Category: elbrus Page 1 of 7

Elbrusin ja Matterhornin iskut ja opit

– Ei ihme, että urheillessa kylkeen sattuu ja on vaikea hengittää. Sinulla on kaksi murtunutta kylkiluuta, lääkäri totesi kuivasti ja jatkoi:
– Jalkaterän arkuus ja mustuma taas ovat todennäköisimmin aiemmin saamasi kortisonipiikin ja vuorireissulla syntyneiden rasituksen ja hiertymien yhdistelmä.

Tiimikuva Matterhornin seinältä

Suomeen saapuessamme olin ollut hiukan kolhiintunut näiden ressujen tavallisten matkamuistojen, eli raapaleiden, rakkojen ja mustelmien, lisäksi. Auringonpolttamien palorakkulat suun ja sierainten sisäpinnoilla olivat kuitenkin nyt pääosin parantuneet ja niiden aiheuttama turvotus laskenut, tosin nenän sisäpuoli oli edelleen täynnä rupea. Ylävuoristokengät olivat tehneet tuhojaan, ja sääriluideni kohdalla iholla oli edelleen toistakymmentä senttiä pitkät veriset, auki hiertyneet rakot, jotka olin kiipeilyn aikana paikannut hassulla Compeed-jonoilla (note to self, ensi kerralla keinoihoa mukaan). Oikea jalkaterä oli aiemmin keväällä ja kesällä tulehtuneen nivelen alueelta musta ja iho halkeili ikävännäköisesti. Mutta hankalin vaurio oli kylkeni, jonka olin loukannut pudotessani ja iskeytyessäni vuoren seinämään Matterhornilla (tarina täällä: Matterhorn – huippupäivä). Kyljen arkuus tuntui jopa pahentuneen vuorelta paluun jälkeen.

Rakot ja haavat paranisivat itsellään, mutta jalka ja kylki veivät minut lopulta lääkäriin.

Ihan sanatarkasti en selitystä jalan huolestuttavaan ulkonäköön muista, mutta lääkäri selitti tilanteen maallikolle suurinpiirtein näin: kun kortisonia ruiskutetaan kohtaan, jossa luu tulee nopeasti vastaan, kortisoni saattaa levitä myös alueelle jonne se ei kuulu, ja se voi alkaa tuhota ihonalaisia kerroksia. Tämän kudosvaurion seurauksena saattaa syntyä mustuma, ja tässä tapauksessa olin vielä pontevasti hiertänyt jalkaa lähes kolme viikkoa erilaisissa kiipeilykengissä. Kortisoni oli myös syypää ihon ulkoiseen muutokseen. Osittain ihonalainen tuho oli lääkärin mukaan pysyvä, mutta arkuus, väri- ja ihomuutos paranisivat todennäköisesti muutamassa kuukaudessa.

Paluumatkalla Matterhornilta

Kylkiluidenkin kanssa lääke oli aika. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että murtumat olivat siistit, joten toimenpiteitä ei tarvittu, ja lääkäri antoi luvan liikkua ja treenata kivun sallimissa rajoissa.
Vastaanotolta lähtiessäni viestitin Fabriziolle ja viimein tunnustin tapahtuneen. Vastaus oli mitä sydämellisin:
” Oh nooo! So sorry! I would have never thought that the fall had such consequences. One more reason why you did really well on the Matterhorn. I wish you a super fast recovery!

Ainahan vuorilla sattuu kaikenlaista, ja palatessa muistona on pientä mustelmaa ja ruhjetta. Mutta isommista osumista on hyvä ottaa oppia. Onnettomuuksia sattuu eikä niitä kaikkia voi välttää, mutta olemme kiipeilyparini Heikin kanssa ottaneet tavaksi käydä läpi saadut kolhut ja miettiä, voisiko toimimalla jatkossa toisin vähentää saman ongelman uusiutumista.

Ylävuoristokenkien hiertämisongelmaan etsin ratkaisua pitkävartisemmista sukista ja lisäkielistä. Heikillä nimittäin oli aiemmin sama haaste omien G2-kenkiensä kanssa, ja hän sattumalta huomasi toisista La Sportivan kengistä siirretyn irrotettavan lisäkielen suojaavan ihoa rakkoja aiheuttavien saumojen kohdilta.
Aikamoisen metsästyksen jälkeen sain lopulta La Sportivalta Italiasta Suomen maahantuojan yhteystiedot. Maahantuoja tilasi lisäkielet, jotka sitten toimitetaan jälleenmyyjän kautta minulle.

Auringonpolttamiin en äkkiseltään ole täydellistä ratkaisua keksinyt – aurinkorasvan käyttö suun ja nenän sisäpinnoilla kun on hiukan haastavaa! Hankin balaclava-hupun, joka suojaa pään aluetta paremmin ja jossa on hengitysaukko. Nimittäin tavallisen buffin käyttö kasvojen edessä kestää aina juuri sen verran, että materiaali kostuu hengityksestä ja sitten alkaa jäätyä. Luulen kuitenkin, että voimakkaan auringonpaisteen alueilla auringonpolttamien kanssa saadaan vielä kamppailla, eli otan mielelläni kokeneempien vinkkejä vastaan!

Muitakin opetuksia reissulla saatiin:

Elbrusin huippupäivää miettiessäni herää jälleen kysymys tankkauksesta. Minulla on useimmiten nälkä suuren osan huippupäivää.
Tällä kertaa aamuyön ensimmäinen useamman tunnin nousurutistus vei minulta paljon voimia, ja saapuessamme satulaan olin niin uupunut, että horjahtelin. Kuitenkin parinkymmenen minuutin tauko ja runsas sokeritankkaus palauttivat suorituskykyni siinä määrin, että loppupäivän ajan etenin hyvällä tahdilla ja ilman ongelmia. Nopea palautuminen vaikuttaisi siltä, ettei kyse ollut fyysisen kunnon riittämättömyydestä. Samantyyppinen “energiaromahdus” minulla oli ollut kiivetessämme Mont Blancilla talviolosuhteissa (tarina huippupäivästä löytyy täältä: Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas). Se herättää kysymyksiä: enkö osaa tankata kunnolla? Vai onko kyse nousunaikaisesta liian vähäisestä energian saannista?
Seven Summitsin kiivennyt Mike korosti nesteytystä ja sanoi, että ruoan suhteen ennakkotankkaus on tärkeintä, mutta huippupäivänä syöminen on toissijaista juomiseen nähden. Se tuntuisi olevan ristiriidassa kehoni signaalien kanssa. Toisaalta myönnän, että olen huippupäivän aikana aina huolissani vessahädästä ja sen hoitamisen hankaluudesta – nimittäin jos valjaiden irrotus on kielletty tai on hyytävän kylmä, perinteinen tapa hoitaa asia voi olla vaarallinen ja jopa mahdoton (tai jälkimmäisessä tapauksessa ainakin erittäin epämiellyttävä). Edellä mainitusta saattaa seurata se, etten huippupäivinä nesteytä tarpeeksi. Ainakin yhdenlainen ratkaisu tähän löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: naisille on tehty erilaisia apuvälineitä, joilla pissaaminen onnistuu tilanteissa, joissa ei voi irrottautua valjaista ja/tai vaatekerroksien määrä vaikeuttaa vessa-asian hoitamista. Kokeiluun siis tämäkin.

Iltailottelua Elbrusin ylä-basecampissä

Nopeudesta ja kuormituksesta löytyy edelleen paljon opittavaa. Elbrusilla huippupäivän nousu tehtiin liian nopealla tahdilla. Mike niinikään totesi, että huiputtaessa pidempiä taukoja ei tarvita, jos eteneminen on riittävän rauhallista. Jo noustessamme Lenz Rocksilta satulaan johtavaa rinnettä tahti tuntui todella nopealta. Mutta aikataulupaineen vuoksi yritimme silti parhaamme mukaan vastata oppaiden vauhtivaatimuksiin. Jälkikäteen katsoessani esimerkiksi muutamaa Heikin kuvaamaa videota, näkemykseni liian nopeasta noususta on vahvistunut.

Matterhornillakin nousutempo oli kova. Mutta Matterhorn on kiipeilytavan näkökulmasta ihan erilainen kuin Elbrus: Nousu on teknisempi, ja taukoja syntyy luontaisesti köydenmittojen välissä uusien varmistuksien rakentamisen aikana. Kalliokiipeilyn voimankäyttö on erilaista, ja Elbrusin loputtomaan tasaiseen puurtamiseen verrattuna Matterhorn-suoritus on “lyhyemmistä spurteista koostuva”. Strategiamme Matterhorn-huiputukseen olikin ns. “fast and light”, jonka mukaisesti matkaan otetaan niin vähän varusteita kuin mahdollista ja eteneminen tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Lopulta kuitenkin molempien huippupäivien kesto oli yhtä pitkä – eli riippumatta teknisestä erilaisuudesta, pitkästä kestävyysrutistuksesta oli kyse.
Lentäessämme Venäjältä Italiaan, jalkalihakseni kramppailivat lentojen aikana aika lailla ja muutenkin tuntui, että olin vielä hiukan palautumaton, kun lähdimme toiseen suoritukseen.

Lisäksi Matterhornilla oli ihan puhdasta tyhmyyttä kantaa tuplakuorma vettä majalle. Ihmettelin mukaan otettavan veden suurta määrää – mutta miksi ihmeessä en kysynyt mitään? Taisin pelätä kasvojen menetystä; että Fabrizio pitäisi minua heikkona, jos kysyisin, kuuluuko minun todella kantaa 5,5 litraa vettä ylös. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu naurettavalta. Mutta ehkäpä asiaa selittää osittain tarve lunastaa odotukset – ja toisaalta olin juuri ollut kaksi viikkoa kiipeilyryhmässä, jossa pienikin kyseenalaistus aiheutti pääoppaan suuttumuksen myräkän.
Oli miten oli, tämä oli tärkeä läksy kommunikaation tärkeydestä. Ja siitä, että matka ei tapa vaan vauhti.

Jokaisella vuorella oppii jotain uutta itsestään ja vuoresta. Samaan aikaan joskus tuntuu kuin aina matkan jälkeen listaisi samoja asioita opittavien listalle. Toistanko samoja erheitä yhä uudelleen ja uudelleen? Hidasta on välillä tämä oppiminen, mutta haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen kasvan ohi vaiheesta, jossa kovapäisenä kuin “minä itse” -vaiheinen lapsi uhmakas katse silmissäni ojennan pieniä palorakkulaisia sormiani kohti hellan levyä.

Aamumaisema Matterhornin seinältä

p.s. Vielä on yksi asia, josta haluan sinulle kertoa. Olen nimittäin jättänyt kertomatta jotain, mitä tapahtui Elbrusilla. Lupaan palata tähän ihan lähipäivinä, ja sen jälkeen käännetään katseet tulevaan.

Kaukasukselta Alpeille

Nojasin taaksepäin terassituolillani, käänsin kasvoni aurinkoon ja unohduin tuijottamaan Aosta Valleyn kaunista vuorimaisemaa. Edessäni tuoksui kupillinen herkullista cappuccinoa, ja sormenpäissäni pyörittelin läpinäkyvää muovilusikkaa, jonka upottaisin kohta kuohkeaan italialaiseen jäätelöön. Pienen Saint-Vincent-vuoristokylän raukea tunnelma oli mitä parhain ympäristö rentoutua kahden vuorihaasteen välissä.

Lähdössä ylä-basecampistä alas

Oli vaikea uskoa, että vain muutamia päiviä sitten olin herännyt Elbrusin ylä-basecampissä huiputuspäivän jälkeiseen aamuun:

Viimeinen laskeutuminen ala-basecampiin kului mukavasti Eddien, Heikin ja Miken kanssa jutustellen. Oloni oli juuri sellainen kuin huippupäivän jälkeen kuuluukin: väsynyt ja onnellinen. Vaikka huiputuksen rasitus jomotti lihaksissa ja auringon suun sisälle ja sieraimien sisäpinnoille tekemien polttamien vuoksi syöminen oli hankalaa ja niistin nenänriekaleita, tunsin itseni vahvaksi ja energiseksi. Pidin sitä hyvänä enteenä edessä muutaman päivän kuluttua olevaa Matterhornia ajatellen!

Ala-basecampin suihkun lämpötilavaihtoehdot olivat tuttuun tapaan jääkylmä tai tulikuuma, eikä mitään siltä väliltä, mutta parkkiintunut nahkani kesti hämmästyttävän hyvin kahden edellä mainitun vuorottelua. Kun kääntelin hanaa laidasta laitaan, keskivaiheilla oli aina sekunnin hetki lähes mukavan lämpöistä vettä. Se sai minut huokaisemaan nautinnosta, kunnes aina puolikasta silmänräpäystä myöhemmin vesi vaihtui jälleen höyryävän kuumaksi tai ratisevan kylmäksi.

En kasvaneesta kylmänsietokyvystä huolimatta kuitenkaan uskaltanut Heikin ja Eddien kanssa uimaan läheiseen vuorijokeen, joka oli lämpötilaltaan sellaista, että melkein saatoin kuvitella sen joukkoon jääpaloja.

Paluumatkan vaelluksen maisemia

Uimapaikka oli pieni, tyyni poukama vuorenrinteeltä syöksyvän joen mutkassa. Saapuessamme poukamalle oli rantaan peruutettu auto, jonka takapenkki ja peräkontti olivat täynnä tyhjiä pulloja –täsmälleen samanlaisia kuin joista olin basecampin keittiössä täyttänyt vesipulloani. Ympärillä parveili joukko paikallisia miehiä, jotka pienellä sähköpumpulla täyttivät pulloja varoen niiden kylkiin liimattujen etikettien kastumista.

Koska vesipullot oli ilmiselvästi tarkoitettu myyntiin, jäimme odottelemaan rannalle projektin päättymistä naureskellen, mitä ”pullotettu vesi” eri paikoissa tarkoittaa: jossain se on puhdistettua ja moneen kertaan käsiteltyä ja huolella vaalitun brändin valovoimalla kirkastettua taikajuomaa. Toisissa paikoissa se on todellakin vain vettä pullossa.

Kun tovin odottelun jälkeen auto oli täynnä täysiä vesipulloja ja miehet kaasuttivat sen takarenkaat rantavettä porskuttaen vesirajasta sivummalle, ajattelimme Heikin ja Eddien uimahetken koittaneen. Rannalle oli saapunut myös muita uimareita, muun muassa pikkuruinen leikki-ikäinen poika isänsä kanssa. Auton siirryttyä rannasta uimarit alkoivat riisuutua mennäkseen veteen. Mutta samantien edellisen auton tilalle peruutti toinen, joka oli odottanut vähän matkan päässä ensimmäisen täyttöoperaation ajan. Voi ei, myös toinen auto oli täynnä tyhjiä pulloja – tässä menisi ikuisuus!

Uimaan menossa olleet Heikki ja Eddie pysähtyivät rantakiville, kun vesiprojektia puuhaavat miehet työnsivät sähköpumpun takaisin veteen ja alkoivat täyttää uusia pulloja. Poukama oli niin pieni, ettei uimaan mitenkään voinut mennä muualta kuin juuri pumpun vierestä. Mutta pumppua hoidellut mies virnisti leveästi ja huitaisi kädellään kylmässä säässä hytiseville uimareille luvan mennä veteen. Samalla näin, kuinka hänen suupielessään olleesta tupakasta putosi veden pinnalle pitkä tuhkatorni, joka imeytyi suoraan pumpun sisäänottoletkun suuhun.

Niin katselin, kuinka kylmyydestä sinertävät vuorikiipeilijät ähisten pesivät huiputustahmat poukamaan sähköpumpun imaistessa varmasti suurimman osan aromeista kaupan hyllyille vietäviin pulloihin. Myös muut uimarit seurasivat perässä, pikkuruinen poika tosin pissasi ensin komean kaaren poukamaan rantakiviltä veteen. Maassa maan tavalla!

Huiputusjuhlien herkkuja

Viimeisellä illallisella ala-basecampissa messikeittiön henkilökunta yllätti meidät perusteellisesti. Ruokailun päätyttyä yhtäkkiä messin kauittimista jyrähti täydellä volyymilla Queenin “We are the champions”. Laulua Freddie Mercuryn johdolla laulava messihenkilökunta kantoi keittiöstä pöytäämme tarjottimellisen tuoreita hedelmiä (jotka ovat vuorilla harvinaista herkkua) ja kappaleen loputtua he halasivat meitä kaikkia onnitellen huiputuksesta muiden messissä olleiden kiipeilijöiden taputtaessa ja hurratessa ympärillä.
Tuskin lienee yllätys, että sain pyyhkiä silmäkulmasta karkailevia kyyneliä. Ehkä osasyy kauniiseen eleeseen se, että ryhmämme oli koko ala-basecampissa asumisemme ajan pyrkinyt auttamaan keittiötä siivoamisessa ja kattamisessa, ja olivatpa Maya ja Angela valmistaneet yhden ateriankin tiimillemme, kun saavuimme leiriin liian myöhään ja nälkäisinä, ja keittiö oli jo sulkeutunut. Niin tai näin, noin kultaista huomionosoitusta ei ole osakseni vuorien majoilla tai leireillä aiemmin tullut!

Italian ilta-auringossa viileä jäätelö suli makoisaksi kookoksen ja suklaan yhdistelmäksi, ja olin vielä siinä autuaassa olotilassa, jolloin muistaa venäläisen vuorimajakahvin karvaan maun, kun hörppää pehmeää italiaisella rakkaudella valmistettua maitokahvia. Kohta tapaisimme Matterhorn-oppaamme Fabrizion ja Carlon. Jännittävää!
Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tehdä ja kokea tällaisia asioita. Toki Heikki ja minä olemme valinneet tehdä arkena kovasti – ja usein kelloon katsomatta – töitä, jotta voimme sitten välillä kadota vuorille. Mikään ei ole tullut eteen kannettuna. Mutta hetket, jolloin istuu Alppien ilta-auringon sylissä takanaan Elbrus-huiputus ja ajatuksissa seuraavan aamun lähtö kohti Matterhornia, muistuttavat siitä, että en mistään hinnasta valitsisi toisin. Hymyilin itsekseni ja annoin itseni hetkeksi palata edellisiin päiviin.

Siirtymä Venäjän Kaukasukselta Italian Alpeille oli sujunut yhdessä hujauksessa. Basecampistä lähtö tosin tapahtui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: monta tuntia myöhässä. Apuopas Diman hankkimista kantajista, joiden tehtävä oli auttaa meitä saamaan osa kahdessa erässä ylös kannetuista varusteista alas, yksi oli kadonnut muassaan Michaelin ja Mayan ylävuoristokengät. Itse asiassa tämä kantaja oli lähtenyt liikkeelle jo heti meidän saavuttua huipulta ylä-basecampiin. Siinä kohtaa, kun seisoimme laukut valmiina odottamassa noutamaan saapuvia autoja, kantaja oli viipynyt muutaman tunnin vaelluksella kaksi vuorokautta – eikä vastannut Diman epätoivoisiin puheluihin.
Minun kävi sääliksi Dimaa; nuorta, kokematonta miestä, joka oli koko reissun ajan ollut hankalassa tilanteessa ja välikädessä. Hänellä selvästi ei ollut tarpeeksi auktoriteettia, kokemusta tai taitoja tämänkaltaisen matkan johtamiseen, eikä äkkipikainen ja epävakaa pääoppaana toiminut isä tai epäluotettavat opaskollegat tehneet asioita ollenkaan helpommiksi.

Joudimme tosin vielä odottelemaan, sillä autotkin olivat paikalliseen tapaan kolmisen tuntia myöhässä. Lopulta, lähes samalla hetkellä, kun näimme kaukana rinteellä serpentiinitien mutkasta ilmestyvän auton keulan, kantaja pöllähti leiriin muina miehinä ja häkeltyneenä siitä, että hänen yli puolitoista vuorokautta liian pitkään kestänyt kenkätoimituksensa synnytti tiukkaa palautetta. Miehen saapuessa leiriin oivalsin vaatteiden perusteella, että kyseessähän oli sama henkilö, joka oli toiminut mystisenä kolmantena oppaanamme huiputuspäivänä.

Ensimmäinen tekstiviesti perheelle kymmeneen päivään suostui lähtemään kolmen tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki muut autossa istuvat torkkuivat ajomatkan, mutta minä olin kuin tulisilla hiilillä. Ikävä lapsia oli korventanut sydäntä päiväkausia, ja nyt kun viestin lähteminen saattoi olla minkä tahansa mutkan takana, en kertakaikkiaan pystynyt sulkemaan silmiäni.

Huippuhetkimuistoja

Viimeinen illallinen Pyatigorskin keskustan pizzeriassa sujui haikeissa tunnelmissa. Saimme kiipeilykavereiltamme kutsut sekä Tasmaniaan että Skotlantiin. Vaihdoimme tarinoita ja suunnittelimme tulevaa: Angela oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa New Yorkiin, Miken seuraavat haasteet liittyisivät purjehdukseen, Maya aikoi tehdä paluun Australian MasterChefiin, jonka karsinnoissa hän oli edellisenä vuonna edennyt lähes kalkkiviivoille. Suurimman vaikutuksen jälleen minuun teki 73-vuotias Michael:
– Seuraavaksi teemme vaimoni kanssa parin viikon vaelluksen Japanissa. Vuorista aion vielä kiivetä ainakin Denalin. Isoisäni kiipesi sen 95-vuotiaana, ja kyllä minussakin vielä sen verran on virtaa!

Varhain seuraavana aamuna nousimme Mineralnye Vodyn lentokentällä koneeseen ja Moskova-pompun kautta päädyimme Milanoon. Heikki vietti lentotunnit untenmailla. Lieneekö johtunut korkeusvaihtelusta, monista vähäunisista öistä, nestehukasta vai kaikkien edellä mainittujen yhdistelmästä, reisilihakseni kramppailivat voimakkaasti molempien lentojen ajan, joten minun kohdallani nukkumisesta ei tullut mitään.

Milanosta vuokrasimme auton, ja parisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtosivat Kaukasuksen kentästä, Alppien huiput piirtyivät taivaanrantaan.

Kaunis Saint-Vincent

Nyt, kaksi päivää myöhemmin hypähdin säikähdyksestä, kun ohitse ajava auto tööttäsi kohdallamme ja heilutin sitten ilahtuneena, kun näin jo useammalta vuoriseikkailulta tutun oppaamme Fabrizion hiuspörrön etupenkillä.

Kaksi lepopäivää oli tullut tarpeeseen. Olimme lopen uupuneita saapuessamme Saint-Vincentin hotelliimme. Lihakset tuntuivat koppuroilta. Unenpuute painoi raskaana kehossa, ja siitä huolimatta sekaisin oleva sisäinen kello herätti minut joka aamu kello 04. Auringonpolttamat olivat äityneet melkoiseksi riesaksi ja vuorotellen niistimme verisiä nenänriekaleita. Vaikka molempien ajatukset olivat jo Matterhornissa ja olimme innoissamme, tunsimme pientä helpotusta, kun Fabrizio viestitti, että sää oli kääntynyt ja olisi turvallisempaa lähteä yrittämään huiputusta päivää aiottua myöhemmin. Lisäpäivä lepoa teki hyvää.

Edelleen keho totteli käskyjä hiukan viiveellä noustessani halaamaan kahvilaan säntäävää opastamme:
– Congratulations on summiting Elbrus! Are you ready for Matterhorn? Tomorrow morning we go!

Valmistautumassa uuteen seikkailuun

Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

Havahduin herätyskellon ärhäkkäänä makuupussini uumenista kaikuvaan ääneen. Kello oli kolme aamuyöllä. Ensimmäinen ajatukseni oli sulkea silmät ja jatkaa makoisia unia telttakumppaneiden väliin muodostuneessa lämpöisessä kolossa. Hassua, että koko kiipeilyreissun ajan olin nukkunut katkonaisesti, mutta kun päästiin 4600 metrin korkeuteen, missä nukkumisen piti olla jo oikeasti hankalaa, nyt kyllä uni maistuisi!

Lähtövalmisteluita aamuyöllä

Sitten muistin, missä olin, nousin istumaan pimeässä ja kuulostelin ympärilleni. Hiljaista. Tuuli oli irrottanut raivokkaat kyntensä telttamme liepeistä. Unipilvien hiljalleen väistyessä mieltäni sumentamasta oivalsin, ettemme olleet saaneet oppailta lähtöbriiffiä. Herätin telttakaverini Miken ja Heikin, ja päätimme alkaa valmistautua, vaikka muu leiri oli vielä hiljainen.

Teltan oven vetoketjun avaaminen paljasti Kaukasuksen yön kauneimmillaan: kirkas, sametinmusta taivas kaartui yllemme vailla pilvenhattaraa, ja linnunrata hymyili minulle tuikkien. Kylmä tuuli tanssi vuoren lumisella rinteellä, ja saatoin jo teltan sisällä aistia ilman luihin ja ytimiin luikertelevan hyytävyyden. Mutta lumimyräkkä ja pilvet olivat poissa. Meillä oli huiputusikkuna!

Kuiskaten herätimme myös naapuriteltan väen. Heilläkään ei ollut tietoa, koska oppaat toivoivat meidän olevan lähtövalmiudessa. Mutta aiemmin viikolla keskusteluissa oli pyörinyt ajatus neljän lähtöajasta, joten päätimme olla valmiina tuolloin. Jos oppaat herättyään antaisivat toisenlaiset ohjeet, voisimme aina mennä takaisin telttoihin. Niitä ei siis purettaisi nyt aamulla, vaan ne jäisivät Lenz Rocksille yöpymisvarusteidemme kera odottamaan paluutamme huipulta.

Oppaiden teltassa yöpyneellä Eddiellä oli ollut monessakin mielessä vaikea yö. Vihaisena teltallemme saapuvan miehen paksusta skottimurteisesta vuodatuksesta sai sen verran selville, että häneltä oli jäänyt aamiainen saamatta ja termoskin oli vajaa. Niinpä täytimme puuroon aiotulla vedellä Eddien pullon ja jäipä yli vielä miehelle suuri mukillinen kuumaa teetä.

Lisää vettä emme enää ehtisi keittää, joten nakkasin kulhoni pohjalle kourallisen puurohiutaleita, kaadoin päälle vilpoista lumenmakuista vettä ja roiskaisin joukkoon vielä kourallisen pähkinöitä. Makuelämysten ykköspalkintoa aamiainen ei ehkä voittaisi, mutta nyt oli tärkeintä saada mahdollisimman paljon energiaa edessä olevaa tiukkaa päivää varten.

Hetken kuluttua heräilevät oppaat vahvistivat kello 04:n lähtöajan, ja apuopas Dima kertoi lyhyesti päivän takaisinkääntymisajat: meidän tulisi ehtiä satulaan (5350 m) ennen kello 10 ja huipulle (5642 m) ennen kello 12. Jos kutakin tavoitetta ei olisi määräaikaan mennessä saavutettu, takaisin käännyttäisiin riippumatta siitä, mikä oli tilanne tai syy viivästykselle. Ryhmälle luvattu kolmas opas oli ilmestynyt aamuyön pimeinä tunteina leiriin, mutta tuttavuutta emme päässeet tekemään. Lienee johtunut kielimuurista, mutta uusi opas seisoi koko odotusajan oppaiden teltan takana pimeässä kasvot peitettynä hiihtomaskin taakse. Aina kun häntä yritti lähestyä, hän siirtyi kauemmas, emmekä saaneet selville hänen nimeään tai nähneet hänen kasvojaan koko päivänä.

Päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli lähtö viivästyi jälleen. Yli puoli tuntia Heikki, Mike ja minä istuimme täysissä varusteissa teltassa tuulelta suojassa odottamassa, että pääsisimme liikkeelle. Lopulta kellon lähestyessä viittä, auringonkajon jo maalatessa taivaanrantaan ensimmäisen ohuen valonauhan, köysistömme oli valmis, naksautimme karabiinit kiinni, ja matka kohti huippua saattoi alkaa.

Vaikka tämä oli kauan odotettu suuri päivä, tiimi lähti liikkeelle levottomissa tunnelmissa. Jatkuvat viivästykset, briiffin puute ja tuntematon uusi opas nakersivat ryhmän itsevarmuutta. Mutta kortit oli jaettu, ja näillä oli nyt pelattava. Heikki ja minä kävimme lyhyen keskustelun ja rohkaisimme toisiamme keskittymään nyt vain olennaiseen, huipulle pääsemiseen.

Uusi opas asettui köysistön keulaan ja ryhtyi askeltamaan nopeassa tahdissa rinnettä ylös. Ylä-basecampistä katsottuna pohjoisrinteen Lenz Rocksilta traversena satulaa kohti halkova reitti näyttää loivalta. Olimme jopa ihmetelleet, miten satulan saavuttamiseen varattiin niin monta tuntia. Vielä Lenz Rocksiltakin reitti näyttää suhteellisen lyhyeltä, parin tunnin helpohkolta kävelyltä… Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan!

Pöllämystynyt huiputtaja aamunkoitteessa

Asetuin jonon häntäpäähän, edessäni Eddie ja takanani Heikki sekä perää pitävä Dima. Etsin tutun keinuvan askelrytmin ja ilakoin mielessäni taivaanrannan vahvistuvasta valojuovasta. Minulle huiputusyön pimeät tunnit ovat vaikeita, ja tällä kertaa välttyisin niiltä, sillä nousumme alkoi yhdessä auringon kanssa. Maiseman kauneudesta kyyneltyvin silmin katselin, kuinka valonsäteet kurkistivat horisontin takaa, ja hipoivat Elbrusin valkoisia poskia ensin ujosti, sitten rohkeammin. Hetken kuluttua vuori loisti aamuauringon sylissä kuin sateenkaari: Valon puolella hanki säteili kullankeltaisen ja oranssin eri sävyissä, joita metrien levyiset, loputtoman syvät railot harmaina leikkoivat. Harjanteen varjoon jäävä hanki häilyi yhä sinisenä ja sen läpi pusertuvat kivenlohkareet kääriytyivät uhkaavan mustiksi.

Kuten olen aiemminkin todennut, Elbrusilla ei yksikään etäisyys ole lyhyt. Taas sain huomata, kuinka kokematon olen etäisyyksiä vuorilla hahmottamaan, sillä nousu kumpuilevien lumiharjanteiden poikki satulaan kesti yli neljä pitkää tuntia. Jokaisen harjanteen takana oli uusi harjanne. Aina seuraava harjanne näytti kaukaa edellistä loivemmalta, mutta jostain syystä nousu ei missään vaiheessa helpottunut – eikä satula tuntunut tulevan yhtään lähemmäs.

Ryhmää johdattava opas piti yllä tiukkaa tahtia, olimmehan lähteneet melkein tunnin myöhässä. Kahden tunnin jälkeen pidimme kahden minuutin tauon, ja köysistön pysähtyessä useat tiimiläisistä – minä mukana – putosivat polvilleen hankeen lepuuttaakseen hetken polttelevia lihaksiaan. Korkeus tuntui päänsärkynä ja painavina raajoina. Aurinko vihloi silmiä. Nousu tuntui raskaalta. Kovin raskaalta.

Jossain kolmannen ja neljännen nousutunnin kohdalla
kuva: Heikki

Neljännen nousutunnin käynnistyessä satula alkoi hiljalleen piirtyä eteemme. Olimme nyt kokonaan auringon puolella, ja kuumuus valutti hikeä jokena pitkin otsaani ja poskiani. Edessäni kulkevan Eddien askel oli hidastunut ja muuttunut raskaaksi. Omatkin jäärautani tuntuivat turhan usein tarttuvan housunlahkeisiin, ja olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Minä katse huipussa
kuva: Heikki

Saavuimme satulaan neljän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen, hiukan ennen yhdeksää aamulla. Olin uupunut. Kiireisen tahdin vuoksi en ollut ehtinyt syödä tai juoda matkalla ja päätä särki. Viimein satulan pohjoispuolen taukopaikalle saapuessamme melkein putosin kivelle istumaan. Eddie kaatui selälleen viereeni hankeen, ja Heikki istahti raskaasti läheiselle kivelle. Tiesin, että voimavarani olivat pudonneet pakkasen puolelle, ja kaivoin nopeasti laukusta sokerista teetä ja energiapitoisinta evästä, mitä minulla oli mukana. Samaan aikaan pääopas Sasha sanoi jotain Dimalle, joka korotti äänensä:
– Viiden minuutin tauko, sitten mennään!

Käänsin selkäni ryhmälle ja epäuskon kyyneleet silmissä uskouduin Heikille:
– Minun on saatava tankata kunnolla tai en ehkä jaksa. Tulimme ylös liian nopeasti, ja jos en saa tilannetta paikattua, loppuvat voimani!

Myös Heikki totesi olevansa ‘ihan loppu’ ja kun katselin ryhmän kasvoja, kaikki olivat väsyneen näköisiä. Ilmeiden rohkaisemana nousin seisomaan ja pyysin oppailta:
– Olisiko mahdollista pitää hiukan pidempi tauko? Mehän olemme täällä hyvissä ajoin, ja minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon kuin viisi minuuttia, 15–20 minuuttia riittäisi varmasti!

Tiimin keskuudesta kuului myöntävää yninää. Maassa makaava Eddie nousi istumaan ja liittyi puheeseen:
– Olen samaa mieltä. Nyt käsi ylös ne, jotka toivovat pidempää taukoa!

Kaikkien tiimiläisten kädet nousivat heti ilmaan.

Tämä sai pääoppaan Sashan menettämään malttinsa. Hän tönäisi apuopas Diman sivuun ja karjui kasvot punaisena niin, että huuto poukkosi molemmilla puolilla nousevien rinteiden kyljistä ja hyppäsi satulan läpi voimakkaana viheltävän tuulen mukaan:
– Ne jotka tarvitsevat pidemmän tauon nyt, eivät pääse huipulle!

Seurasi hiljaisuus. Olin häkeltynyt, mutta en ole tottunut vastustamaan opasta, joten pettyneenä istuin alas ja yritin tunkea Cliff Baria entistä nopeammin suuhuni. Sitten yllättäen kiipeilyparini poukkosi seisomaan ja vihaisena muistutti siitä, että olimme lähteneet myöhässä, koska oppaat olivat – taas – myöhässä, nousseet liian nopealla tahdilla yli neljä tuntia. Vauhdikkaan nousun vuoksi olimme saavuttaneet satulan tunnin ennen takaisinkääntymisaikaa, mutta sillä oli hintansa, ja kaikki tarvitsivat tankkausta. Jos nyt yhtäkkiä huiputus oli minuuteista kiinni, tarvitsisimme perustelun kiristyneelle aikataululle.

Tiukan sananvaihdon jälkeen saimme 10 minuuttia lisäaikaa. Sen loppuessa en tuntenut oloani juurikaan paremmaksi, mutta periksi en antaisi. Tunsin oppaiden arvioivien katseiden kiertävän ryhmää, kun aloin kankein, toimimattomin sormin säätää varusteitani takaisin selkään. Edessä oleva jääseinä näytti pelottavan jyrkältä, ja nyt olisi vain mentävä tahdonvoimalla. Kiipeilyparini katsoi minua tiukasti ja sanoi:
– Minäkin olen väsynyt, mutta me pystymme tähän. Muista, että nyt mennään omalla tahdilla. Takaisinkääntymishetkeen on runsaasti aikaa.

Matka jatkui hiukan yllättäen ilman köysiä. Sen sijaan, että olisimme kulkeneet halki laakean satulan ja nousseet jääseinälle kiinteitä köysiä pitkin, opaskolmikkomme ohjasi meidät viistosti seinän halki “oikoreitille”. Seurauksena ryhmä päätyi ilman köysiä jyrkälle jääseinälle.

Jääseinän traverse ilman köysiä
kuva: Heikki

Jättäydyin viimeiseksi ja etenin voimia säästäen. Heikin lisäksi myös Eddie jättäytyi kanssani takajoukkoihin. Aluksi luulin hänen jääneen, koska hän halusi osoittaa tukea ja tiimihenkeä, mutta hetken kuluttua tajusin entisen erikoisjoukkojen sotilaan olevan paljon heikommassa kunnossa kuin minä. Itse asiassa tunsin pikkuhiljaa tauon ja tankkauksen tepsivän ja voimieni palautuvan, kun taas edessäni kiipeävän Eddien askel raahasi hetki hetkeltä enemmän ja aina muutaman askeleen välein lepäämään pysähtyessään hän putosi polvilleen. Tunnistin tilanteen ja aloin puhua kumarassa kulkevalle miehelle:
– Mennään yhdessä. Otetaan 20 hidasta askelta ja sitten pysähdytään hengittämään viisi hengenvetoa.

Hengitystauko jääseinällä, taustalla itähuippu
kuva: Heikki

Aloimme Heikin kanssa laskea askelia ääneen. Tuskainen skotti ei sanonut mitään, mutta tarttui rytmiin. Niin pieni kolmikkomme eteni jääseinän halki kohti kiinteitä köysiä hitaasti mutta väistämättä. Vaikka seinä oli jyrkkä ja korkeus kasvoi nopeassa tahdissa, tunsin nyt voimieni palanneen ja jossain puolenvälin tietämillä tiesin varmasti, että tänään menisin huipulle.

Etenemistämme ensin vihaisen näköisenä etäältä seurannut Sasha ilmestyi yhtäkkiä vierelleni suojamaskin alta pilkottava suu sovinnollisessa hymyssä, ja alkoi kannustaa meitä. Hetken kuluttua hän etsi katseeni ja selitti, että oli kiirehtinyt huipulle menoa, sillä hän halusi päästä nopeasti alas hakemaan teltat Lenz Rocksilta ja takaisin ylä-basecampiin ennen iltapäivän pilviä.

Jääseinällä, taustalla näkyvät kiipeilijät ovat kiinnittyneinä kiinteisiin köysiin
kuva: Heikki

Pysähdyin, vedin henkeä ja vastasin:
– Sasha, kiitos kun kerroit. Mutta minä tulin tänne mennäkseni huipulle. En halua tinkiä mahdollisuuksistamme ja mennä liian lujaa, jotta pääsisimme takaisin teltoille nopeasti. Olemme joka päivä kiivenneet vielä iltapäivän myräkässä. Jos kyseessä olisi turvallisuusasia, ymmärrän ja hyväksyn sen. Mutta tänään kiire mukavuussyistä ei käy, jos se tuhoaa huiputusmahdollisuuksia.

Sasha katsoi poispäin ja nyökkäsi sitten vaisusti hymyillen, kun jatkoin:

– Me huiputamme tänään Elbrusin, mutta tulemme hitaasti, pole pole! (swahilinkielinen fraasi “hitaasti” tunnetaan kaikkialla vuorikiipeilijöiden keskuudessa, kirj.huom.)

Sasha nyökkäsi uudelleen, töytäisi yhteisymmärryksen merkiksi minua kevyesti hartiaan ja siirtyi sitten kannustamaan takanani horjuvaa Eddietä. Saapuessamme kiinteille köysille noin puolivälissä jääseinää, tunsin yhtäkkiä olevani täysin palautunut, vaikka jääseinän traverse 5500 metrissä ei ollut keveimmästä päästä suorituksia.
Naksautin köyden kiinni linjaan ja jatkoimme rauhallista nousua tasaisella tempolla. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäimme Heikin kanssa Eddien luo muun ryhmän jatkaessa edellä.

Niin me kolme nousimme hitaasti jäärinnettä askelia laskien. Aloin mitata etenemistämme vertaamalla korkeuttamme takanamme vastakkaisella puolella olevaan itäiseen rinteeseen, jossa saatoin nähdä koko matkan ylös asti. Se antoi perspektiiviä ja tunteen etenemisestä. Lähes yhtä paljon motivaatiota tuotti hetki, jolloin olin siinä korkeudessa, että saatoin viimein nähdä kaksi vuotta aiemmin sydämeni vanginneen Ushba-vuoren (4710 m) uhmakkaan tuplahuipun kaukana pilvien lomassa.

Löydätkö Ushban pilvien lomasta?

Pari kertaa kysyin Eddieltä, oliko hän kunnossa ja vieläkö mennään. Molemmilla kerroilla hän pysähtyi huojahtaen, nosti hitaasti katseensa maasta ja saatoin aavistaa, että hän suojamaskinsa takana odotti katseensa tarkentumista kasvoihini. Sitten hitaasti ja karhealla äänellä skotti sanoi:
– Tottakai.

Saavutimme jääseinän yläosan reilut puolisentoista tuntia satulasta lähdön jälkeen. Huipulle johtava polku laajeni nyt pari metriä leveäksi kaistaksi, joka kulki noin kahden jalkapallokentän kokoisen huippuaukean halki. Aivan aukean toisessa päässä väylä kapeni jälleen poluksi noustessaan kapealle harjanteelle, jonka päässä se oli: Euroopan mantereen korkein kohta, 5642 metriä merenpinnasta!

Näkymä huipulta alaspäin laakealla huippualueelle

Hitaasti vaelsimme valtavan huippualueen halki. Huippuväylällä oli myös eteläpuolelta huiputtavia ja muutamat heistä etenivät tuskaisesti raahautuen, muutaman askeleen välein lepäämään lyyhistyen, vaikka nyt väylä nousi enää vain hyvin loivasti. Korkeuden vaikutus on uskomaton, kun sen näkee läheltä!

Ajan tikittäessä armottomasti eteenpäin, ja turn around time -rajan ollessa enää alle tunnin päässä Heikki ja minä teimme päätöksen: kellon tullessa puoli kaksitoista meidän olisi mentävä vauhdilla ja jätettävä Eddie oppaiden huomaan. Tämä on yksi vuorikiipeilyn haasteista: vaikka ryhmän tehtävä on tukea ja auttaa toisiaan, viime kädessä kyse on yksilösuorituksesta – tai oikeastaan Heikin ja minun kohdalla kiipeilyparin suorituksesta. Viime hetkeen asti olisimme valmiita tsemppaamaan skottia, mutta huiputusta, jonka eteen oli kovasti tehty töitä, emme olisi valmiita uhraamaan. Vaaratilanteissa toki tilanne on toinen, mutta nyt Eddie olisi oppaiden kanssa ja näköpiirissä koko ajan.

Mutta niin ei käynyt, ja elokuun 31. päivä 2019 kello 11.20 Elbrus-haave toteutui, ja astuimme Heikin kanssa huipulle Eddie muutaman tovin päässä kannoillamme ja päädyimme suoraan tiimiläisten ryhmähalaukseen. Ryhmäläisemme olivat huomanneet meidän jääneen odottamaan viimeisenä saapuvaa, ja he olivat päättäneet odottaa huipulla, kunnes koko tiimi olisi perillä:
– Tietenkin, kyllähän kaikki piti saada mukaan huippukuvaan!

Koko tiimi Elbrusin huipulla
kuva: Mike

Erityisen suuren rutistuksen annoin viimeisen Seven Summits -vuorensa juuri huiputtaneelle Mikelle. Halausten, onnitteluiden ja tuuletuskuvien keskellä hakeuduin pienen huippualueen reunamalle ja katselin alas eteläpuolelle. Jossain siellä alhaalla kaksi vuotta sitten seisoin katkera pettymys kurkkua kuristaen.
Nyt tunteiden kupliessa sisälläni käännyin ja kohtasin luokseni saapuneen Heikin, joka tiesi täsmälleen, mitä ajattelin, ja sanaakaan sanomatta tarttui käteeni. Siinä me seisoimme rinnakkain ja tuijotimme pitkään Kaukasuksen aurinkoiselle taivaalle täydellisen yhteisymmärryksen leijuessa välillämme. Pitkä tie oli kuljettu, mutta nyt olimme vihdoin täällä – Elbrusin huipulla, koko matkan laaksosta asti kiivenneinä.

Tiimin virallinen huiputuskuva
kuva: Mike

Pian oppaat alkoivat hoputtaa meitä takaisin alas. Paluumatka sujui minulta hyvin ja tunsin oloni väsymyksestä huolimatta vahvaksi. Jääseinällä laskeutuessamme Angela alkoi jäädä jälkeen jalkakipujen vuoksi. Satulassa pidettiin jälleen tauko, jonka päätteeksi maassa makaava Eddie ilmoitti, ettei hän vielä pystyisi jatkamaan vaan tarvitsi lisää lepoa. Oppaat sopivat, että kolmas – meille yhä kasvoton ja nimetön – opas jäisi Eddien kanssa. He tulisivat perästä, ja sillä välin me muut etenisimme nopeasti Lenz Rocksille ja purkaisimme teltat ylä-basecampiin laskeutumista varten. Pakkasin laukkuuni osan Eddien varusteista, jotta hänen laskeutumisensa olisi keveämpää, ja matka alas jatkui.

Paluumatkan tauko satulassa
kuva: Heikki

Ryhmä eteni mahdollisimman nopeasti, mutta Angelan jalkaa särki, ja myös teräsmies Michael ontui. Kiipeilyparini taas koki nyt saman energiaromahduksen kuin minä ylös mentäessä. Väkivahva Heikki käveli horjahdellen ja aina köysistön pysähtyessä edes muutamaksi sekunniksi, hän istui rinteeseen levätäkseen jokaisen mahdollisen hetken.

Matkalla takaisin iltapäivän pilvet vastassa

Telttojen purussakaan ryhmä ei ollut tehokkaimmillaan; Angelan jalka kovin kipeä, myöhemmin leiripaikalle saapunut Eddie istuskeli kivillä alueen reunamilla ja myös Heikin oli istuttava lepäämään. Mutta kuten sanonta kuuluu “pakko on paras muusa” ja -ylä-basecampiin pääsy houkutteli jo kovin. Kun teltat oli saatu pakattua, Mike ja minä jaoimme Eddien loput varusteet keskenämme kannettaviksi, ja matkan viimeinen osuus alkoi juuri pilvien alkaessa nousta.

Iltapäivän viimeisistä pitkistä laskeutumistunneista ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kuin unessa tiimi kompuroi rinnettä alas huonossa näkyvyydessä ja tuulen keskellä. Michael kaaduttua uudelleen ja loukattuaan reitensä, varusteita jaettiin jälleen uudelleen. Lähes tasan kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Lenz Rocksilta kohti huippua, ryhmä saapui ylä-basecampiin.

Kun pahalta haisevina, uupuneina mutta tyytyväisinä istuimme messin pöydän ääressä päivällisellä, silmäilin ympärilleni ja ajattelin, että suuri osa porukasta taisi olla liian väsyneitä käsittääkseen, mitä olimme tänään tehneet. Aterian päätteeksi Sasha piti puheenvuoron, jossa hän kehui ryhmämme suoritusta ja yhteispeliä:
– Oikein hieno suoritus kaikilta, ja näin hyvää ryhmähenkeä näkee harvoin!

Aterian jälkeen sinnittelin vielä hammaspesulle ennen unia. Pesupaikalla laskevan auringon viimeisten säteiden valossa näin pienestä taskupeilistä kasvoni ensimmäistä kertaa pariin vuorokauteen. Näkyä voisi kuvailla vaikkapa hupaisaksi – tai sitten kamalaksi. Peilistä minua katsoi lähes tuntematon hahmo: tahmaisia hiussuortuvia roikkui pipon reunan alta, kasvot olivat hikiset, likaiset ja punakat. Päivän voimakkaan auringonpaisteen hankiheijastus oli tehnyt minulle tepposet, ja olin saanut mojovat auringonpolttamarakot sekä nenän että suun sisäpuolelle. Nenä oli turvonnut ja väriltään sirkuspellen punainen. Alahuulen sisäpinnalla oli suuria palorakkuloita, joista johtuen turvonnut alahuuleni törrötti kasvoistani kuin räjähtänyt lintulauta, ja rakkoihin osuva hammastahna aiheutti halki leirin kaikuvan parahduksen. Otus peilissä kuitenkin unohtui, kun katseeni lipui sivuun heijastavalta pinnalta ja juuri parahiksi ehdin nähdä, kuinka viimeinen valonsäde suuteli Elbrusin huippua kuin kiitokseksi kauniista päivästä. Sitten aurinko sukelsi takaisin horisontin taakse. Hyristen onnesta hoipertelin huiputusponnistukselta tuoksuvaan mökkiimme, jossa jo lähes koko muu tiimi nukkui uupunutta, vuorenvalloittajan unta. Me olimme onnistuneet!

31.8.2019 klo 11.20 Mount Elbrus
kuva: Heikki

Elbrusin huiputus alkaa: uskomaton kenkäsotku ja viimainen yö Lenz Rocksilla

Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin kovaan lihaskramppiin vasemmassa jalassani. Vääntelehtiessäni reiden venytyksen makuupussin sisällä mahdollistavaan asentoon mietiskelin tyytyväisenä, kuinka hyväkuntoinen olin: Päätä särki hiukan, ja nenä vuoti jatkuvasta kylmässä oleskelussa. Ylävuoristokengän sisäkengän saumat olivat hiertäneet nahat pois sääristä. Mutta noita pieniä epämukavuuksia ei lasketa, ja olin paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tässä korkeudessa! Tehdyt nousut toki tuntuivat lihaksissa, mutta vain väsymyksenä ja maitohappoina, jotka sulavat levolla ja venyttelyllä.

Kohta mennään!

Katkonaisiin öihinkin olin jo ehtinyt tottua. Nytkin nukahdin krampin hellittäessä herätäkseni taas 05. Seitsemään asti jatkoin katkonaista torkkumistani, sillä lepo oli erityisen tärkeää nyt, kun meillä oli enää yksi päivä aikaa valmistautua huippurutistukseen. 

Lepopäivän leiripukeutumisen tyylinäyte 😀

Lepopäivän ohjelmaan kuului levon ja tankkauksen lisäksi ainoastaan yksi ohjelmanumero: jäätikköpelastautumisen harjoittelua leirin yläpuolella jäätiköllä. Pidän pelastautumisharjoittelua erittäin tärkeänä jokaisella reissulla, sillä nämä ovat ainoita hetkiä, kun jäätikköpelastustaitoja pääsee treenaamaan oikeassa ympäristössä. Paitsi tärkeää, se on myös hauskaa. Treenasimme köysistön toimintamalleja erilaisiin putoamistilanteisiin, ja tietenkin putoamisen pysäyttämistä jäähakulla; ilosta hihkuen tiimiläiset syöksähtelivät vatsallaan, selällään ja kyljellään alas pitkin jäätikön pintaa ja koettivat sitten treenata oikean tekniikan vauhdin turvalliseksi pysäyttämiseksi jäähakulla. 

Iltapäivän kulutimme ylä-basecampissä, kuumassa auringonpaisteessa ulkosalla auringossa lämmenneillä kivillä köllötellen ja pelaten Kniffeliä (saksalainen versio noppapeli Yatzysta). Tunnelma oli rento ja leiri melkein tyhjä: viimeiset aiemmin huipulle pyrkineistä olivat lähteneet samana aamuna laskeutumaan kohti ala-basecampia ja uusia kiipeilijöitä ei leiriin noussut. Kausi oli todella lopuillaan.

Päivän tärkein uutinen oli suunnitelmien selkeneminen:
Norjalaiset Kristen ja Marielle lähtisivät ensi yönä ylä-basecampistä kohti itäistä huippua oman oppaan kanssa. Me läntiselle huipulle pyrkivät lähtisimme seuraavana aamuna Lenz Rocksille pääopas Sashan ja apuopas Diman kanssa. Leiriytyisimme Lenz Rocksilla, ja kolmas opas saapuisi leiriin seuraavana yönä siihen mennessä, kun meidän olisi tarkoitus lähteä huipulle. Säätiedotus ennusti huiputusyrityksellemme hiukan huonompaa säätä kuin aiemmin, mutta tilanne ei ollut edelleenkään mahdoton. 

Ryhmän oli vaikea hillitä riemuaan Sashan tumman katseen alla, kun Dima kertoi suunnitelmasta illallisella. Usean päivän ajan olimme eläneet epätietoisuudessa sekä spekulaatioiden ja ristiriitaisen informaation varassa, ja nyt alkuperäissuunnitelman toteutuessa olimme miltei haljeta innosta. Sydän jännityksestä ja odotuksesta kippurassa kömmin päivän päätteeksi makuupussiini. Lepo oli tullut tarpeeseen, mutta oli kuitenkin helpotus, että loputtomalta tuntunut odotus oli päättymässä, ja H-hetki oli aivan käsillä!

Uskomaton kenkäsotku ja nousu Lenz Rocksille

Kuudelta lähtöpäivän aamuna olin pontevana pystyssä. Yöllä olin herännyt norjalaisten lähtökolisteluihin, mutta uni oli tullut nopeasti, ja nyt olin täynnä energiaa. Lähtöajaksi oli ilmoitettu klo 09.00, mutta jo ennen aamiaista tepastelin ympäri leiriä innoissani ja täysin valmiina. Kun aamupalan jälkeen kahdeksan korvilla astelin ulos messistä, jo kymmenien metrien päästä näin majamme ovella seisovan kiipeilyparini Heikin kasvoilta, että jotain oli vialla – ja pahasti.
– Mun kengät ovat kadonneet! 

Kesti vähän aikaa oivaltaa, mitä oli tapahtunut. Heikillä ja minulla on La Sportivan G2-ylävuoristokengät – kuten myös norjalaisella Mariellella. Heikin kengät ovat kokoa 45,5 (ja ne on merkitty sekaannusten estämiseksi). Heikin kengät olivat yöllä olleet paikallaan makuulooshimme reunalipan alla, mutta jostain tuntemattomasta syystä Marielle oli ottanut Heikin kengät ja lähtenyt niillä kohti itähuippua! Majan lattialta löytyivät uudenkarheat G2-kengät –mutta ne olivat kokoa 42, eli yli kolme kokoa liian pienet Heikille.

Seurasi hiljaisuus koko tiimin kerääntyessä Heikin ympärille. Miten tämä oli mahdollista? Miten Marielle ei ollut tarkistanut varusteitaan tai muuten huomannut kenkien valtavaa kokoeroa? Miten kolme numeroa pienempiin kenkiinsä säädetyt jääraudat oli saatu suuriin kenkiin huomaamatta, että jokin oli vialla? Tämä voisi tuhota koko Heikin ja minun huiputuksen. Oppaat kohauttelivat hartioitaan avuttomina: mahdollisuutta vara- tai lainakenkiin ei ollut, ei liioin yhteyttä Mariellen ja Kristenin oppaaseen.

Loputon tamppaus ylämäkeen

Onneksi tiimi toimi jälleen! Unkarilainen Angela oli vuokrannut oppaiden kautta ylävuoristokengät huiputusta varten, ja harmikseen saanut liian isot kengät, kokoa 43. Ne mahtuivat juuri ja juuri Heikin jalkoihin, vaikka rutistivat miehen varpaat tuskalliselle kippuralle. Angelan jalka on yhtä kokoa isompi kuin minun, joten annoin hänelle omat kenkäni, jotka ovat puoli kokoa isommat kuin Mariellen. Minä taas otin Mariellen kengät, jotka olivat myös minulle liian pienet – mutta minun olisi helpompi kiivetä niillä kuin Angelan.

Lähtisimme näin kiipeämään kohti Lenz Rocksia. Pienellä ripauksella hyvää onnea kohtaisimme nousun aikana norjalaisten tiimin ja saisimme vaihdettua kengät takaisin. Valitettavasti oppailla ei jostain syystä ollut mahdollisuutta viestiä norjalaisten oppaalle, kuinka tärkeää ryhmien olisi kohdata. Saatoimme siis vain toivoa heidän huomanneen kenkätilanteen. Jos ryhmät eivät kohtaisi, loppuisi todennäköisesti matka kesken Heikiltä ja minulta, sillä huipulle asti kolme ihmistä ei pääsisi liian pienissä kengissä ontuen. 

Mutta ongelma oli nyt väliaikaisesti ratkaistu, ja lähtöajan koittaessa tiimi seisoi varusteet selässä majan edessä. Mutta oppaita ei näkynyt.

Tovin odoteltuamme oppaiden majan ovi aukeni, ja Sasha astui ovesta – ilman paitaa ja varvastossuissa ja tepasteli äimistyneenä täysissä varusteissa tuijottavan ryhmän ohi kohti pesupistettä hammasharja kädessään.
Ilmeisesti lähtö ei tapahtuisi vielä toviin. Levottomuus alkoi jälleen kasvaa tiimin sisällä. Kellon lähestyessä puolta kymmentä lopulta kysyin Dimalta, oliko aikataulu muuttunut, ja sain rennon vastauksen:
– Mikäs kiire tässä on? Lähdetään kymmeneltä. 

Lopulta pääsimme matkaan, ei kymmeneltä vaan lähempänä puolta päivää, yli 90 minuuttia ilmoitetun lähtöajan jälkeen. Onneksi sää oli vielä kaunis, ja askeleeni nousi huomattavasti edellistä nousua kevyemmin, vaikka laukku oli raskaampi ja kengät puristivat varpaita ikävästi. Sasha ohjasi tiimiä hitaasti ylös, ja vaikka tiimiläiset olivat jo huolissaan joka iltapäivä nousevasta tuulesta ja huononevasta säästä, pyrin nielemään huoleni ja muistutin itseäni siitä, että hitaus on hyväksi kestävyyden näkökulmasta. 

Nousun puolivälin vaiheilla näimme norjalaisten ryhmän lähestyvän meitä. Marielle vaikutti lähinnä häkeltyneeltä, kun liian pienten kenkien kanssa kipuileva Angela varsin suorapuheisesti kertoi hänelle tilanteen. Marielle sanoi, ettei ollut huomannut koko nousun aikana kenkien kokoeroa. Ilmeisesti opas oli avustanut häntä jäärautojen kiinnittämisessä ja oli kyselemättä muuttanut raudat isoihin kenkiin sopiviksi.
Olin sanaton. Tällaisia tilanteita ei vain saisi vuorilla syntyä, sillä seuraamukset voivat olla suurempia kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Mutta olimme keskellä suoritusta. Nyt piti korjata ja nollata tilanne ja jatkaa matkaa.

Huojentuneena Heikki, Angela ja minä laskimme reput selästä, ja lähes nautinnollisesti pujotin jalkani takaisin tuttuihin kenkiini. Angela tuskin sai toisen jalansa vuokrakenkään, kun sen kulunut nauha napsahti poikki. 

Kenkien vaihtoa rinteessä

Jälleen seurasi hiljaisuus, kun katkennutta vanhaa kengännauhaa ilmassa roikottavan Angelan kasvot vääntyivät uudelleen turhautumisesta. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, ja oppaat kääntyivät tuijottamaan ylärinteeseen olkiaan kohauttaen. Onneksi tilanne ratkesi nopeasti, sillä olen varmuuden vuoksi jättänyt varakengänauhat päiväreppuni sivutaskuun, vaikka G2:ssani ei ole nauhoja.

Myrsky nousee

Hidas eteneminen ja kenkäepisodi aiheuttivat sen, että emme olleet vielä lähelläkään leiriä, kun tuuli alkoi nousta kolmen maissa iltapäivällä. Olimme vasta Lenz Rocks -kivikon keskivaiheilla, kun pilvet vyöryivät ylitsemme, ja tuuli toi muassaan lumisateen. Loppunousu tehtiinkin kasvot maskien taakse suojattuina, etukumarassa viimaa vasten puskien. Leiriin saapuessamme sää oli muuttunut varsin haastavaksi, ja aiempi telttatreeni pääsi käyttöön, kun kovassa viimassa pystytimme teltat ja keräsimme lunta sulatettavaksi. 

Telttojen pystytystä lumimyräkässä

Kello oli jo 17.30, kun Mike, Heikki ja minä pääsimme telttaan ja aloitimme veden sulatuksen. Kaikilla oli kova nälkä, sillä aamiaisen jälkeen emme olleet syöneet muuta kuin hiukan välipalapatukoita kiipeämisen lomassa. Kömmimme makuupusseihin täysissä vaatteissa ja kuunnellen telttakankaan liepeissä ulvovaa tuulta sulattelimme vettä ja tutkimme ylä-basecampistä mukaan saatua eväspussia. Sen sisältä löytyi hiukan puurohiutaleita, purkillinen tölkkilihaa, näkkileipää, pähkinöitä ja teepusseja. Kun lisäsimme kekoon Suomesta tuomamme kuivakiisselipussit, saatoimme todeta naureskellen, että tässähän oli ihan juhla-ateria!

Ylävuoristo-gourmet

Makuupusseissa nautittu päivällinen koostui sinä iltana näkkärin päälle taskuveitsellä viipaloidusta hiukan jäähileisestä ihraisesta säilykelihasta (joka oli niin kammottavaa, että se oli jo hassua) sekä kupillisesta lämmintä mehukeittoa ja parista kourallisesta pähkinöitä. Aterian jälkeen asetuimme huojentuneina ja hyväntuulisina lepäämään odottaessamme tietoa huomisen aikataulusta.

Pienen telttatiimimme hengitys ja kehot lämmittivät teltan lähes mukavaksi, ja seuraavan kerran havahtuessani oli pilkkopimeää. Kello näytti oleva 23.05 – olimme nukkuneet neljä tuntia!
Ulkona tuuli edelleen navakasti. Huipulle lähtöön oli enää muutama tunti. Pakkasin reppuni, juhlallisesti pesin varpaat hyisillä kosteuspyykeillä ja vaihdoin huiputusta varten säästämäni puhtaat sukat. Sitten sujautin pullollisen lumesta sulatettua, vielä kuumaa vettä makuupussin sisälle osittain lämmikkeeksi, osittain varmistaakseni, ettei se jäätyisi.
Jännitys oli poissa, vaikka tuuli riuhtoi teltan naruja edelleen raivokkaasti ja osoittamatta merkkiäkään tyyntymisestä. Olimme päässeet tänne asti. Tästä eteenpäin pitäisi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Murehtiminen oli turhaa. Juuri nyt parasta, mitä saatoin tehdä, oli levätä.
Huokaisin tyytyväisenä sukeltaessani takaisin pussin lämpöön ja ajattelin, että juuri nyt en olisi mieluummin missään muualla maailmassa kuin täällä pimeässä, tuulen repimässä, kosteassa teltassa odottamassa lähtökäskyä. Olin valmis revanssiin Elbrusin kanssa.

Jännittyneissä tunnelmissa


Harjoitusnousu 4600 metriin – Lenz Rocks

Ylävuoristokenkään kiinnitetyt metallipiikit ärähtivät puraistessaan jäätikön pintaan, ja karabiinisolki naksahti kiinni valjaiden lenkkiin. Reitti oli konstailemattomana edessä: loputtomalta näyttävä ylämäki Lenz Rocksille 4600 metrin korkeuteen merenpinnasta. Matkalla ei tasankoja tai kivikoita , ei siksakia, ei mutkia – vain suoraviivaisesti jyrkkään ylämäkeen nouseva polku.

Elbrusin pohjoinen huiputusreitti ylä-basecampistä (3800 m) kulkee ensin itäisen huipun puolista rinnettä ylös. Osa reitistä kuljetaan rinnettä kohtisuorassa kulkevan pitkän Lenz Rocks -kivikon reunaa. Mutta kivikkoon ei mennä seikkailemaan, vaan nousu on tasaisen tappavaa tamppaamista ylämäkeen.
Mikäli olosuhteet sallivat, viimeinen yö ennen huiputukseen lähtöä vietetään Lenz Rocksin yläpäässä sijaitsevalla leiripaikalla teltoissa. Sieltä huiputuspäivän aamuna, hyvissä ajoin ennen auringonnousua, aloitetaan taivallus kohti satulaa. Reitti kääntyy nyt vuoren itäisen huipun suojasta kohti läntistä, korkeampaa huippua. Etukäteen olin kuvitellut mielessäni, että tuo traverse (eli vuorella poikittaissuuntaisesti kulkeva reitti) olisi varsin loivaa nousua. Eteläpuolen reitillä nimittäin noustaan suoraan reiluun 5000 metriin (yleensä moottorikelkalla) ja nousua seuraava vaakasuuntainen traverse on pitkä mutta loiva ylämäki. Mutta tulisin huomaamaan, että täällä pohjoispuolella myös traverse on aina satulaan asti varsin tiukkaa nousua.
Kahden huipun väliseen erittäin suojattomaan ja tuuliseen satulaan (n. 5350 m) saapuessaan pysähtyy kiipeilijä taas epäuskoisena. Nimittäin kauempaa kapealta harjanteelta näyttävä satula onkin todellisuudessa niin leveä, että kestää helposti tunnin päästä sen poikki pohjoispuolelta eteläpuolelle, mistä alkavat kiinteät köydet huipputasannetta kohti johtavalle jyrkälle jääseinälle. Jääseinän ylös päästyään kiipeilijä jälleen hetken luulee olevansa perillä. Mutta jälleen edessä on uusi, valtavan suuri jääkenttä, jonka takimmaisessa kulmassa kohoaa kapea harjannepolku, joka lopulta johtaa jättiläisvuoren pienelle huipulle.

Mutta vielä ei oltu siellä, ei lähelläkään. Tänään nousisimme Lenz Rocks -kivikon yläpäähän sopeuttaaksemme kehoa taas ohuempaan ilmaan ja palaisimme ylä-basecampiin nukkumaan.

Ihanaa olla lumella!

Tunsin köyden jännittyvän. Se oli lähtömerkki, ja keinahdin liikkeelle. Askelrytmi löytyi nopeasti. Aurinko paistoi, ja valkoinen jäätikkö sinkosi säteet takaisin. Useamman sateisen ja kuraisen päivän jälkeen auringon leikki valkoisella hangella sai ilon pulppuamaan suonissani – olipa ihanaa olla lumella!

Seuraavan kahden tunnin aikana maisemat eivät juurikaan vaihtuneet, ja pitkään aikaan ei ylempänä näkyvä massiivinen Lenz Rocks tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Jäätikön kylmyys ja auringon polttava kuumuus loivat ristiriitaisen yhdistelmän: Solkenaan valuvat hikivirrat kuljettivat poltteelta suojaksi levitetyn aurinkorasvan silmiini kirvelevinä ja katseen sumentavina puroina. Samaan aikaan viima sukelsi sivuilta avatuista kuorihousun punteista kerraston läpi ihoa kylmästi viiltäen. Toistinkin kiipeämisen lomassa jatkuvaa vaatteiden avaamisen ja sulkemisen koreografiaa osaamatta päättää, oliko minulla kylmä vai kuuma.

Saavuttaessamme Lenz Rocksin alapään (4200 m), pohkeeni antoivat tulista signaalia kertoen mielipiteensä tämän päivän aktiviteetista. Ryhmästä saattoi selvästi huomata, että nousu tuntui kaikilla – kukaan ei juuri puhunut. Kahden tunnin nousun jälkeen saimme kahden minuutin tauon, sitten matka jatkui taas. Lähtökäskyn kajahtaessa ryhmä kömpi takaisin jonoon, Mike katsoi ylämäkeen ja huokaisi:

– Mountains are a mind game.

Matkan jatkuessa kiinnitin huomioni hengitykseni rytmiin ja yritin pitää sen mahdollisimman tasaisena. Aloin säännöllisin väliajoin vaihtaa askellusta tampaten välillä sivuttain (kumpikin kylki vuorotellen johtaen) ja välillä keinuin ankkamaisesti suoraan eteenpäin jalkaterät leveässä V-asennossa ulospäin osoittaen. Aloin etsiä katseellani pieniä kohoumia ja railoja lumesta muutaman kymmenen metrin välein välietapeiksi, joissa askellustapaa sai aina vaihtaa.

Loputon nousu

Heikki vaihtoi askellusta suurin piirtein samaa tahtia kanssani. Michaelin ahavoituneet kasvot hehkuivat ponnistuksesta ja auringon piiskamaisten säteiden sivalluksista – jostain syystä mies tuntui välttelevän aurinkorasvan käyttöä. Angela kulki syvässä etukumarassa. Miken kasvoilla virtasi hikipuroja. Eddiekin oli hiljentynyt. Tuota hetkeä minä rakastan, kun ryhmä kiipeää täydellisen keskittyneenä. Ei ole mitään muuta kuin vuori ja seuraava askel.

Puhtaalla hangella makasi ampiainen. Hämmästyneenä pysähdyin ja kumarruin katsomaan lähemmin, mutta se oli hengetön. Pieni ruumis valkoisella lumella näytti kovin… kirjaimellisesti raadolliselta, ja sauvallani kaivoin sille viimeisen valkoisen lepopaikan. Ääneen ihmettelin:
– Ampiainen? Miten se voi olla päässyt näin korkealle – ja miksi se on täällä?

Jonossa taaempana kulkeva norjalainen Kristen kertoi hengästyneellä äänellä, että usein hyönteiset vain ajautuvat tuulten mukana liian ylös ja pääsemättä takaisin menehtyvät vihamielisessä ympäristössä. Kristen tiesi myös kertoa, että on olemassa hämähäkki, joka on sopeutunut elämään 4000–5000 metrin korkeudella syöden näitä tuulten uhreja:
– Se ei tee verkkoa. Sen ei tarvitse.

Luonnon käytännöllisyys on joskus raastavan julmaa.

Reilun parin tunnin kuluttua jonon keulilla oleva Sasha kääntyi polulta vasemmalle: olimme melkein perillä! Kääntyessämme kivikon yläpäässä sijaitsevalle leirialueelle, kurkistelimme innoissamme taakse jäävää polkua, joka jatkui ylämäkeen kohti satulaa. Miten se näyttikin yhtäkkiä olevan niin lähellä, eikä rinnekään äkkiseltään vaikuttanut kovin jyrkältä?!

Lenz Rocks -kivikon yläpäässä sijaitseva leiripaikka oli käytännössä kaksi hiukan ympäristöä tasaisempaa kohtaa suurten kivien välissä. Leiri oli kivistä huolimatta hyvin suojaton, ja vaikka nyt paistoi aurinko ja oli kohtuullisen tyyntä, viima syöksähteli kaikkialla ympärillämme, kun laskimme laukut maahan ja istuimme kylmille kiville syömään ja levähtämään. Jäisen tuulen tanssi antoi pientä vinkkiä siitä, kuinka kylmä täällä huonolla säällä saattaisi olla.

Lepotauko Lenz Rocksilla

Maisema oli kertakaikkiaan häikäisevä: Alapuolellamme siinsi lempeän kumpuileva Elbrusin pohjoispuolen vuoristoalue. Olimme jo sen verran korkealla, että saatoimme nähdä, kuinka vuoriston luonne muuttui etelänpuolta kohti mentäessä torahammasmaisemmaksi, ja pohjoispuolen punertavanruskean kiven sävyt liukuen vaihtuivat harmaan kallion ja jään hallitsemiin eteläpuolen kylmiin väreihin. Taivas oli niin sininen kuin vain vuorilla olla saattaa, ja siinä yläpuolellamme, oli kaksi korkeaa huippukukkulaa, joiden väliseen satulaan äsken kulkemamme polku sukelsi. Tunsin riehaannuttavaa iloa, ja intoilimme Heikin kanssa:
– On niin hyvä olo, että jatketaanko samantien huipulle! Eihän tuo nousu satulaan nyt niin hirveän pahalta näytä!

Diman puheenvuoro Lenz Rocksilla

Lepotauon lopulla Dima pyysi hiljaisuutta. Puheensorina taukosi, ja kiville levittäytyneet kiipeilijät kääntyvät katsomaan apuopasta, joka alkoi puhua:
– Kuten huomaatte, täällä on todella kylmää ja tuulista. Sashan ja minun mielestä täällä yöpyminen olisi suorastaan typerää. Tässä korkeudessa leirin pystytys, veden sulatus ja ruoanlaitto vievät paljon voimia. Unen laatu ei ole yhtä hyvä kuin alempana, ja kehonne palautuvat huonosti noususta. Meidän mielestämme paras tapa tavoitella huippua on suoraan ylä-basecampistä. Huippupäivä on silloin todella pitkä ja raskas, mutta olette kunnolla levänneitä.

Puheenvuoronsa lopuksi vielä Dima esitti ehdotuksen, että yksi meistä länsihuipun tavoittelijoista liittyisi norjalaisten tiimiin itäiselle huipulle. Se tasaisi opaslukua.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Kaikki olivat olleet innostuneita ylös saapumisesta ja tunsivat olonsa hyväksi ja vahvaksi. Diman viesti tuntui oudolta, ja ryhmä alkoi levottomasti pulisten sulatella kuulemaansa. Puntaroin tilannetta Heikin ja Miken kanssa. Edelleen sääennuste oli hyvä. Mikäli nousisimme tänne yöksi, ennakkosuunnitelman mukaan olisimme perillä hyvissä ajoin iltapäivällä, yli 12 tuntia ennen huiputukseen lähtöä. Vaikka käyttäisimme useita tunteja leirin pystyttämiseen, veden sulatukseen ja ruoan valmistukseen, meille jäisi silti reilusti aikaa levätä. Vettä tarvittaisiin kolmisen litraa per henkilö. Meistä kokenein Mike oli vahvasti sitä mieltä, että kolmen hengen telttakunnalta yhdeksän litran sulatus ei olisi suuri työ. Ruoan valmistamisestakin Mike totesi:
– Mehän lepäämme makuupusseissa samalla, kun keitämme ruokaa.

Unen laatu ei ylhäällä olisi paras mahdollinen, mutta saisimme kuitenkin pitkän levon. Vaikka olimme nyt hyvissä voimissa, oli tämän aamun nousu iso puristus kaikille. Mieluummin tekisin sen erillisenä osana ja lepäisin sitten kunnolla ennen viimeiseen isoon rutistukseen lähtemistä. Lepoaikaakin jäisi ylhäällä enemmän: ylä-basecampistä lähdettäessä liikekannalle siirryttäisiin jo kello 01 yöllä, eli leirin ateria-ajoilla pakkaamisen ja valmisteluiden ohella aikaa nukkua jäisi vain kolmisen tuntia.

Lenz Rocksilta huiputuspäivän nousu olisi noin 1000 vertikaalimetriä, kun taas ylä-basecampistä lähtö kaksinkertaistaisi matkan. Edellinen kokemuksemme Elbrusilta (vuodelta 2017), jolloin yritimme huipulle suoraan eteläpuolen basecampistä (joka sijaitsee myös 3800 metrin korkeudessa), todensi meille konkreettisesti, kuinka massiivinen tuo nousu on ja millaisia riskejä siihen liittyy (jos haluat lukea siitä, se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Olimme siis valinneet tämän huiputusohjelman juuri siksi, että siihen kuului yöpyminen Lenz Rocksilla.

Miksi nyt oppaat sanoivat, että meille myyty ohjelma oli typerä? Miksi palveluntarjoaja myisi ohjelmaa, joka oppaiden mielestä oli toteuttamiskelvoton hyvissäkin olosuhteissa?

Norjalaiset tekivät heti päätöksen, että he halusivat yrittää itäiselle huipulle suoraan ylä-basecampistä. Me muut olimme eri mieltä. Norjalaisten suunnitelma ja tavoite olivat erilaiset. Kahden eri huipulle pyrkivän ohjelman yhdistämiseen liittyi toinenkin ulottuvuus: Emme olleet saaneet Dimalta vastausta kysymykseen, olisiko meidän tarkoitus lähteä huippupäivänä erillisinä ryhminä eri oppailla, vai mennä yhdessä norjalaisten kanssa alkumatka ja hajaantua matkalla eri huippujen suuntiin. Kokonaisuuden kannalta tämä oli tärkeä tieto, sillä oppaat olivat vihjailleet, että opasvajeen vuoksi oli mahdollista, että ryhmälle varatusta kolmesta oppaasta yksi lähtisi norjalaisten kanssa. Silloin jäisi seitsemälle kiipeilijälle liian vähän oppaita – oikeastaan vain yksi, sillä Dima ei ollut virallinen opas (vaadittu opas-asiakas-suhdeluku on 1:3). Jos joku ei jaksaisi tai sairastuisi tai vain haluaisi alas, olisi koko ryhmän käännyttävä.

Ryhmä oli ristiriitaisissa tunnelmissa, päätimme, että kaikki pohtisivat kantansa paluumatkalla ja tekisimme ryhmän yhteisen päätöksen ennen päivällistä.

Paluumatkalle lähdettiin hiukan vaisuina. Kaikkia vaivasi kummallinen tilanne. Keinuessamme mäkeä alas haikea ampiaistarina sai jatkoa, sillä yhtäkkiä edessäni hangella oli kaunis punertavasiipinen perhonen. Se makasi lumella ja ensin luulin, että vain viuhuva tuuli liikutti sen siipiä. Sitten tajusin, että se räpiköi päästäkseen ylös.
– Se on elossa!

Pysähdyin, polvistuin ja tempaisin hanskat pois käsistäni auttaakseni perhosta. Mutta päädyin kököttämään avuttomana polvillani hangessa katsellen sen kuolintaistoa. Sillä en vain keksinyt, miten sitä auttaisin. En voisi sitä koskettaa. Ja muutenkin olimme liian kaukana.

– Se on jo melkein kuollut, sanoi taaempana seisova Kristen lempeästi.

Nousin ylös. Tuijotin vielä hetken kuolevaa perhosta ja sitten hartiat hiukan lysyssä lähdin raskaasti astelemaan alaspäin. Takanani tuleva Heikki vapautti sauvansa kärjellä punasiiven viimeisen kamppailunsa kärsimyksestä. Nähdessään ilmeeni Heikki hymyili minulle lempeästi. En sanonut mitään, mutta hän tuntee minut niin hyvin, että luki kasvoiltani mielessäni parhaillaan pyörivän Maija Mehiläisen viimeinen taistelu jäätiköllä -tyyppisen draaman kyyneleet silmiin nostattavan loppukohtauksen. Tiedän, olen välillä vähän hupsu.

Kotimatkalla sukellus pilvipumpuliin

Ylä-basecampissä käytiin päivälliseen asti tiukkaa keskustelua huiputusyön suunnitelmasta. Norjalaiset pysyivät kannassaan ja ilmoittivat, etteivät suostuisi Lenz Rocksille, vaikka koko läntisen huipun tiimi sitä toivoisi. Tämä tietysti asetti meidät haastavaan tilanteeseen. Jos oppaita ei saataisi enempää, ohjaisiko heidän päätöksensä nyt kaikkia?

Soppaa hämmensi lisää apuopas Dima, joka kävi yksitellen puhumassa ihmisille ja koettaen myydä heille ajatusta itähuipulle menosta:
– Sehän on vain 21 metriä matalampi! Mitä merkitystä muutamalla metrillä nyt on?

Lopulta me muut päädyimme yksimielisesti siihen, että vastoin saamamme suositusta ottaisimme riskin ylhäällä leiriytymisestä. Se oli huiputussuunnitelma, jonka olimme valinneet. Kukaan meistä seitsemästä ei halunnut mennä itäiselle huipulle.

– Mitä helvettiä? Se 21 metriähän on juuri se, millä on merkitystä! Minä olen tullut huiputtamaan Elbrusin, Eddie kiteytti kaikkien ajatukset.

Päivällisellä Mike kertoi ryhmän yksimielisen toiveen Dimalle. Kuullessaan päätöksemme Sasha nousi pöydän päästä ja ilmoitti meidän olevan tyhmiä. Mike katsoi venäjäisjättiläistä ja tämän vieressä seisovaa punehtunutta nuorukaista ja sanoi tasaisella äänellä:
– Olemme ymmärtäneet riskit. Viime kädessä te teette päätöksen perustuen ammattitaitoonne ja näkemykseenne siitä, mikä on turvallista. Mutta tämä on meidän toiveemme asiakkaina.

Hiljaisuus laskeutui koko messiin. Yksitellen poistuimme pimeään Kaukasuksen iltaan.

Page 1 of 7

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén