Category: chamonix Page 1 of 2

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix’iin – vai tuovatko?

Chamonix’iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään “perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat”, joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu

Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.

– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet

Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix’iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix’iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix’iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.

Kohti tuttua tuntematonta – paluu Mont Blancille

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.

Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix’iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta… ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin

Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix’ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!

p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua “reaaliaikaisemmin”, se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

7668 porrasta, tenniskyynärpää ja positiivisten yllätysten toive – kolme viikkoa Alpeille lähtöön

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös  testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)


Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 
Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 
Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 
Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.
Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 
– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 
Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén