Category: baruntse

Kolme viikkoa Elbrusille lähtöön – tilannekatsaus

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta  pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua

Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.

Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!

Slalom-monoilla lennolle?

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla

Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,

mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

janiina ojanen la sportiva trango vuorikiipeilykengät
Trangot olohuoneen matolla

Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén