Category: carina räihä

Pikkuisen hullu – sellaisella hyvällä tavalla

Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.

Eloisa, ystävällinen, värikäs ja vieraanvarainen Singapore oli ihastuttanut minua ja ystävääni reilun viikon ajan. Lomaani kuului muun muassa tuntikausien vaelluksia Chinatownin, Little Indian ja monien muiden upeiden kaupunginosien kujilla, varpaiden upotus Havaijilta tuotuun valkoiseen hiekkaan Sentosan saarella, ostoksia ylenpalttisella Orchard Roadilla, Singapore Sling Hotel Rafflesin Long Barissa (jossa kyseinen drinkki on keksitty) ja pyörryttävän hyvää ruokaa maailman ainoassa Michelin-tähden saaneessa katukeittiössä (ateriani maksoi kokonaisuudessaan seitsemän euroa, josta ruokajuomani oluen osuus oli noin neljä euroa).
Minulle reissun kohokohta taisi kuitenkin olla tuulitunnelilentäminen. Olen käynyt pari kertaa Suomen ainoan tuulitunnelin ulkopuolella katsomassa, kuinka laskuvarjohyppääjät treenaavat kuvioitaan, ja kuinka aloittelijat poukkoilevat ilmassa koettaessaan hallita kehoaan jopa 300 km/h puhaltavassa tuulessa. Tätä matkaa suunnitellessamme törmäsin tietoon, että Singaporessa on maailman suurin tuulitunneli. Voinet arvata, että tuulitunnelilentäminen oli välittömästi to-do-listani kärjessä.
Janiina Ojanen tuulitunneli lentäminen
Naurua tuulitunnelissa
Matkan neljäntenä aamuna melkein pompin innoissani iFly Singaporen ovesta sisään. Lyhyen koulutuksen jälkeen minä ja opastuksessa kanssani olleet kaksi indonesialaista miestä pujotimme yllemme lentohaalarit, suojalasit ja kypärät. Vuorotellen kaaduimme oviaukosta ilmavirtaan käsivarret tiukasti rintakehää vasten puristettuina. Ilmavirran napatessa lentäjän mukaansa kädet nostetaan kasvojen tasalle. Lentokorkeutta ja -asentoa ohjataan pienillä liikkeillä: siirtämällä käsiä, koukistamalla ja suoristamalla jalkoja ja niin edelleen.
Se oli mahtavaa! Korvatulppien läpi tunnelin puhaltimet jyrisivät, ja vapaapudotusta lentokoneesta vastaava viima iski kasvoihini. Pääsin peruslentoasentoon suhteellisen hyvin. Kouluttaja oli neuvonut, että kasvojen kääntäminen alaspäin nostaa lentokorkeutta. Tietenkin heti saatuani asennon suhteellisen vakaaksi, painoin pääni kumaraan ja nousin korkealle. Kouluttajani seurasi rinnalla opastaen minua käsimerkein ja virnistellen. Hetken kuluttua tajusin, mille hän hymyili: minä nauroin ääneen, ihan silkasta ilosta. 
Kahden lennon jälkeen ostin vielä yhden lisälennon ja pyysin kouluttajalta, että hän veisi minut ylös. Hän palkitsi minut tarttumalla ranteeseeni ja nilkkaani ja pyörittämällä vinhasti nostaen ja laskien meitä korkealle tunnelin yläosaan ja takaisin alas. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat silmistä. 
Lennon jälkeen kouluttaja kysyi, mistä olen kotoisin. Kuultuaan, että Suomesta, hän sanoi arvanneensa sen, sillä eräs iFly Singaporen vierailevista kouluttajistaan on suomalainen Inka Tiitto. 
– Näytätkin vähän häneltä. Kun kävelit sisään, ihmettelin hetken, että onko Inka täällä, kouluttaja totesi ja nauroi lopuksi:
– You Finns are little bit crazy. In a good way!
Googletin asiaa jälkikäteen ja kävi ilmi, että Inka Tiitto on tuulitunnelilennon maailmanmestari. Taas yksi mahtava laji, jonka huipulla on suomalaista osaamista!
Kaikki kokemukseni eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin lentäminen: Yhden helteisen päivän käytin vaeltaen ympäri kaupunkia ylävuoristokenkiä ja vuorikiipeilyyn soveltuvia aurinkolaseja etsien, sillä tarvitsen ensi kesän Elbrus-matkaa varten varusteisiin päivitystä. Kävin läpi kuusi kauppaa eri kaupunginosissa. Kävelin välimatkat ja päivän aikana sain mahtavan läpileikkauksen kaupungin kaduista. Mutta se olikin sitten aika lailla kaikki, mitä käteen päivästä jäi.
Vaikka jokainen kauppa oli aina edellisen myyjän suosittelema, myymälät 1, 2, 3 ja 5 tarjosivat vain vaellusvarusteita ja seinäkiipeilyyn soveltuvia varusteita. Kylmempiin olosuhteisiin tarjolla ei ollut mitään. Neljännessä kaupassa testailin Julbon aurinkolaseja, mutta vaihtoehtoja oli vielä vähemmän kuin Suomessa. 
Viimeiseen kauppaan saapuessani olin jo vähän uuvuksissa vaellettuani tuntikausia helteisillä kaduilla. Pöllähdin sisään ovesta ja kysyin vanhemmalta miesmyyjältä ylävuoristokenkiä. Hän katsoi epäilevästi kevyttä kesämekkoani ja osoitti minut vaelluskenkähyllyn eteen. Taas sama juttu.
Olin jo luovuttamassa, kun mittavan hyllystön toisessa päässä silmiini osui kaksi tuttua kenkämallia. Säntäsin niitä kohti innoissani. Myyjä seurasi hitaasti perässä ja tarjosi vielä vaelluskenkää, joka on “tukeva mutta mukavan kevyt maastossa”. Pyytäessäni ylähyllyllä näkemiäni La Sportivan malleja nimeltä sovitettavaksi, mies katsoi minua pitkään ja kysyi: 
– Aiotko todella kiivetä vuorelle?
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa
Kerroin parin seuraavan vuoden suunnitelmistani, minkä jälkeen sain sovittaa kenkiä. Myyjä katseli puuhiani muutaman askeleen päästä, kun ähelsin tuplakenkiä jalkoihini. Kerroin omistavani loistavasti istuvat Trangot, mutta oppineeni Mont Blancilla niiden olevan liian kevyet korkeammille vuorille ja kylmempiin olosuhteisiin. Nyt myyjä astui askeleen lähemmäs ja katsoi minua hiukan kiinnostuneempana:
– Oletko sinä siis jo kiivennyt johonkin?
Kerroin vähäisen kokemukseni neljästä Alppien vuoresta, ja samassa tilanne muuttui. Hetkessä mies oli polvillaan lattialla tutkimassa jalkaterieni yhteensopivuuta kenkien lestien kanssa. Hän totesi silmämääräisen tarkastelun jälkeen:
– Vasen jalkateräsi on isompi. Sääriesi lihaksistosta näkee, että oikea jalkasi on vahvempi. Huomioi ne asiat, kun sovitat kenkiä.
Mies todella tunsi tuotteensa. Seuraavan puolen tunnin aikana testasin molempia kenkämalleja ja sain kattavan selostuksen niistä. Myyjää nauratti kovasti hellemekon ja raskaiden kenkien yhdistelmä:
– Luulen, että Spantikit ovat sinulle paremmat, tosin Baruntset sopivat paremmin mekkosi väriin!
Lopulta kauppoja ei syntynyt, sillä hintalapun summa oli puolitoistakertainen Suomen hintoihin nähden. 
Paluumatkalla hotellille pohdiskelin asiakaskokemuksiani näistä kuudesta kaupasta. Jokaisessa kaupassa minuun suhtauduttiin epäuskoisesti. Minulle tarjottiin trekkailuun tarkoitettuja maastolenkkareita, vaikka pyysin jääkiipeilyyn soveltuvia ylävuoristokenkiä mainiten malleja ja valmistajia nimeltä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun viimeisessä kaupassa kerroin olleeni oikeasti vuorilla ennenkin. 
Aluksi halusin ajatella, että syy oli siinä, ettei tarjoamasta löytynyt tarvettani vastaavia kenkiä ja tilalle yritettiin tarjota muuta. Mutta rehellinen kokemukseni on, että luultavimmin sukupuolellani oli tekemistä asian kanssa. Olipa kyseessä aasialaiseen kulttuuriin tai kiipeilymaailmaan ajatuksissa usein liitettävään maskuliinisuuteen liittyvä asia (luultavasti sekoitus molempia), kevyessä kesämekossa ylävuoristokenkiä etsiskelevä nainen aiheutti hämmennystä ja epäuskoisuutta. 
Kertaakaan aiemmin en ole kiipeilyyn liittyvissä asioissa törmännyt vastaavaan tilanteeseen, vaikka siitä esimerkiksi kirjallisuudessa jonkin verran puhutaan. Ehkäpä lajin maskuliinisuus korostuu enemmän, kun korkeusmetrit lisääntyvät.
Kulttuurilla on vaikutusta tottakai. Aasiassa kiipeilyyn hurahtanut nainen on luultavasti vieläkin harvinaisempi kuin vaikkapa Skandinaviassa. Pohjoismaalaiset naiset tunnetaan maailmalla varsin itsenäisinä, omanarvontuntoisina ja määrätietoisina. Heistä monet kokevat miesten pyrkimykset ritarillisuuteen tasa-arvoa uhkaavina asioina. He haluavat itse avata ovensa ja kantaa laukkunsa. Ja se on ihan okei.
Minusta on ihanaa, kun joku avaa oven tai kantaa painavan ostoskassin. Minulle nuo eivät ole tilanteita, joissa mitataan kyvykkyyttäni tai suorituskykyäni. Olen nimittäin melkoisen varma, että jokainen minulle oven avannut uskoo, että kykenen tuohon toimintoon itsekin. Niinpä arvostan kaunista ja kohteliasta elettä, jolla osoitetaan huomiota perinteiseen kasvatukseen kuuluvalla tavalla.

Mutta kun karabiinisolki naksahtaa kiinni ja jäärauta haukkaa jäätä, jokainen on oman suorituskykynsä ja henkisen kanttinsa armoilla. Jokainen tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin jäsen, mies tai nainen. Siinä hetkessä henkinen ja fyysinen suorituskyky mitataan.  Apua otetaan vastaan ja annetaan ja oma heikkous tunnustetaan (se on osa sitä henkistä kanttia), mutta lähtökohtaisesti jokainen kantaa reppunsa itse ja tekee oman kiipeilysuorituksensa.
Hikisenä saavuin hotellille ja painelin altaalle lepuuttamaan katuviidakon uuvuttamia jalkojani rantatuolissa. Köllötellessäni mietiskelin, oliko Inka Tiitto kohdannut vastaavaa hämmennystä lajinsa parissa. Mieleeni muistui keskusteluni sukupuolen vaikutuksesta kiipeilyyn Mount Everestin huiputtaneen vuorikiipeilijä Carina Räihän kanssa (koko juttu täällä: Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa). Hän muistutti, että vaikka miehet ovat fyysisesti voimakkaampia ja nopeampia, naiset pärjäävät vuorilla vähintään yhtä hyvin, salaisena aseenaan sitkeys. 
Onko se päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta vai luupäisyyttä – kuka tietää? Mutta onko ratkaisevan ominaisuuden määrittelyllä lopulta väliä, jos se kuitenkin vie meidät huipulle? Sillä lopulta me kaikki (vuorten tai muille) huipuille halajavat taidamme olla pikkuisen hulluja – sellaisella hyvällä tavalla.

Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa

Sain siskolta synttärilahjaksi lahjakortin joogatunneille. Tyttäreni ollessa ihan pieni, kävin joogaamassa pari kertaa viikossa. Nautin siitä kovasti, mutta aikatauluongelmien ja väsymyksen vuoksi jooga lopulta putosi viikko-ohjelmasta. Vuosien mittaan olen miettinyt joogan uudelleen kokeilemista, mutta aika ei ole ollut oikea. Viime vuonna minulle suositeltiin joogaa vastapainoksi ja palauttavaksi liikunnaksi Vuorenvalloitus-treeniin, mutta vieläkään en saanut aikaiseksi. Niinpä olin lahjasta tohkeissani ja sovin innokkaasti joogaavan sisareni kanssa ajan, jolloin menisimme yhdessä Astanga-tunnille.

Janiina Ojanen
kuva: M. Laukkanen

Siitä oli muuten mielen selkeytyminen ja yhdistyminen kehon tiedostavaan olemukseen kaukana, kun viipotin työ- ja treenikassien kanssa kaupungin halki treenivaatteissani ehtiäkseni joogatunnille. Takana oli venähtänyt työpäivä. Lisäksi päivä oli treenipäivä, ja koska ajan mittaan hämärtynyt muistikuvani joogasta oli lähinnä venyttelyä ja hengittelyä, olin päättänyt, etten voisi laskea reilun tunnin joogaharjoitusta treeniksi. Painelin siis töiden ja joogan välissä salille ja vetäisin 40 minuutin intensiivisen kahvakuulatreenin.

Säntäsin joogakoulun ovesta sisään itselleni tyypilliseen tapaan: viime hetkellä ja karmit kaulassa. Ensimmäisenä katse osui seinällä olevaan kylttiin, jossa kehotettiin jättämään kiire ja ulkokengät eteiseen. Totta. Vedin syvään henkeä ja tein työtä käskettyä, ainakin osittain. Jätin nimittäin kengät eteiseen.

Sali oli hämärä ja tunnelmallinen, opettajan ääni rauhallinen ja selkeä. Asanat tuntuivat hankalilta ja soljuva tahti liian nopealta, kun yritin kurkkia mallia muilta. Olin notkea kuin norsu ja jatkuvasti muita jäljessä. Kun muut olivat jo lattialla vatsallaan, minä seisoin vielä lapaset taivasta kohti. Kun sitten rysähdin lattialle, olivat muut jo liukuneet sulavasti takaisin jaloilleen. Mietin, ettei olisi kannattanut tulla ilman kurssia, jossa olisin voinut palauttaa asanat mieleen. Harjoitus oli myös raskaampi kuin olin muistanut ja kahvakuulatreenin jälkeiset hapot lihaksissa tuntuivat murhaavilta, kun ohjaaja kehotti jäämään samaan asentoon hengittämään rauhassa. Kun kahdeksannen uloshengityksen jälkeen reidet huusivat hoosiannaa, aloin jo kyseenalaistaa, onko koko talven treeni ollut ollenkaan hyödyksi.

Apua.

Vilkaisin vieressä joogaavaa siskoa ja hänen ystäväänsä, jotka keskittyneesti liukuivat asennosta toiseen. Sisareni tuntee minut ja taisi aistia minusta tihkuvan epätoivon.  Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
– Tämä seuraava sun kannattaa tehdä maton vieressä. Teet vaan omaa tahtia.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
kuva: M. Laukkanen

“Omaa tahtia,” toistin mielessäni päättäväisesti ja aloin keskittyä liikkeisiin rytmin sijaan. Hetken kuluttua pää tyhjeni, ja jostain mielen pohjalta alkoi nousta hämäriä muistikuvia liikkeistä. En voi valehdella, että se olisi mennyt hyvin, mutta aloin nauttia tuntemuksista kehossani ja venyttävät liikkeet alkoivat hiljalleen sulattaa poltetta lihaksista. Yllätin itseni monessa kohtaa: sain kämmenet jalkaterien alle, pääsin hartiaseisontaan ja siltaan. Tasapainoa vaativat yhdellä jalalla seisomiset taisivat sen sijaan olla lähinnä koomisia.

Tunnin jälkeen juttelin ohjaajan kanssa. Hän sanoi, että muutaman harjoituksen jälkeen muistikuvat harjoituksista saattavat hyvinkin palata sekä mieleen että lihaksiin, mutta suositteli kuitenkin peruskurssia kertausmielessä. Hän oli kuullut sisareltani vuorikiipeilystäni ja kertoi monien kiipeilijöiden harrastavan joogaa. Hän oli tutustunut vuorikiipeilijä Carina Räihään joogaretriitissä (juttua minun ja Carinan keskusteluista: Mont Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa).

Ymmärrän kyllä, miksi jooga tukee hyvin kiipeilyharjoittelua: kehon- ja mielenhallintaa, palauttavaa liikuntaa, venyttelyä ja niin edelleen. Ja olen nyt aikeissa lisätä sen harjoitusohjelmaani. Jos edes kerran viikossa ehtisi.

Kävelin kotiin iltahämärässä. Päivä oli venynyt pitkäksi ja yksi ateria jäänyt välistä kaikessa kiireessä. Mutta oloni oli loistava ja vannoin, että vielä tämäkin soturi seisoo päällään!

Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa

– Vuorella tunnen itseni vapaaksi, ja arjesta poiketen voin keskittyä vain perusasioihin, vastaa suomalaisen vuorikiipeilyn the nainen (ainakin minun listallani) Carina Räihä, kun kysyn häneltä, mistä hän saa kiipeilyssä tyydytystä. Tavoiteorientoituneena ihmisenä tunnen sykähdyksen, kun hän kertoo tavoitteen saavuttamisen ja itsensä haastamisen ja voittamisen synnyttämästä tunteesta.

Carina inspiroi minua monellakin tavalla: Hän loi menestyksekkään uran liike-elämässä. Sitten hän muutti koko elämänsä. Lähti tavoittelemaan lähes mahdotonta unelmaa. Ja saavutti sen huiputtamalla Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena 17.5.2010. Sitemmin hän on lähtenyt kohti seuraavaa unelmaa, legendaarista 7summits -kiipeilyhaastetta, jossa huiputetaan kaikkien mantereiden korkeimmat huiput. Noin kolmisenkymmentä naista on onnistunut suorittamaan haasteen. Onnistuessaan Carina olisi ensimmäinen suomalainen 7summits-nainen.

Pari viikkoa sitten hetken mielijohteesta laitoin sähköpostia Carinalle. En oikein itsekään tiedä, mistä ajatus syntyi. Halusin kiittää häntä inspiraatiosta, kertoa projektistani ja kysyä neuvoja. Kaikki kiipeilijät, joilta olen apua kysynyt, ovat auliisti kertoneet kokemuksiaan ja antaneet neuvoja. Silti yllätyin iloisesti, kun ympäri maailmaa reissaava kiireinen Carina vastasi jo parin päivän kuluttua. Hän oli keskellä Mount Everestin perusleiriin suuntautuvan matkan viime hetken valmisteluja (tämän blogin julkaisuhetkellä Carina on jo reissussa) mutta löysi kuitenkin aikaa kertoa minulle ajatuksiaan koskien kiipeilyä.

– Jokainen vuori opettaa jotain uutta. Mutta kiipeilyurani tärkein oppi on ollut se, että mahdottomaltakin tuntuvat vuoret on mahdollista saavuttaa, jos haluaa riittävästi ja on valmis tekemään paljon töitä sen eteen, Carina pohtii.
– Tämä konkretisoitui Mount Everestin huipun saavuttamisessa, mikä oli minulle alkujaan kaukainen, lähes mahdoton unelma.

Kysyn miten Carina neuvoisi ensimmäistä huiputustaan suunnittelevaa.
– Neuvoisin valmistautumaan hyvin, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti ja tutustumaan käytännössä varusteisiin, olosuhteisiin ja vuoristoelämän arkisiin askareisiin. Pienillä asioilla on vuorella iso merkitys, ja mitä paremmin tuntee ne pienetkin asiat, sitä paremmin kestää isompia vastoinkäymisiä sitten vuorella. Neuvoisin myös testaamaan omia rajoja harjoittelussa, ettei vuorella tule ensimmäinen kerta, kun joutuu puristamaan itsestään kaiken.

Tiedustelen, onko sukupuolten välillä kiipeilyn kannalta eroa ja onko naisella jotain erityistä, mitä pitäisi huomioida valmistautumisessa. Carina toteaa, että eroja toki on. Nainen on luontaisesti heikompi, ja miehillä monesti vuorilla vauhti ja voimat ovat kovemmat. Mutta Carina painottaa, ettei omaa kiipeilyä tule verrata muiden suorituksiin, vaan kuunnella omaa kehoaan. Hän toteaa myös, että henkisesti naiset saattavat pärjätä vuorella jopa miehiä paremmin, sillä he ovat sitkeitä ja suorituspaineita on vähemmän.

Kysyn vielä ajatuksia henkiseen valmistautumiseen.
– Vuorilla olosuhteet ovat aina jossain määrin rankat, joten siihen kannattaa varautua, myös pahimpiin tilanteisiin. Itse valmistaudun henkisesti niin, että tiedän tehneeni kaiken mahdollisen jo etukäteen, ja vuorella voin keskittyä itse kiipeämiseen. Varaudun siihen, että eteen tulee tilanteita, joissa henkistä ja fyysistä kestävyyttäni koetellaan, mutta kun on niihin varautunut ja tietää, että niistä voi päästä yli, on se helpompaa.

Carina kertoo olevansa ilahtunut innostani kiivetä vuorelle ja sanoo, että näytän selvästi ottaneen projektin omakseni. Hän muistuttaa, että Mont Blanc on ensikertalaiselle haastava, mutta mahdollinen vuori. Hän lupaa seurata edistystäni blogista.

Keskustelumme päätös on kuin elokuvasta: Carina toivottaa minulle onnea ja tsemppaa Mont Blancille, ja minä toivotan hänelle hyvää matkaa ja onnea Mount Everestille.

Vau. Sellaista keskustelua ei tule eteen ihan joka päivä.


Tämän blogitekstin yhteydessä julkaistut kuvat on poimittu Carinan luvalla hänen verkkosivuiltaan www.carinaraiha.com.

“Oho” – maailman kaunein sana

“OHO!” valmentajani Tapio henkäisee.
“Hyvä vai paha oho?” kysyn arasti, hartiat lysyssä.

Olen juuri astunut kehonkoostumusta mittaavan laitteen päältä. Ainoa laitteen näytöltä näkemäni luku oli paino: 100 grammaa enemmän kuin aloittaessani treenin ja ruokavalion puolitoista kuukautta sitten. Muita tuloksia odotellessani (noin 30 sekuntia) olen ehtinyt jo syöksyä hämmästyksestä pettymykseen, syyllisyyteen ja edelleen selittelyvaiheeseen. Vedän henkeä aloittaakseni puolustuspuheen: viikonlopun tankkaus on painonnousun takana, minulla on isot luut, nesteitä kertynyt, mietin raskaita ajatuksia vaa’alla seistessäni ja mitä niitä koottuja selityksiä nyt onkaan.

“Tässä nähdään, että vaaka on ihan turha laite treenitulosten mittaamisessa! Ei se kerro koko totuutta. Nämä tulokset ovat erinomaiset,” Tapio hymyilee. Suustani livahtaa hämmentynyt: “Oho…”

Yhdessä perehdymme mittaustuloksiin ja vertaamme niitä aiempiin.

Välicheck 1. (17.12.)                                          
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6

Lähtökohta (3.11.)                                                 
Rasvaprosentti 27,9    
Sisäelinrasvan taso 5        
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2          

Rasvaprosentti on pudonnut 3,5 prosenttiyksikköä, mikä on merkittävä muutos. Sisäelinten rasvataso oli hyvä jo valmiiksi, nyt se on erinomaisella tasolla. Lihasten osuus kropasta kasvanut 1,4 prosenttiyksiköllä. Eli suomeksi sanottuna: kehossa ollutta rasvaa on muuttunut lihakseksi ilman että paino on pudonnut. Kova työ on siis tuottanut tulosta. Ihan täsmälleen se, mitä alkuvaiheen tavoitteeksi asetettiin, on tapahtunut!

Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan treenaamista. Valmentajan kehu nostaa mielen pilviin, mutta eniten motivoi tavoite. Mittanauha kertoo hienoja tuloksia ja on mukava huomata, etteivät allit hulmua tuulessa. Mutta se ei ollut tavoite.

Hitto, mikä matka!

Luin viime viikonloppuna ensimmäisenä suomalaisena naisena Mount Everestille kiivenneen Carina Räihän “Huipulta huipulle” -kirjan. Kirja ei ehkä kirjoitusteknisesti ole huikaiseva, mutta sisällöllisesti se on mahtava tarina valinnoista ja itsensä ylittämisestä, monellakin tavalla. Eniten minua kosketti kirjassa leimuava ajatus siitä, että elämä on elämistä varten. Juuri nyt. Erityisesti sykähdytti Carinan huiputusreissullaan erään vuorella olleen majatalon seinältä löytämä teksti:

“Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen ‘Hitto mikä matka! – Mavis Leyrer, 83 v.”

Kehoni on Vuorenvalloituskone. Treenaan, jotta kannan itse jokaisen mukana olevan tavarani Mont Blancin laelle ja jotta askeleet kantavat turvallisesti myös alas vuorelta. Harjoittelen, jotta nähdessäni auringon suutelevan Alppien huippuja jaksan huudahtaa: “Oho!”

Tärkeä osa määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä on muistaa välillä laskea hartiat alas ja ladata myös henkisiä akkuja. Nyt onkin hyvä hetki sille, ja aion pysähtyä nauttimaan joulusta rakkaideni kanssa. Muutamaksi päiväksi jääkööt treeniaikataulut, ruokaohjelmat ja työajatukset. Tilalle kynttilöitä, kuusentuoksua, tarinoita ja naurua, suussasulavia makuja sekä lämpimiä halauksia.

Toivotan myös sinulle oikein rentouttavaa ja elämyksellistä joulua!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén