Category: atte miettinen

Mistä tunnistaa oikean unelman?

En ole aikoihin seurannut tv-sarjaa yhtä innostuneena kuin nyt Huippujengiä. Jokaisen jakson olen istunut naulittuna sohvalla ja iho kananlihalla myötäelänyt seikkailua.

Viimeisen jakson aikana kannustin Leena Harkimoa (tunnustan: välillä vähän myös ääneen) jokaisella askeleella. Lopputekstejä katsoessani minulle tuli hiukan haikea olo. Tunsin pettymystä, sillä olin odottanut huippumaisemia ja nyt ne jäivät näkemättä, koska kiipeilyryhmä joutui kääntymään takaisin. Mieleen juolahti ajatus, että mitäs minä nyt sitten katson, kun omaan kiipeilyreissuun elokuun lopussa on niin pitkä aika.

Innostus johdattaa seikkailuihin
(kuva: M. Laukkanen)

Olen itsekin vähän yllättynyt, kuinka innostuin vuoren huiputtamisesta myös television välityksellä. Jäin miettimään innostumista ja inspiraatiota.

Mikä saa ihmisen innostumaan? Muistelin, kuinka innostuin vuorikiipeilystä kuunnellessani vuorikiipeilijä Atte Miettistä. Viikko hänen puolen tunnin mittaisen puheenvuoronsa jälkeen olin jo varannut itselleni paikan kiipeilyryhmästä Mont Blancille.  (Koko stoori alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…)

Entä miten ja miksi innostus muuttuu toteuttamiseksi?

Timo sanoi minulle taannoin:
– Sinun kanssasi pitää olla hiukan harkitseva, kun ideoi ääneen. Sulla on niin kovin lyhyt matka ideasta toteutukseen.

Ehkä se on elämänasenne. Mutta luultavasti vielä enemmän se on luonteenpiirre. Minulla tuo piirre on sen verran vahva, etten saisi sitä vaimennettua, vaikka haluaisin. Onneksi en edes halua. Miksi odottaa, kun voi tehdä jo tänään? Huomenna ehtii sitten tehdä jotain muuta. Taas saan lainata suosikkiani, Suits-nimisen tv-sarjan Harvey Specteriä, jonka hienon lausahduksen olen ominut motokseni:
– I don’t have dreams. I have goals.

Jotkut ovat harkitsevampia ja hidastempoisempia. Se on hyvä, koska maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä.  Kuitenkin kiistän, että kohdallani kyse olisi koheltamisesta (vaikka välillä syyllistyn siihenkin). Asian ydin on vision kirkkaus. Joissain asioissa käytän runsaasti harkintaa ja aikaa, kun odottelen kuvan hahmottumista. Kaikki kuvat eivät kirkastu, ja joskus pitää hyvältä tuntuneesta ajatuksesta luopua, koska aluksi selkeä näkymä tuhriintuu, kun sitä katsoo tarkemmin. Olen myös huomannut, että parhaiden ideoiden mielikuva kirkastuu nopeasti, kuin ajatus olisi ollut valmiina sisälläni, vain odottamassa ulospääsyä.

Pidän siis selkeää mielikuvaa hyvän idean mittarina. Se on myös kova ajuri. Kun ajatus on kirkas, tarve lähteä toteuttamaan on välillä jopa pakottava. Jos koen, että minun pitää tehdä jotain, saattaa tuottaa jopa fyysistä ahdistumisen tunnetta, jos jokin estää tekemisen.

Ideoin samalla tavalla kuin puhun. Aloittaessani virkkeen en aina edes tiedä, mitä olen aikeissa sanoa. Ajatukset tulevat ulos usein aika reaaliaikaisesti. Se on myös, jos ei nyt huono piirre, niin ainakin haaste. Välillä puhun rönsyilevästi ja koska en ehdi editoida ajatusvirtaani, joskus sanon harkitsemattomia asioita. Puhetta pitäisi kai oppia filtteröimään, mutta ideoita ei saisi kahlita. Siinäpä hommaa kerrakseen.

Visio vaatii seuraamaan
(kuva: M. Laukkanen)

Ideoinnissakin toimintamallini synnyttää joskus väärinkäsityksiä. Jos innostun, saatan lähteä toteuttamaan ideaa, kun muut vielä tutkivat ajatusta. Kokeilemallahan se selviää, oliko idea aidosti hyvä! Lähden matkaan ja hetken kuluttua vilkaisen taakseni huomatakseni, ettei kukaan seurannutkaan. Se saattaa tuntua minusta turhauttavalta, jopa loukkaavalta. Vaikka ehkä toiset halusivat tutkia erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Tai ehkä eivät alunperinkään edes aikoneet toteuttaa ideaa, kunhan leikkivät ajatuksella. Välillä on helppo unohtaa, että pakottava tarpeeni ajaa minua eteenpäin, mutta se ei ulotu muihin.

Olen aina tehnyt elämän suuret päätökset nopeasti, sisäiseen ääneen luottaen, välillä toimien ihan toisin kuin muut olettaisivat. Osa päätöksistä on ollut hyviä. Osa ei niin hyviä, mutta niistäkin on saanut oppia. Joskus on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Välillä on pelottanut ihan hirveästi. Mutta useimmiten huomaa, että selkeä visio on uskaltamisen arvoinen. Koen, että kun kuva on kirkas, minulla ei oikein ole mahdollisuutta toimia sitä vastaan.

Tapani innostua ja tehdä nopeita päätöksiä on välillä raskasta läheisille. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja läheiset helposti joutuvat mukaan puuhiini, joskus tahtomattaankin.

Toinen, joka välillä on kovilla, on luottokortti.

Tyttäreni ollessa pienempi, olin luvannut viedä hänet palmuja katsomaan. Matka-ajankohdan lähestyessä puhuin isäni kanssa ja olin huolissani, koska halusin pitää lupaukseni, mutta minulla ei ollut rahaa säästössä. Kysyin isältä neuvoa, maksaisinko matkamme luottokortilla vai jättäisinkö sen väliin. En millään halunnut pettää lupausta tyttärelle tai edes siirtää sitä, mutta matkan maksaminen kokonaan luotolla tuntui arveluttavalta. Isä antoi neuvon, jonka tulen muistamaan lopun elämääni:
– Kaikessa neuvon sinua aina huolehtimaan, että käytät rahaa tulojesi mukaan. Mutta matkustamisesta saatu vastine on maksettua hintaa suurempi. Aina. Matkustamalla saa sellaista henkistä pääomaa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin menemällä ja kokemalla itse. Minä halusin antaa sitä sinulle, kun olit lapsi ja uskon, että sinä haluat antaa sitä tyttärellesi. Edelleen sanon, että käytä järkeäsi, mutta menkää ja matkustakaa!

Innostuminen synnyttää tarinoita
(Aamulehti 11.8.2015)

Niin minä ja tytär matkustimme ja koimme melkoisen seikkailun. Vaikka reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja seikkailu ei ollut ihan sellainen kuin toivoimme, oli se arvokas kokemus, jota edelleen muistelemme. Nyt jo nauraen.

Innostuminen on minulle suuri heikkous ja vahvuus. Se tekee elämästä jännää, sillä se saa tiedostamaan, kuinka jokainen päivä ja innostuksen hyökyaalto voi vaikuttaa niin paljon elämään.

Innostuminen inspiroi myös muita. Syksyllä 2014 vuorikiipeilijä Atte Miettinen asteli Tampere Talon lavalle ja alkoi silmät loistaen kertoa tarinaansa Mount Everestiltä. Kukapa olisi arvannut, että 20 minuutin kuluttua sen jälkeen, kun olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa, hän olisi jo ohjannut minut ihan uudenlaiseen seikkailuun.
Sitä innostuminen synnyttää parhaimmillaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa saman tunteen jollekin toiselle.

Kuinka se alkoikaan…

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.
Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”
Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus


Ajankohta:
Elokuu 2015


Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto. 


Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche  eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat  vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä. 

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään? 

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.

 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén