään malttinsa. Hän tönäisi apuopas Diman sivuun ja karjui kasvot punaisena niin, että huuto poukkosi molemmilla puolilla nousevien rinteiden kyljistä ja hyppäsi satulan läpi voimakkaana viheltävän tuulen mukaan:
– Ne jotka tarvitsevat pidemmän tauon nyt, eivät pääse huipulle!

Seurasi hiljaisuus. Olin häkeltynyt, mutta en ole tottunut vastustamaan opasta, joten pettyneenä istuin alas ja yritin tunkea Cliff Baria entistä nopeammin suuhuni. Sitten yllättäen kiipeilyparini poukkosi seisomaan ja vihaisena muistutti siitä, että olimme lähteneet myöhässä, koska oppaat olivat – taas – myöhässä, nousseet liian nopealla tahdilla yli neljä tuntia. Vauhdikkaan nousun vuoksi olimme saavuttaneet satulan tunnin ennen takaisinkääntymisaikaa, mutta sillä oli hintansa, ja kaikki tarvitsivat tankkausta. Jos nyt yhtäkkiä huiputus oli minuuteista kiinni, tarvitsisimme perustelun kiristyneelle aikataululle.

Tiukan sananvaihdon jälkeen saimme 10 minuuttia lisäaikaa. Sen loppuessa en tuntenut oloani juurikaan paremmaksi, mutta periksi en antaisi. Tunsin oppaiden arvioivien katseiden kiertävän ryhmää, kun aloin kankein, toimimattomin sormin säätää varusteitani takaisin selkään. Edessä oleva jääseinä näytti pelottavan jyrkältä, ja nyt olisi vain mentävä tahdonvoimalla. Kiipeilyparini katsoi minua tiukasti ja sanoi:
– Minäkin olen väsynyt, mutta me pystymme tähän. Muista, että nyt mennään omalla tahdilla. Takaisinkääntymishetkeen on runsaasti aikaa.

Matka jatkui hiukan yllättäen ilman köysiä. Sen sijaan, että olisimme kulkeneet halki laakean satulan ja nousseet jääseinälle kiinteitä köysiä pitkin, opaskolmikkomme ohjasi meidät viistosti seinän halki “oikoreitille”. Seurauksena ryhmä päätyi ilman köysiä jyrkälle jääseinälle.

Jääseinän traverse ilman köysiä
kuva: Heikki

Jättäydyin viimeiseksi ja etenin voimia säästäen. Heikin lisäksi myös Eddie jättäytyi kanssani takajoukkoihin. Aluksi luulin hänen jääneen, koska hän halusi osoittaa tukea ja tiimihenkeä, mutta hetken kuluttua tajusin entisen erikoisjoukkojen sotilaan olevan paljon heikommassa kunnossa kuin minä. Itse asiassa tunsin pikkuhiljaa tauon ja tankkauksen tepsivän ja voimieni palautuvan, kun taas edessäni kiipeävän Eddien askel raahasi hetki hetkeltä enemmän ja aina muutaman askeleen välein lepäämään pysähtyessään hän putosi polvilleen. Tunnistin tilanteen ja aloin puhua kumarassa kulkevalle miehelle:
– Mennään yhdessä. Otetaan 20 hidasta askelta ja sitten pysähdytään hengittämään viisi hengenvetoa.

Hengitystauko jääseinällä, taustalla itähuippu
kuva: Heikki

Aloimme Heikin kanssa laskea askelia ääneen. Tuskainen skotti ei sanonut mitään, mutta tarttui rytmiin. Niin pieni kolmikkomme eteni jääseinän halki kohti kiinteitä köysiä hitaasti mutta väistämättä. Vaikka seinä oli jyrkkä ja korkeus kasvoi nopeassa tahdissa, tunsin nyt voimieni palanneen ja jossain puolenvälin tietämillä tiesin varmasti, että tänään menisin huipulle.

Etenemistämme ensin vihaisen näköisenä etäältä seurannut Sasha ilmestyi yhtäkkiä vierelleni suojamaskin alta pilkottava suu sovinnollisessa hymyssä, ja alkoi kannustaa meitä. Hetken kuluttua hän etsi katseeni ja selitti, että oli kiirehtinyt huipulle menoa, sillä hän halusi päästä nopeasti alas hakemaan teltat Lenz Rocksilta ja takaisin ylä-basecampiin ennen iltapäivän pilviä.

Jääseinällä, taustalla näkyvät kiipeilijät ovat kiinnittyneinä kiinteisiin köysiin
kuva: Heikki

Pysähdyin, vedin henkeä ja vastasin:
– Sasha, kiitos kun kerroit. Mutta minä tulin tänne mennäkseni huipulle. En halua tinkiä mahdollisuuksistamme ja mennä liian lujaa, jotta pääsisimme takaisin teltoille nopeasti. Olemme joka päivä kiivenneet vielä iltapäivän myräkässä. Jos kyseessä olisi turvallisuusasia, ymmärrän ja hyväksyn sen. Mutta tänään kiire mukavuussyistä ei käy, jos se tuhoaa huiputusmahdollisuuksia.

Sasha katsoi poispäin ja nyökkäsi sitten vaisusti hymyillen, kun jatkoin:

– Me huiputamme tänään Elbrusin, mutta tulemme hitaasti, pole pole! (swahilinkielinen fraasi “hitaasti” tunnetaan kaikkialla vuorikiipeilijöiden keskuudessa, kirj.huom.)

Sasha nyökkäsi uudelleen, töytäisi yhteisymmärryksen merkiksi minua kevyesti hartiaan ja siirtyi sitten kannustamaan takanani horjuvaa Eddietä. Saapuessamme kiinteille köysille noin puolivälissä jääseinää, tunsin yhtäkkiä olevani täysin palautunut, vaikka jääseinän traverse 5500 metrissä ei ollut keveimmästä päästä suorituksia.
Naksautin köyden kiinni linjaan ja jatkoimme rauhallista nousua tasaisella tempolla. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäimme Heikin kanssa Eddien luo muun ryhmän jatkaessa edellä.

Niin me kolme nousimme hitaasti jäärinnettä askelia laskien. Aloin mitata etenemistämme vertaamalla korkeuttamme takanamme vastakkaisella puolella olevaan itäiseen rinteeseen, jossa saatoin nähdä koko matkan ylös asti. Se antoi perspektiiviä ja tunteen etenemisestä. Lähes yhtä paljon motivaatiota tuotti hetki, jolloin olin siinä korkeudessa, että saatoin viimein nähdä kaksi vuotta aiemmin sydämeni vanginneen Ushba-vuoren (4710 m) uhmakkaan tuplahuipun kaukana pilvien lomassa.

Löydätkö Ushban pilvien lomasta?

Pari kertaa kysyin Eddieltä, oliko hän kunnossa ja vieläkö mennään. Molemmilla kerroilla hän pysähtyi huojahtaen, nosti hitaasti katseensa maasta ja saatoin aavistaa, että hän suojamaskinsa takana odotti katseensa tarkentumista kasvoihini. Sitten hitaasti ja karhealla äänellä skotti sanoi:
– Tottakai.

Saavutimme jääseinän yläosan reilut puolisentoista tuntia satulasta lähdön jälkeen. Huipulle johtava polku laajeni nyt pari metriä leveäksi kaistaksi, joka kulki noin kahden jalkapallokentän kokoisen huippuaukean halki. Aivan aukean toisessa päässä väylä kapeni jälleen poluksi noustessaan kapealle harjanteelle, jonka päässä se oli: Euroopan mantereen korkein kohta, 5642 metriä merenpinnasta!

Näkymä huipulta alaspäin laakealla huippualueelle

Hitaasti vaelsimme valtavan huippualueen halki. Huippuväylällä oli myös eteläpuolelta huiputtavia ja muutamat heistä etenivät tuskaisesti raahautuen, muutaman askeleen välein lepäämään lyyhistyen, vaikka nyt väylä nousi enää vain hyvin loivasti. Korkeuden vaikutus on uskomaton, kun sen näkee läheltä!

Ajan tikittäessä armottomasti eteenpäin, ja turn around time -rajan ollessa enää alle tunnin päässä Heikki ja minä teimme päätöksen: kellon tullessa puoli kaksitoista meidän olisi mentävä vauhdilla ja jätettävä Eddie oppaiden huomaan. Tämä on yksi vuorikiipeilyn haasteista: vaikka ryhmän tehtävä on tukea ja auttaa toisiaan, viime kädessä kyse on yksilösuorituksesta – tai oikeastaan Heikin ja minun kohdalla kiipeilyparin suorituksesta. Viime hetkeen asti olisimme valmiita tsemppaamaan skottia, mutta huiputusta, jonka eteen oli kovasti tehty töitä, emme olisi valmiita uhraamaan. Vaaratilanteissa toki tilanne on toinen, mutta nyt Eddie olisi oppaiden kanssa ja näköpiirissä koko ajan.

Mutta niin ei käynyt, ja elokuun 31. päivä 2019 kello 11.20 Elbrus-haave toteutui, ja astuimme Heikin kanssa huipulle Eddie muutaman tovin päässä kannoillamme ja päädyimme suoraan tiimiläisten ryhmähalaukseen. Ryhmäläisemme olivat huomanneet meidän jääneen odottamaan viimeisenä saapuvaa, ja he olivat päättäneet odottaa huipulla, kunnes koko tiimi olisi perillä:
– Tietenkin, kyllähän kaikki piti saada mukaan huippukuvaan!

Koko tiimi Elbrusin huipulla
kuva: Mike

Erityisen suuren rutistuksen annoin viimeisen Seven Summits -vuorensa juuri huiputtaneelle Mikelle. Halausten, onnitteluiden ja tuuletuskuvien keskellä hakeuduin pienen huippualueen reunamalle ja katselin alas eteläpuolelle. Jossain siellä alhaalla kaksi vuotta sitten seisoin katkera pettymys kurkkua kuristaen.
Nyt tunteiden kupliessa sisälläni käännyin ja kohtasin luokseni saapuneen Heikin, joka tiesi täsmälleen, mitä ajattelin, ja sanaakaan sanomatta tarttui käteeni. Siinä me seisoimme rinnakkain ja tuijotimme pitkään Kaukasuksen aurinkoiselle taivaalle täydellisen yhteisymmärryksen leijuessa välillämme. Pitkä tie oli kuljettu, mutta nyt olimme vihdoin täällä – Elbrusin huipulla, koko matkan laaksosta asti kiivenneinä.

Tiimin virallinen huiputuskuva
kuva: Mike

Pian oppaat alkoivat hoputtaa meitä takaisin alas. Paluumatka sujui minulta hyvin ja tunsin oloni väsymyksestä huolimatta vahvaksi. Jääseinällä laskeutuessamme Angela alkoi jäädä jälkeen jalkakipujen vuoksi. Satulassa pidettiin jälleen tauko, jonka päätteeksi maassa makaava Eddie ilmoitti, ettei hän vielä pystyisi jatkamaan vaan tarvitsi lisää lepoa. Oppaat sopivat, että kolmas – meille yhä kasvoton ja nimetön – opas jäisi Eddien kanssa. He tulisivat perästä, ja sillä välin me muut etenisimme nopeasti Lenz Rocksille ja purkaisimme teltat ylä-basecampiin laskeutumista varten. Pakkasin laukkuuni osan Eddien varusteista, jotta hänen laskeutumisensa olisi keveämpää, ja matka alas jatkui.

Paluumatkan tauko satulassa
kuva: Heikki

Ryhmä eteni mahdollisimman nopeasti, mutta Angelan jalkaa särki, ja myös teräsmies Michael ontui. Kiipeilyparini taas koki nyt saman energiaromahduksen kuin minä ylös mentäessä. Väkivahva Heikki käveli horjahdellen ja aina köysistön pysähtyessä edes muutamaksi sekunniksi, hän istui rinteeseen levätäkseen jokaisen mahdollisen hetken.

Matkalla takaisin iltapäivän pilvet vastassa

Telttojen purussakaan ryhmä ei ollut tehokkaimmillaan; Angelan jalka kovin kipeä, myöhemmin leiripaikalle saapunut Eddie istuskeli kivillä alueen reunamilla ja myös Heikin oli istuttava lepäämään. Mutta kuten sanonta kuuluu “pakko on paras muusa” ja -ylä-basecampiin pääsy houkutteli jo kovin. Kun teltat oli saatu pakattua, Mike ja minä jaoimme Eddien loput varusteet keskenämme kannettaviksi, ja matkan viimeinen osuus alkoi juuri pilvien alkaessa nousta.

Iltapäivän viimeisistä pitkistä laskeutumistunneista ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kuin unessa tiimi kompuroi rinnettä alas huonossa näkyvyydessä ja tuulen keskellä. Michael kaaduttua uudelleen ja loukattuaan reitensä, varusteita jaettiin jälleen uudelleen. Lähes tasan kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Lenz Rocksilta kohti huippua, ryhmä saapui ylä-basecampiin.

Kun pahalta haisevina, uupuneina mutta tyytyväisinä istuimme messin pöydän ääressä päivällisellä, silmäilin ympärilleni ja ajattelin, että suuri osa porukasta taisi olla liian väsyneitä käsittääkseen, mitä olimme tänään tehneet. Aterian päätteeksi Sasha piti puheenvuoron, jossa hän kehui ryhmämme suoritusta ja yhteispeliä:
– Oikein hieno suoritus kaikilta, ja näin hyvää ryhmähenkeä näkee harvoin!

Aterian jälkeen sinnittelin vielä hammaspesulle ennen unia. Pesupaikalla laskevan auringon viimeisten säteiden valossa näin pienestä taskupeilistä kasvoni ensimmäistä kertaa pariin vuorokauteen. Näkyä voisi kuvailla vaikkapa hupaisaksi – tai sitten kamalaksi. Peilistä minua katsoi lähes tuntematon hahmo: tahmaisia hiussuortuvia roikkui pipon reunan alta, kasvot olivat hikiset, likaiset ja punakat. Päivän voimakkaan auringonpaisteen hankiheijastus oli tehnyt minulle tepposet, ja olin saanut mojovat auringonpolttamarakot sekä nenän että suun sisäpuolelle. Nenä oli turvonnut ja väriltään sirkuspellen punainen. Alahuulen sisäpinnalla oli suuria palorakkuloita, joista johtuen turvonnut alahuuleni törrötti kasvoistani kuin räjähtänyt lintulauta, ja rakkoihin osuva hammastahna aiheutti halki leirin kaikuvan parahduksen. Otus peilissä kuitenkin unohtui, kun katseeni lipui sivuun heijastavalta pinnalta ja juuri parahiksi ehdin nähdä, kuinka viimeinen valonsäde suuteli Elbrusin huippua kuin kiitokseksi kauniista päivästä. Sitten aurinko sukelsi takaisin horisontin taakse. Hyristen onnesta hoipertelin huiputusponnistukselta tuoksuvaan mökkiimme, jossa jo lähes koko muu tiimi nukkui uupunutta, vuorenvalloittajan unta. Me olimme onnistuneet!

31.8.2019 klo 11.20 Mount Elbrus
kuva: Heikki

Page 1 of 7

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén