Category: basecamp

Elbrusin huiputus alkaa: uskomaton kenkäsotku ja viimainen yö Lenz Rocksilla

Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin kovaan lihaskramppiin vasemmassa jalassani. Vääntelehtiessäni reiden venytyksen makuupussin sisällä mahdollistavaan asentoon mietiskelin tyytyväisenä, kuinka hyväkuntoinen olin: Päätä särki hiukan, ja nenä vuoti jatkuvasta kylmässä oleskelussa. Ylävuoristokengän sisäkengän saumat olivat hiertäneet nahat pois sääristä. Mutta noita pieniä epämukavuuksia ei lasketa, ja olin paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tässä korkeudessa! Tehdyt nousut toki tuntuivat lihaksissa, mutta vain väsymyksenä ja maitohappoina, jotka sulavat levolla ja venyttelyllä.

Kohta mennään!

Katkonaisiin öihinkin olin jo ehtinyt tottua. Nytkin nukahdin krampin hellittäessä herätäkseni taas 05. Seitsemään asti jatkoin katkonaista torkkumistani, sillä lepo oli erityisen tärkeää nyt, kun meillä oli enää yksi päivä aikaa valmistautua huippurutistukseen. 

Lepopäivän leiripukeutumisen tyylinäyte 😀

Lepopäivän ohjelmaan kuului levon ja tankkauksen lisäksi ainoastaan yksi ohjelmanumero: jäätikköpelastautumisen harjoittelua leirin yläpuolella jäätiköllä. Pidän pelastautumisharjoittelua erittäin tärkeänä jokaisella reissulla, sillä nämä ovat ainoita hetkiä, kun jäätikköpelastustaitoja pääsee treenaamaan oikeassa ympäristössä. Paitsi tärkeää, se on myös hauskaa. Treenasimme köysistön toimintamalleja erilaisiin putoamistilanteisiin, ja tietenkin putoamisen pysäyttämistä jäähakulla; ilosta hihkuen tiimiläiset syöksähtelivät vatsallaan, selällään ja kyljellään alas pitkin jäätikön pintaa ja koettivat sitten treenata oikean tekniikan vauhdin turvalliseksi pysäyttämiseksi jäähakulla. 

Iltapäivän kulutimme ylä-basecampissä, kuumassa auringonpaisteessa ulkosalla auringossa lämmenneillä kivillä köllötellen ja pelaten Kniffeliä (saksalainen versio noppapeli Yatzysta). Tunnelma oli rento ja leiri melkein tyhjä: viimeiset aiemmin huipulle pyrkineistä olivat lähteneet samana aamuna laskeutumaan kohti ala-basecampia ja uusia kiipeilijöitä ei leiriin noussut. Kausi oli todella lopuillaan.

Päivän tärkein uutinen oli suunnitelmien selkeneminen:
Norjalaiset Kristen ja Marielle lähtisivät ensi yönä ylä-basecampistä kohti itäistä huippua oman oppaan kanssa. Me läntiselle huipulle pyrkivät lähtisimme seuraavana aamuna Lenz Rocksille pääopas Sashan ja apuopas Diman kanssa. Leiriytyisimme Lenz Rocksilla, ja kolmas opas saapuisi leiriin seuraavana yönä siihen mennessä, kun meidän olisi tarkoitus lähteä huipulle. Säätiedotus ennusti huiputusyrityksellemme hiukan huonompaa säätä kuin aiemmin, mutta tilanne ei ollut edelleenkään mahdoton. 

Ryhmän oli vaikea hillitä riemuaan Sashan tumman katseen alla, kun Dima kertoi suunnitelmasta illallisella. Usean päivän ajan olimme eläneet epätietoisuudessa sekä spekulaatioiden ja ristiriitaisen informaation varassa, ja nyt alkuperäissuunnitelman toteutuessa olimme miltei haljeta innosta. Sydän jännityksestä ja odotuksesta kippurassa kömmin päivän päätteeksi makuupussiini. Lepo oli tullut tarpeeseen, mutta oli kuitenkin helpotus, että loputtomalta tuntunut odotus oli päättymässä, ja H-hetki oli aivan käsillä!

Uskomaton kenkäsotku ja nousu Lenz Rocksille

Kuudelta lähtöpäivän aamuna olin pontevana pystyssä. Yöllä olin herännyt norjalaisten lähtökolisteluihin, mutta uni oli tullut nopeasti, ja nyt olin täynnä energiaa. Lähtöajaksi oli ilmoitettu klo 09.00, mutta jo ennen aamiaista tepastelin ympäri leiriä innoissani ja täysin valmiina. Kun aamupalan jälkeen kahdeksan korvilla astelin ulos messistä, jo kymmenien metrien päästä näin majamme ovella seisovan kiipeilyparini Heikin kasvoilta, että jotain oli vialla – ja pahasti.
– Mun kengät ovat kadonneet! 

Kesti vähän aikaa oivaltaa, mitä oli tapahtunut. Heikillä ja minulla on La Sportivan G2-ylävuoristokengät – kuten myös norjalaisella Mariellella. Heikin kengät ovat kokoa 45,5 (ja ne on merkitty sekaannusten estämiseksi). Heikin kengät olivat yöllä olleet paikallaan makuulooshimme reunalipan alla, mutta jostain tuntemattomasta syystä Marielle oli ottanut Heikin kengät ja lähtenyt niillä kohti itähuippua! Majan lattialta löytyivät uudenkarheat G2-kengät –mutta ne olivat kokoa 42, eli yli kolme kokoa liian pienet Heikille.

Seurasi hiljaisuus koko tiimin kerääntyessä Heikin ympärille. Miten tämä oli mahdollista? Miten Marielle ei ollut tarkistanut varusteitaan tai muuten huomannut kenkien valtavaa kokoeroa? Miten kolme numeroa pienempiin kenkiinsä säädetyt jääraudat oli saatu suuriin kenkiin huomaamatta, että jokin oli vialla? Tämä voisi tuhota koko Heikin ja minun huiputuksen. Oppaat kohauttelivat hartioitaan avuttomina: mahdollisuutta vara- tai lainakenkiin ei ollut, ei liioin yhteyttä Mariellen ja Kristenin oppaaseen.

Loputon tamppaus ylämäkeen

Onneksi tiimi toimi jälleen! Unkarilainen Angela oli vuokrannut oppaiden kautta ylävuoristokengät huiputusta varten, ja harmikseen saanut liian isot kengät, kokoa 43. Ne mahtuivat juuri ja juuri Heikin jalkoihin, vaikka rutistivat miehen varpaat tuskalliselle kippuralle. Angelan jalka on yhtä kokoa isompi kuin minun, joten annoin hänelle omat kenkäni, jotka ovat puoli kokoa isommat kuin Mariellen. Minä taas otin Mariellen kengät, jotka olivat myös minulle liian pienet – mutta minun olisi helpompi kiivetä niillä kuin Angelan.

Lähtisimme näin kiipeämään kohti Lenz Rocksia. Pienellä ripauksella hyvää onnea kohtaisimme nousun aikana norjalaisten tiimin ja saisimme vaihdettua kengät takaisin. Valitettavasti oppailla ei jostain syystä ollut mahdollisuutta viestiä norjalaisten oppaalle, kuinka tärkeää ryhmien olisi kohdata. Saatoimme siis vain toivoa heidän huomanneen kenkätilanteen. Jos ryhmät eivät kohtaisi, loppuisi todennäköisesti matka kesken Heikiltä ja minulta, sillä huipulle asti kolme ihmistä ei pääsisi liian pienissä kengissä ontuen. 

Mutta ongelma oli nyt väliaikaisesti ratkaistu, ja lähtöajan koittaessa tiimi seisoi varusteet selässä majan edessä. Mutta oppaita ei näkynyt.

Tovin odoteltuamme oppaiden majan ovi aukeni, ja Sasha astui ovesta – ilman paitaa ja varvastossuissa ja tepasteli äimistyneenä täysissä varusteissa tuijottavan ryhmän ohi kohti pesupistettä hammasharja kädessään.
Ilmeisesti lähtö ei tapahtuisi vielä toviin. Levottomuus alkoi jälleen kasvaa tiimin sisällä. Kellon lähestyessä puolta kymmentä lopulta kysyin Dimalta, oliko aikataulu muuttunut, ja sain rennon vastauksen:
– Mikäs kiire tässä on? Lähdetään kymmeneltä. 

Lopulta pääsimme matkaan, ei kymmeneltä vaan lähempänä puolta päivää, yli 90 minuuttia ilmoitetun lähtöajan jälkeen. Onneksi sää oli vielä kaunis, ja askeleeni nousi huomattavasti edellistä nousua kevyemmin, vaikka laukku oli raskaampi ja kengät puristivat varpaita ikävästi. Sasha ohjasi tiimiä hitaasti ylös, ja vaikka tiimiläiset olivat jo huolissaan joka iltapäivä nousevasta tuulesta ja huononevasta säästä, pyrin nielemään huoleni ja muistutin itseäni siitä, että hitaus on hyväksi kestävyyden näkökulmasta. 

Nousun puolivälin vaiheilla näimme norjalaisten ryhmän lähestyvän meitä. Marielle vaikutti lähinnä häkeltyneeltä, kun liian pienten kenkien kanssa kipuileva Angela varsin suorapuheisesti kertoi hänelle tilanteen. Marielle sanoi, ettei ollut huomannut koko nousun aikana kenkien kokoeroa. Ilmeisesti opas oli avustanut häntä jäärautojen kiinnittämisessä ja oli kyselemättä muuttanut raudat isoihin kenkiin sopiviksi.
Olin sanaton. Tällaisia tilanteita ei vain saisi vuorilla syntyä, sillä seuraamukset voivat olla suurempia kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Mutta olimme keskellä suoritusta. Nyt piti korjata ja nollata tilanne ja jatkaa matkaa.

Huojentuneena Heikki, Angela ja minä laskimme reput selästä, ja lähes nautinnollisesti pujotin jalkani takaisin tuttuihin kenkiini. Angela tuskin sai toisen jalansa vuokrakenkään, kun sen kulunut nauha napsahti poikki. 

Kenkien vaihtoa rinteessä

Jälleen seurasi hiljaisuus, kun katkennutta vanhaa kengännauhaa ilmassa roikottavan Angelan kasvot vääntyivät uudelleen turhautumisesta. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, ja oppaat kääntyivät tuijottamaan ylärinteeseen olkiaan kohauttaen. Onneksi tilanne ratkesi nopeasti, sillä olen varmuuden vuoksi jättänyt varakengänauhat päiväreppuni sivutaskuun, vaikka G2:ssani ei ole nauhoja.

Myrsky nousee

Hidas eteneminen ja kenkäepisodi aiheuttivat sen, että emme olleet vielä lähelläkään leiriä, kun tuuli alkoi nousta kolmen maissa iltapäivällä. Olimme vasta Lenz Rocks -kivikon keskivaiheilla, kun pilvet vyöryivät ylitsemme, ja tuuli toi muassaan lumisateen. Loppunousu tehtiinkin kasvot maskien taakse suojattuina, etukumarassa viimaa vasten puskien. Leiriin saapuessamme sää oli muuttunut varsin haastavaksi, ja aiempi telttatreeni pääsi käyttöön, kun kovassa viimassa pystytimme teltat ja keräsimme lunta sulatettavaksi. 

Telttojen pystytystä lumimyräkässä

Kello oli jo 17.30, kun Mike, Heikki ja minä pääsimme telttaan ja aloitimme veden sulatuksen. Kaikilla oli kova nälkä, sillä aamiaisen jälkeen emme olleet syöneet muuta kuin hiukan välipalapatukoita kiipeämisen lomassa. Kömmimme makuupusseihin täysissä vaatteissa ja kuunnellen telttakankaan liepeissä ulvovaa tuulta sulattelimme vettä ja tutkimme ylä-basecampistä mukaan saatua eväspussia. Sen sisältä löytyi hiukan puurohiutaleita, purkillinen tölkkilihaa, näkkileipää, pähkinöitä ja teepusseja. Kun lisäsimme kekoon Suomesta tuomamme kuivakiisselipussit, saatoimme todeta naureskellen, että tässähän oli ihan juhla-ateria!

Ylävuoristo-gourmet

Makuupusseissa nautittu päivällinen koostui sinä iltana näkkärin päälle taskuveitsellä viipaloidusta hiukan jäähileisestä ihraisesta säilykelihasta (joka oli niin kammottavaa, että se oli jo hassua) sekä kupillisesta lämmintä mehukeittoa ja parista kourallisesta pähkinöitä. Aterian jälkeen asetuimme huojentuneina ja hyväntuulisina lepäämään odottaessamme tietoa huomisen aikataulusta.

Pienen telttatiimimme hengitys ja kehot lämmittivät teltan lähes mukavaksi, ja seuraavan kerran havahtuessani oli pilkkopimeää. Kello näytti oleva 23.05 – olimme nukkuneet neljä tuntia!
Ulkona tuuli edelleen navakasti. Huipulle lähtöön oli enää muutama tunti. Pakkasin reppuni, juhlallisesti pesin varpaat hyisillä kosteuspyykeillä ja vaihdoin huiputusta varten säästämäni puhtaat sukat. Sitten sujautin pullollisen lumesta sulatettua, vielä kuumaa vettä makuupussin sisälle osittain lämmikkeeksi, osittain varmistaakseni, ettei se jäätyisi.
Jännitys oli poissa, vaikka tuuli riuhtoi teltan naruja edelleen raivokkaasti ja osoittamatta merkkiäkään tyyntymisestä. Olimme päässeet tänne asti. Tästä eteenpäin pitäisi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Murehtiminen oli turhaa. Juuri nyt parasta, mitä saatoin tehdä, oli levätä.
Huokaisin tyytyväisenä sukeltaessani takaisin pussin lämpöön ja ajattelin, että juuri nyt en olisi mieluummin missään muualla maailmassa kuin täällä pimeässä, tuulen repimässä, kosteassa teltassa odottamassa lähtökäskyä. Olin valmis revanssiin Elbrusin kanssa.

Jännittyneissä tunnelmissa


Pilviä Elbrusin taivaalla – ja vaellus niiden yläpuolelle

Aamu alaleirissä valkeni – tai oikeastaan ei valjennut, vaan pysyi harmaana ja sateisena. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla vuorten väliin juuttuneina. Leirin polut täyttyivät lätäköistä ja kurasta, joka hiljalleen hivuttautui aamutoimissaan puuhailevien kiipeilijöiden housunpuntteja pitkin.

Yön aikana olin havahtunut useaan otteeseen kylmyyteen. Pimeät tunnit ja kananlihalle nouseva iho pistivät miettimään, kuinka makuupussi riittäisi ylempänä, kun täällä alhaallakin oli näin kylmä. Keräsin vaatteita makuupussin sisälle lisälämmikkeeksi ja lohduttauduin ajatuksella, että ylhäällä kamppailisimme lunta ja jäätä vastaan. Ne –ainakin nyt – tuntuivat helpommalta vastukselta kuin salakavalasti kaikkialle ylettyvät kosteuden kalvakkaat sormet.
Vesivanat valuivat pitkin teltan seiniä. Kiristin pussin suun mahdollisimman pieneksi, heiluttelin varpaitani ja hieroin käsivarsia lämpimämmiksi vilpoisilla sormillani.
Olin helpottunut, kun kello naksahti kuuden kohdalle, ja leiri alkoi heräillä uuteen päivään.

Kiipeilyparinikin oli palellut yöllä, ja vaikka Heikki ei paljoakaan virkkonut, jäykistä liikkeistä saatoin nähdä, että kylmyys oli tehnyt ikävyyksiä hänen selälleen. Myös Mike nousi istumaan yskien ja aivastellen. Kaukasuksen sää oli ottanut ensimmäisen erävoiton.

Aurinko saapui aamuumme teltan oviaukkoon ilmestyvien Eddien hymyilevien kasvojen muodossa. Mies ojensi minulle kupillisen höyryävää teetä, ja kertoi irvistellen, ettei ensimmäinen leiriyö ollut hänelläkään mennyt mutkattomasti, vaan runsas vesisade oli ryöpynnyt telttaan ja suoraan Eddien makuupussiin.

Lämpimän teen joukosta löytyi pieniä tuoreen inkiväärin palasia. Liikkeelle lähtö vetristi kylmän kangistamat nivelet, pienen päänsäryn tulkitsin optimistisesti akklimatisaation käynnistymisen merkiksi. Peukalovarpaan nivelen kohdalla olevan mustelman peitin Compeed-laastarilla, jotta saisin lisäpehmustusta kenkien sisään. Päätä pyöritellen hymyilin teltan ohuiden seinien läpi tasaisena virtana kantautuvalle Eddien pulputukselle ja muiden tiimiläisten unisille vastauksille.

Tänään nousisimme ensimmäisen kerran ylempään basecampiin (Advanced Basecamp) 3800 metriin ja palaisimme sitten takaisin alas nukkumaan ja antamaan akklimatisaation pöhistä kropassa.

Aamiaisella messihuoneen vihertävässä valossa meille selvisi haaste, jota emme olleet osanneet ottaa huomioon: idea oli, että kantaisimme varusteet kahdessa erässä yläleiriin. Palatessa pitäisi varusteet tuoda yhdellä kantamisella.
Päivärepullani (jonka tilavuus on 40 litraa) saisin kyllä varusteet kahdessa osassa ylös. Mutta ongelmaksi muodostuisi se, että paluumatkaa varten tarvittaisiin toinen kassi, eikä iso North Face -laukku ei tietenkään olisi hyvä kannettava 1100 metrin vertikaalinousua (tai -laskua). Sama ongelma oli useilla muilla ryhmän jäsenillä. Vain Miken kantamus mahdollisti kahden laukun kiinnittämisen toisiinsa – ja apuopas Diman mukaan edessä olisi haastavaa kivikkokiipeämistä, mikä ei valtavien kuormien kanssa ole turvallinen yhdistelmä.

Toinen hankaluus oli, että vaikka kiipeilyparini ei valittanut, näin hänen asennostaan, liikehtimisestään ja ilmeistään, että selkään koski paljon. Ongelma oli Heikille entuudestaan tuttu, samoin toimenpiteet sen korjaamiseksi, ja olimme varmoja, että huiputusyritykseen mennessä se saataisiin kuntoon. Mutta juuri nyt ajoitus oli varsin hankala.

Tietysti omaa hölmöyttä, ettemme olleet asiaan keskittyneet etukäteen. Ehkäpä pisaran voi laittaa vielä vähäisen expedition-kokemuksen piikkiinkin. Saamamme ennakko-ohjekaan ei asiaan ollut kantaa ottanut. Siinä oli vain todettu, että kantajia olisi saatavilla tarpeen mukaan. Mutta nyt Dima ilmoittikin olkiaan kohauttaen, että oli kauden loppu ja kantajat pääosin poistuneet alueelta.

Pienen häslingin jälkeen päädyimme siihen, että veisimme tänään ylös yhden ison kassin ja yhden päivärepun ja ylihuomenna toisen vastaavan satsin. Näin voisimme lastata raskaat tavarat pienempään ja ergonomisesti parempaan päiväreppuun ja pakata isoon kassiin vain kevyitä paljon tilaa vieviä tavaroita kuten makuupussit. Minä ottaisin päävastuun raskaammasta lastista, jotta Heikki saisi mahdollisimman rauhassa vetreyttää selkäänsä, mutta vuorottelisimme tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Paluumatkalla tarvitsisimme kantajan apua, sillä ei olisi mitenkään mahdollista kummankin kantaa kahta laukkua takaisin alas. Paluumatkan ongelman jakoi koko ryhmä, ja Dima lupasi löytää meille kantajia auttamaan paluumatkassa.

Lounaalla esiin nousi toinenkin hankaluus. Lieneekö johtunut kiipeilysesongin loppuaikojen alhaisista varastoista, mutta meille tarjoillut ruoka-annokset olivat auttamattoman pieniä. Kaikki lähes nuolivat lautasensa, mutta kun muutama nälkäiseksi jäänyt pyysi lisää, sillä edessä olisi tiukka päivä, apuoppaamme Dima kohautti olkiaan ja vastasi, ettei enempää ruokaa ollut. Epäuskoisina täydennystä pyytäneet tuijottivat tyhjiä lautasiaan. Kuin pisteenä i:n päälle keittiön valot sammuivat. Ruokailu oli päättynyt ja oli aika lähteä.

Vaellus ylempään basecampiin kesti viitisen tuntia. Aloitimme edellisenä päivänä tutuksi tullutta polkua ylös joen vartta ja jatkoimme halki “lentokentäksi” kutsutun valtavan, hiekan ja heinän peittämän tasanteen. Sen toisessa laidassa nousimme jyrkkää kivikkopolkua harjanteelle, joka johdatti meitä yhä jyrkkenevää reittiä ylös.

“Lentokenttä” oli ryhmämme saksalaissyntyisen Michaelin isän asemapaikka toisen maailmansodan aikana, ja täällä käytiin hurjia taisteluita. Nyt 73-vuotias poika Michael vaelsi saman alueen halki kohti vuoren huippua seitsemän muun kansallisuuden edustajan kanssa.

Aamun haasteiden jälkeen kaikki lähtivät liikkeelle hiukan vaisuina, mutta nopeasti kasvava tiimihenki alkoi pian paikata tunnelmaa. Moninainen ryhmämme oli täynnä mielenkiintoisia persoonia, jotka olivat kaikki sitoutuneet yhteiseen tavoitteeseen. Innostus nousi kohisten kauniin erämaan poluilla askeltaessamme kohti ylä-basecampiä, joka olisi keskeisin tukikohtamme tämän seikkailun aikana.

Maiseman vihreys muuttui hiekkaisen ruskeaksi, jota yhä suuremmat, harmaat kivikkoalueet enenevässä määrin hallitsivat. Hämmentävintä Kaukasuksen erämaassa on ehkä sen mittasuhteet: mikään ei ole pientä, mihinkään ei ole lyhyt matka eikä yksikään etäisyys taitu nopeasti. Olet kuin peukaloinen jättiläisten maassa, ja koska aivan kaikki on niin käsittämättömän valtavaa, hetken kuluttua et enää osaa hämmästellä suuruutta. Hyväksyt vain itsesi yksittäisenä lumihiutaleena loputtomassa hangessa.

Ilma oli rapsakan kirpeä. Silloinkin kun aurinko paistoi, oli lämpö iholla vain pinnallinen hipaisu – kuin auringonsäteiden terä olisi tylsynyt matkalla halki kylmien ilmamassojen. Heti kun pienikin pilvenhattara eksyi valon tielle, muuttui ilma teräväsärmäisen kalsaksi.
Koko reissumme ajan sää toimi kuin ilmojen haltijat olisivat seuranneet kelloa: Ensimmäistä aamua lukuunottamatta aamuisin sää oli parempi, usein jopa aurinkoinen. Kolmeen mennessä iltapäivällä pilvet olivat kohonneet horisontista. Neljään mennessä tuuli ja satoi, alempana laaksossa vettä, ylempänä lunta. Parin kolmen tunnin kuluttua sää taas selkeni; alhaalla laaksossa pilvet jäivät viipyilemään vuorten väliin, ylempänä vuorella taas saimme useimpina iltoina todistaa kyyneleet silmiin nostattavan kauniita auringonlaskuja.

Matkalla ala-basecampistä ylempään kohtaamamme muutamat ryhmät olivat pääosin vaeltajia, eivät kiipeilijöitä. Tuntui kuin tällä syrjäisellä reitillä olisi vallinnut vuoren eteläpuolta iloisempi ja avoimempi tunnelma. Olimme Heikin kanssa jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että ensisilmäyksellä kopeakatseiset venäläiset taisivatkin olla ennemminkin ujoja kuin tylyjä. He saattoivat vastata tervehdykseen vältellen tai vaisusti, mutta kohdatessaan ystävällisen katseen ja huomatessaan, ettei heiltä odotettu virheetöntä englannin kielitaitoa, he yleensä muuttuivat valtavan ystävällisiksi. Yhteisten sanojen puuttuessa sanomat saatiin perille elein ja ilmein.

Kiipeilyparini on ennenkin hämmästyttänyt minua kyvyllään omaksua nopeasti uuden kielen sanoja ja soveltaa oppimaansa. Heikki on myös jonkin verran reissannut Venäjällä aiemmin ja nyt hän laittoi parastaan käydessään ohikävelyn mittaisia keskusteluita vastaantulijoiden kanssa vuoripoluilla. Hämmästellessäni erästäkin kymmenen repliikin mittaista venäjänkielistä vuoropuhelua, Heikki purskahti nauruun:

– En minä oikeastaan itsekään tiedä, mitä sanon. Sanon vain kaikki oppimani asiat ja sanat peräkkäin – he vaan ilahtuvat varmaan yrityksestäni ja pyrkivät tulkitsemaan siitä jotain järkevää!

Jäätikkö oikealla, kivikko vasta varjona vasemmassa laidassa ja Elbrusin läntinen huippu kurkistaa pilvien lomasta

Jäätikön ilmestyessä näkyviin alkoi myös korkeus tuntua. Tuijotin kaukana edessä siintävää, lähes pystysuorana nousevaa massiivista kivikkoa ja tunsin hengästyväni jo sen näkemisestä. Olimme nousseet jo noin tuhat vertikaalimetriä sinä päivänä. Oli vasta toinen päivämme vuorella, joten hapottavat reidet ja keuhkot kylkiluita vasten puristava huohotus eivät olleet odottamattomia vieraita.

Kivikko muuttui kivisestä harjanteesta aaltoilevaksi leveäksi seinämäksi, jota kiipesimme yläviistoon. Niin liikkuvassa kivikossa en ole aiemmin ollut. Oli kuin jokainen kivi olisi ollut joko suoraan jään pinnalla tai liukuvan hiekan päällä.
Kieli keskellä suuta pidimme katseen tiukasti edessä seuraavaa luotettavaa askelmaa etsimässä. Samalla yritimme kutistaa hartiat mahdollisimman kapeiksi kypärän reunojen alla, sillä ympärillämme ropisi tasaiseen tahtiin ylhäältä putoilevia kiviä, joiden koko vaihteli peukalonpäästä jalkapalloon.


Kukaan ei puhunut mitään, kun keskityimme tasapainoilemaan kivillä ja tarpomaan valuttavassa hiekassa. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti ylös seinämän aaltoilun muodostamista kouruista, jotta minimoisimme putoilevien kivien osumisen mahdollisuuden. Tiukasta keskittymisestä johtuikin varmaan se, että olimme jo miltei perillä, kun oivalsin kaukana yläoikealla vihreän peltisen rakennelman, joka näytti painovoimaa uhmaten roikkuvan mahdollisimman kaukana kiviharjanteen päässä, suoraan jäätikön reunan yläpuolella.

Pahamaineinen wc jyrkänteen reunalla

– Katsokaa tuonne, tuolla se on! Advanced basecamp! huusin innostuneena ja melkein tikahduin, kun samalla hetkellä katseeni siirtyi hiukan ylemmäs ja näin kauniissa auringonpaisteessa kylpevän kaksoishuipun. Se oli lähempänä kuin kertaakaan aiemmin – melkein saatoin koskettaa sitä!

Vain puolta tuntia myöhemmin astelimme ensimmäistä kertaa ylempään, kapealla kiviharjanteella sijaitsevaan ylä-basecampiin, josta tulisi yksi lempipaikoistani tällä vuorella. Ensiksi havaitsemani parakki oli leirin vessa, joka oli asianmukaisesti sysätty kiviharjanteen kauimmaiseen reunaan. Keskellä leiriä sijaitsi messirakennus. Messin ympärille kivikkoon oli ripoteltu kuin huolettoman näköisesti huiskaisten joukko matalia, peltisäilykepurkin näköisiä majoitteita, joihin niissä majoittumaan mahtuvien neljän ihmisen piti vuorotellen kontata sisään. Keskellä leiriä oli korkeampi, puoliympyrän muotoinen maja, jossa oli paikat jopa kymmenelle ihmiselle. Paikasta toiseen kuljettiin kivien välissä luikertelevia polkuja. Esimerkiksi reitti wc:lle vaati laskeutumista kapeaa polkua pitkin valuvalla hiekkarinteellä – mikä teki erityisesti yöllisistä vessareissuista jännittäviä.

Ylä-basecampin kylpyhuone on varustettu huippumaisemilla

Uskomattominta tuossa karulla tavalla kauniissa paikassa oli se, että suoraan harjanteen toiselta puolelta alkoi jäätikkö, joka nousi kohtisuorasti satulaan. Lumoava Kaukasuksen kuuluisin kaksoishuippu seisoi ylväänä yläpuolellamme ja antoi auringon sivellä kylkensä hohtomaalillaan.

Tänne majoittuisimme ylihuomenna – mutta valitettavasti vielä tänään marssisimme alas vesisateen täyttämään laaksoon. Vastentahtoisina palaamaan alas tyhjensimme reput kantamuksista ja nautinnollisesti köllötimme auringon lämmittämillä kivillä. Tuijotimme valkoista maisemaa ja yritimme hahmottaa vuoren valtavasta sylistä pikkuruisen polun, joka lopulta johdattaisi meidät kohti huippua. Jopa Lenz Rocks (4600 m), jonka tuuliseen kivikkoon yrittäisimme päästä viimeiseksi yöksi ennen huiputuspuristusta telttoihin lepäämään, näytti olevan miljoonan kilometrin päässä.

Kerätessämme voimia paluumatkalle keskustelimme – mistäpä muustakaan kuin huipulle pyrkimisestä. Olimme jo huomanneet, että tiimi tuntui varsin tasavahvalta, ja jo näin lyhyessä ajassa olimme saaneet luotua hyvää yhteishenkeä.
Apuopas Dima kuitenkin herätti tiimissä huolestumista. Nuori mies oli jo kertonut, ettei hänellä ollut varsinaista oppaan koulutusta (“Tosin isäni kyllä kouluttaa oppaita, joten sehän on aika sama.”) ja nyt kävi ilmi, ettei Dima ollut koskaan aiemmin huiputtanut Elbrusia pohjoispuolelta (“Olen kyllä yrittänyt”, hän vastasi aikansa kierreltyään).

Vastentahtoisesti jätimme lopulta myöhäisen iltapäivän auringossa kylpevän yläleirin palataksemme alapuolellamme odottavan harmaan pilvimassan läpi sateiseen alaleiriin.
Matkalla vesisade rysähtikin oikein kunnolla niskaamme, ja leiriin päästessämme kylmyys oli uinut kuorivaatteiden alle ja tuntui kalisevissa luissa asti.

Illalla jatkoimme keskustelua tiimin kesken. Kaikkia huoletti nuoren apuoppaan selkeä epävarmuus ja pääoppaamme haluttomuus yrittää kommunikoida tiimin kanssa kunnolla; antaa kiipeilyyn yleensä kuuluvia briiffejä tai vastata kysymyksiin. Ryhmän jäsenet pohtivat muun muassa, miten oppaat jakautuisivat itähuipulle pyrkivien norjalaisten kanssa, mitkä olivat reittimahdollisuudet ja sääennuste. Entä kuinka varusteet tuotaisiin paluumatkalla alas, kun kantajien saaminen Diman mukaan oli lähes mahdotonta – ja tietenkin mitä tapahtuisi, jos joku sairastuisi tai uupuisi matkalla. Jos saisimme huiputukseen vain kaksi opasta seitsemälle hengelle, olisi se alle vaatimuksen (vaadittu suhde 1:3) ja nostaisi merkittävästi keskeytysriskiä. Dima ei ollut koulutettu opas, joten hän ei todennäköisesti voisi toimia ilman Sashaa. Eli pahimmillaan meillä olisi vain yksi täysimääräinen opas.

Heikki ja minä olimme varsin hyvin tutustuneet viimeistä Seven Summits -vuortaan kiipeävän Mikeen, ja myönnettäköön, että Team Antipodiksi nimetty kolmikkomme oli kaikille meille taktisestikin hyvä ratkaisu. Mike on kokenut kiipeilijä ja hyvin perehtynyt reittiimme ja vuoreen. Hänellä oli vahva motivaatio vuoren huiputtamiseen ja mielelläni ajattelisin, että ehkäpä hänkin tunnisti meissä vahvuutta. Illalla sateen ropistessa alaleirissä telttojen kattoon, viimeisenä ennen nukahtamistaan Heikki kysyi, mitä Mike ajattelisi, jos opasvajeen vuoksi syntyisi tilanne, jossa huiputus uhkaisi keskeytyä. Miken sanat jäivät leijumaan pimeään telttaan:

– Minä menen ylös vaikka yksin.

Iltamaisema ylä-basecampistä

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén