Category: avantouinti

Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat

Vuorikiipeilijöitä sanotaan rohkeiksi. Lapsesta asti olen halunnut olla rohkea, aina ja kaikessa.

Parikymppisenä Kalifornian reissulla olin uimassa syrjäisellä uimarannalla, kun jouduin merivirtauksen imaisemana veden alle. Mielessäni on edelleen kirkkaana muisto siitä, kuinka vesi riepotteli kroppaani kuin tahdotonta räsynukkea. Pyörivä virtaus paiskasi minut vasten hiekkapohjaa kerta toisensa jälkeen, kunnes en enää tiennyt, missä suunnassa vedenpinta oli. Kehoni muistaa edelleen, miltä tuntui, kun ilma hakkautui ulos keuhkoista ja tilalle tulvi merivettä. Iho hiertyi vereslihalle pohjan hiekkaa vasten. Jokaisella pyöräytyksellä yritin tarrata pohjaan kiinni, mutta siellä ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Vain loputtomasti hiekkaa. Lopulta annoin periksi.

Kummallista on, etten muista paniikin tunnetta. Sen sijaan muistan oudon rauhallisuuden, joka täytti mieleni. Tuntui kuin aikaa olisi kulunut paljon, vaikka todellisuudessa luultavasti puhutaan pienestä hetkestä. Elämä ei vilistänyt silmissä, mutta mielessä kävivät sisarukset ja vanhemmat, jotka olivat toisella puolella maailmaa tietämättä, että meri oli ottamassa minusta voiton. Mutta en ollut peloissani. Ajatukseni olivat enemmänkin toteavia ja muistan ajatelleeni:
– Ai näin tämä päättyy. Aika jännä, että piti tulla maailman toiselle puolelle kuolemaan.

Virtauksen voimakkuus oli yllättänyt myös mukanani olleen kalifornialaisen ystäväni. Hän on tottunut virtauksiin ja tietää, kuinka tuossa tilanteessa pitää toimia. Niinpä hetken kamppailtuaan hän pääsi pintaan. Huomattuaan, ettei minua näkynyt, lähti hän etsimään. Onneksi vesi ei ollut kovin syvää, ja hän sai raahattua minut rannalle.

Seuraava sekava muistikuvani on siitä, kun oksensin rannalla merivettä ja minua sattui joka paikkaan. Silmät, suu, korvat ja nenä olivat täynnä suolaa ja hiekkaa. Haavoja kirveli, mustelmia jomotti ja kesti hyvän tovin ennen kuin hengitys kulki taas.

Selvisin ilman suurempia fyysisiä vauroita, mutta veteen en mennyt vuosikausiin.

Tyttäreni, peloton vesipeto kesällä 2015

Kunnes lapseni syntyi. Hän on aina rakastanut vedessä leikkimistä ja uimista, ja olen tehnyt parhaani, ettei hän huomaisi pelkoani. Mutta jo hyvin pienestä asti hän sanoi aina uimarannalle mennessämme:
– Äiti ei ui.

Tytön ollessa kaksivuotias, olimme ystäväperheen mökillä. Lapset leikkivät rantavedessä traktorin sisäkumien kanssa muutamien aikuisten vahtiessa heitä. Itse istuin hieman kauempana hiekalla juomassa kahvia. Vaikka vahtivuoro oli muualla, tottumuksesta toinen silmäni oli kiinni lapsissa.

Tytär keekoili traktorinrenkaan sisällä, kun eräs lapsista vahingossa pukkasi kumin syvemmälle veteen. Kun jalat eivät enää ylttäneet pohjaan, tyttö parahti. Vettä oli vain ehkä puoli metriä, mutta uimataidottomalle pikkutytölle se oli liikaa ja hän molskahti pinnan alle.

En ajatellut mitään. Ennen kuin kukaan rannassa seisseistä ehti liikahtaa, loikkasin pystyyn ja juoksin vaatteet päällä järveen. Hätäännykseni oli niin suuri, että viimeiset minua ja tytärtä erottaneet metrit ylitin loikkaamalla vatsalleni veteen. Olin itse veden alla, kun tartuin tyttöön kiinni ja nostin hänet pintaan. Rannalla tuli itku. Meiltä molemmilta.

Tapahtuman jälkeen tajusin, etten voisi vältellä vettä lopun elämääni. Aloin totutella siihen; kahlailla rantavedessä aina silloin, kun tyttö oli uimassa. Pikkuhiljaa uskaltauduin uima-altaaseen. Mutta aina vaan avovedet, myös järvet, aiheuttivat paniikinomaisen reaktion. Muutaman kerran olen kokeillut järvessä uimista varovasti, mutta aina tilanne on päättynyt hätääntymiseen. Olen ulkomaanmatkalla kahlannut polviani myöten mereen ja istunut sitten pohjaan todistaakseni, että pystyn siihen. Pari vuotta sitten pääsin Barcelonassa uimaan olympialaisissa käytettyyn altaaseen ja en halunnut jättää sitä kokematta. Uin yhden kerran kisa-altaan päästä päähän. Tunsin, kuinka uimataitoni oli ruostunut ja vaikka kaakeloidussa altaassa vesi ei niin hirvittänyt, sydämen syke jyskytti jatkuvasti korvissa ja olo oli hermostunut.

Talvella 2015 valmistauduin ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuuni, ja minua neuvottiin, että valmistautumiseen kuuluu myös omien henkisten rajojen koettelu. Toinen asia oli, että kehoa tulisi karaista kylmiin olosuhteisiin. Tovin välttelin edessä olevaa ilmiselvää haastetta: olisiko kylmää inhoavalle ja vettä pelkäävälle mitään parempaa ja pahempaa tapaa karaistua ja testata henkisiä voimavaroja kuin avantouinti?

Ystäväni tiesi tarinani ja päätti auttaa minua. Niinpä hän lähti mukaani ja niin menin ensimmäistä kertaa elämässäni avantoon (koko stoorin voit lukea täältä: Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily ). Se oli kamalaa, ja vannoin, etten tekisi sitä enää koskaan.

Vellihousu matkalla avannolle

Olin väärässä.
Viime syksynä avantouintia harrastava ystäväni raahasi minut julkiselle rantasaunalle puoliväkisin. Kolmesti kävimme löylyssä ja sitten laskeuduimme metallisia portaita peräkanaa viileään järveen. Jäin portaiden päähän ja puristin kaidetta rystyset valkoisina. Ystäväni seisoi edessäni reisiä myöten järvessä, kasvot minuun päin ja näki ilmeestäni, miltä minusta tuntui. Hän ei sanonut mitään ja antoi minun käydä oman sisäisen kamppailuni. Niin minä kohtasin pelkoni, astuin rappusten viimeisen askelman… ja kyykistyin rantaveteen.

Ensilumen sataessa olin käynyt saunalla ja järvessä kymmenisen kertaa ja kerran uinutkin ihan oikeasti. Ihan hiukan, muutaman metrin vain. Se oli yhtä kamalaa kuin ennenkin, mutta menin veteen vielä uudestaan. Ja seuraavalla viikolla ehdotin itse “lätäkkö-reissua”.

Niinpä kun tallustelimme peräkanaa lumista polkua saunalle ja pidin normaalia hermostunutta jäpätystäni veteen menemisestä, saunakaverini kääntyi katsomaan minua hymyillen:
– Alkaa olla muuten aika näennäistä tuo vastustelusi, kun tänäänkin itse halusit tänne.

Totta. Muutaman kuukauden jälkeen ostin jopa kausikortin saunalle. Vaikka edelleenkään en tykkää uimisesta. Enkä tykkää vedestä ja aina tulen luultavasti avovesiä vierastamaan. Mutta jokin minua vetää saunalle. Vaikka vuorikiipeilyn näkökulmasta karaistuminen ja henkisen kantin testaus on taas ajankohtaista, lajitreeni ei ole se, mikä minua avantoon houkuttelee. Ehkä se on vapaus, sillä enää pelkoni ei kahlitse minua.

Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily

Aamusta asti kauhunsekainen jännitys leijui niin raskaana ympärilläni, että kompuroin siihen pitkin päivää. Koko työpäivän ajan kieltäydyin ajattelemassa uhkaavaa aukkoa jäässä, hyytävää kylmyyttä ja kaikkia niitä selittämättömiä vihollisia, jotka vaanivat minua mustan vedenpinnan alla.

Iltapäivällä edessä oleva koettelemus jäi hetkeksi taka-alalle, kun oli aika käydä valmentajani Tapion kanssa läpi uutta harjoitusohjelmaani ja ruokavaliotani.

Harjoituskauden ensimmäisen kolmanneksen lihasmassaa kasvattava ohjelma oli kolmen kuukauden aikana käynyt kotoisaksi ja itsetunto noussut samaa tahtia, kun sain lisätä painoja. Näin jo itseni, jos en nyt ihan hypähtelemässä, mutta ainakin vahvasti askeltamassa kohti Mont Blancin huippua. Olisi pitänyt aavistaa, että kohta taas otetaan luulot pois.

“No niin. Aluksihan meillä oli tavoitteena hankkia lisää lihasta, johon kestävyyskuntoa aletaan kasvattaa. Aloitetaanko sitten harjoittelemaan?” kysyi Tapio. Nyökkäsin pontevasti. Seurasi reilu tunti, jonka aikana totesin, että vielä taitaa olla pari pykälää matkaa Vuorenvalloituskoneeseen. Mutta kerron treenistä enemmän, kunhan pääsen sisälle uuteen ohjelmaan hiukan paremmin.

Mutta nyt itse kauhutarinaan. Kuten taannoin kerroin, olen vuosikausia kieltäytynyt avantouinnista, koska inhoan kylmää sydämeni pohjasta (mikä on vekkuli ominaisuus vuorenvalloitusta suunnittelevalle) ja pelkään avovesissä uimista. Kerran yritin mennä avantoon, mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni veteen. Nyt tilanne on toinen, ja minulla on syy, kaksikin. Vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Minua on myös neuvottu, että itsensä epämukavuusalueelle haastaminen on hyvä keino valmistautua henkisesti edessä olevaan koetukseen. Niinpä avantokokemus oli väistämättä edessä. Ystäväni ilmoittautui Facebookissa avantokaverikseni, koska tiesi ettei minun ole helppoa sanoa ei julkiselle haasteelle.

Niinpä Tapion treenin jälkeen pidin pari tuntia taukoa, söin ja lepäsin, ennen päivän päätapahtumaa. Sitten tapasin ystäväni ja kävimme muutaman kilometrin juoksulenkillä valmistautuaksemme. Lenkin jälkeen vaihdoimme lämpimät vaatteet ja aloitimme kävelymatkan kohti Rauhaniemen kansankylpylää.

Kun rantasauna vilahti pimeässä puiden lomasta, kurkkuani alkoi kuristaa. Satoi räntää ja järveltä tuuli hiukan. Saunan ympäristö oli valaistu ja avannossa veden allakin oli valo. Kaukaa näin leveät betoniset askelmat, jotka johtivat mustan veden hyytävään syleilyyn. Yritin lohduttaa itseäni, että ainakaan ei tarvitsisi peruuttaa takapuoli edellä metallitikkaita askel kerrallaan kalman kitaan, kuten olin luullut.

Puimme uikkarit ja kiipesimme ison saunan parveen. Sauna oli ihan täynnä ihmisiä kylki kyljessä. Tuntemattomat jutustelivat toisilleen ja kaikkia tuntui yhdistävän iloinen mieli. Kuuma-kylmä-vaihtelun punehduttamien hymyilevien ihmisten tunnelma rauhoitti minua, toisaalta se melkein suututti: “Minä olen matkalla pimeyden syövereihin, ja te vaan höpisette, mikä sinappi maistuu parhaalta!”

Hetki koitti. Astuimme ulos, ja kylmä viima järveltä puhalsi lävitseni. Tiesin, ettei perääntymismahdollisuutta ollut, kun marssimme jonossa kohti mustaa vettä. Ystäväni meni edellä ja minä puolittain hänen takanaan niin lähellä, että käsivartemme osuivat toisiinsa joka askeleella. Tuntui, että jos menetän tuon pienen ihokontaktin, en enää pysty kävelemään askeltakaan. Viimeisellä portaalla ennen vettä ystäväni kääntyi ja katsoi minua: “Nyt mennään.”

Astuin veteen. Halvaannuttavan kylmä tuntui vielä pahemmalta kuin olin ajatellut. Helvetin Mont Blanc. Surkea idea, huonoin ikinä. Askel, toinen ja pysähdys. Musta vesi viilteli sääriäni. Edellämme kävellyt mies kääntyi katsomaan ja sanoi rohkaisevasti: “Älä pysähdy. Tule vaan.”

Kylmyys tuntui niin pahalta, että melkein unohdin pelätä. Niinpä keskityin siihen. Fyysisen tunteen selättäminen tuntui helpommalta. Se auttoi, kasasin itseni ja jatkoin matkaa. Päästin kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uuttakin. Hengitys salpautui rintakehän kastuessa. Se ei mennyt ohi, vaikka odotin niin pitkään kuin pystyin. Ikuisuuden (tai ehkä noin kymmenen sekunnin) jälkeen annoin periksi ja vapisevin jaloin vaapuin ylös avannosta. Pakenin saunaan. Matkalla ihmiset taputtivat olkapäälle. “Hyvä hyvä! Sinä teit sen!” Pelko taisi näkyä, tai ainakin kuulua kauas.

Lämmittelimme löylyssä ja totesimme, että pakko se on tehdä uudelleen, ettei tule sanomista tutuilta: “Eka kerta on paha, mutta sitten se on hienoa.” Menimme uudelleen. Huomattavasti vähemmän voimasanoja mutta yhtään mukavampaa se ei ollut. Nyt kun kylmyys ei enää tullut niin valtavana yllätyksenä, pelko kahmaisi otteeseensa. Mutta pakotin itseni kaulaa myöten veteen ja laskin kymmeneen niin hitaasti kuin kykenin.

Ei ollut kivaa. Ei missään kohtaa. Kehoni ei lämmennyt edes löylyssä. Ei tullut rento olo. Kylmyys vaani ihon alla koko kotimatkan ja pitkälle yöhön. Jalat olivat raskaat. Kotona kaaduin sängylle lopen uupuneena ja nukahdin. Heräsin kylmän hien vallassa pari tuntia myöhemmin. Ryömin peiton alle jatkamaan unia ja heräsin koko yön parin tunnin välein paleluun ja vaihtamaan yöpaidan kuivaan.

Käsi nousee ylös virheen merkiksi. Tiedän, oma moka. Taisi olla liikaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Liikaa stressiä ja rääkkiä keholle yhdellä kertaa. Mutta minä tein sen. Menin veteen ja pääsin pois. Kahdesti. Palasin vielä hakemaan pudonneen uimatossunikin. Koska minä olen Vuorenvalloittaja. Ni.

Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne “maaliin” saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta… tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy… Pidäthän peukkuja?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén