Category: alppikiipeily Page 1 of 8

Kiitos maitohapoista! – ja matka jatkuu

Alpeilta paluusta on nyt ehtinyt kulua lähes kaksi kuukautta. Riehaantunut onnistumisen ilo on tyyntynyt ja koteloitunut sydämeen voimavaraksi, josta ammennan jaksamista arkeen ja motivaatiota treeniin kohti seuraavaa haastetta.

Hengityksen tasausta satumaisissa maisemissa
Kuva: Fabrizio

Kuten jokainen kiipeilymatka, antoi tämäkin paljon ajateltavaa ja opetti uusia asioita itsestäni ja vuorista. Olisin toivonut ehtiväni kirjata nuo opit ylös tuoreeltaan, ennen kuin ne saavat muistojen kultareunat. Silloin niistä olisi eniten hyötyä – niin ainakin uskon. Mutta kuinka aika onkaan juossut tänä kesänä! Niinpä istun tässä vasta nyt. Ja saanpahan syyn palata polveileviin muistiinpanoihini ja elää uudelleen monia tunteita pursuavia hetkiä.
Muistiinpanoista puheenollen: vuorilla kirjoitetut muistiinpanot ovat varsinaista koodikieltä. Kirjoitusvirheitä viliseviä, puutteellisia lauseita. Välillä vain yksittäisiä sanoja. Ehkäpä suora lainaus jonkun hauskasta tai opettavaisesta kommentista. Paikkojen nimiä kirjoitettuna kuten olen ne kuullut lausuttavan – välillä on ihan mahdotonta löytää oikeaa nimeä jälkikäteen, niin väärin olen kuullut. Joskus sanatkin on kiireessä lyhennetty niin, että vaatii itseltänikin pitkän tovin pohdintaa ja paluuta muistoissa tilanteeseen, josta arvelen olevan kyse, ennen kuin ne paljastavat viestin, jonka olen niihin itseäni varten piilottanut. Vuorimuistiinpanot ovat kuin pieniä peilin sirpaleita: Yksittäisinä ne heijastavat vain niin pienen osan kuvasta, ettei siitä kokonaisuus hahmotu. Mutta kun ne asettaa lähekkäin ja antaa muistojen piirtää välistä puuttuvat kohdat, alkaa maalautua maisema, jonka yritän parhaani mukaan näille riveille tallentaa.

Gran Paradiso minuutissa:

Mutta takaisin aiheeseeni: mitä Mont Blanc ja Gran Paradiso opettivat minulle tällä kertaa?

Oppaamme Marco lausui ensimmäisenä yhteisenä kiipeilypäivänämme sanat, jotka haluan säilyttää muistissani aina:
“Mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena kaikesta mitä teet. Jokainen askel ja valinta on yhtä kriittinen.”

Onnettomuudet tapahtuvat väsyneenä. Väärät valinnat tehdään, kun huomio herpaantuu tai kun kunnianhimo sokaisee. Pienellä erehdyksellä voi olla massiiviset seuraamukset. Hyvä ohje elämään muutenkin kuin vuorilla.

Mont Blancin mammuttimainen huippupäivä vakuutti minut siitä, että kestävyyteni riittäisi myös Elbrusin rinteellä. Toki aina paremmaksi voi – ja pitää – tulla. Uudenlainen treeni on muuttanut kehoni muotoa; lihakset ovat pienemmät kuin ennen. Se huoletti minua ennakkoon, sillä pelkäsin menettäneeni jotain. Mutta ilmeisesti se on todellakin uskottava, että toisenlainen harjoittelutapa on muokannut lihaksistoa koon sijaan kestävämmäksi. Eivätkös oikeatkin kestävyysurheilijat usein ole  vähän sellaisia “kuivan kesän oravia”?

Viimeiset kilometrit huipulle

Mitä enemmän kiipeän, sitä enemmän huomioni kiinnittyy kehon sopeutumiseen ylävuoriston vähähappiseen ilmaan. Akklimatisoitumisen merkitys oli taas läksyistä eräs keskeisimpiä, eikä pelkästään fyysisestä näkökulmasta. Nimittäin kun fyysinen rasitus vie kehon mammuttimaisen matkan verran epämukavuusalueen puolelle, saavat mielen syövereistä nousevat epäuskon ja epävarmuuden tunteet uskomattoman paljon pahaa aikaiseksi.
Aiemmat sairastumiset Kilimanjarolla ja Elbrusilla olivat jättäneet uskonpuutteen siemenen itämään mieleni multaan. Luulin sen jo pois nyhtäneeni, mutta Mont Blancilla ylärinteen lumilla, nousun raskaimmilla hetkillä sain huomata, että sen juuret olivat kuin voikukalla: sitkeät ja syvällä.
Onneksi salainen aseeni, jästipäisyys, auttoi tälläkin kertaa.
Ennen seuraavaa nousua tulen käymään itseni kanssa tämänkertaista syvempää henkistä valmistautumista, jotta minulla on vastaukset valmiina, kun heikkouden möröt kuiskivat korvaani.

Paluumatkalla: Gouterin majan lähestyminen ylhäältä käsin.

Enää en oleta oppaan huolehtivan jaksamisestani. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta tositilanteessa se tuppaa helposti unohtumaan.
Olen saanut kiivetä suomalaisten ja keskieurooppalaisten oppaiden lisäksi myös afrikkalaisten ja venäläisten oppaiden kanssa. Kotiseudun kulttuuri heijastuu aina vahvasti oppaan toimintaan, mutta lähes kaikki kanssani kiivenneet oppaat ovat olleet oikein mukavia ja ammattitaitoisia. En tiedä, johtuuko se siitä ystävällisyydestä, mutta jostain syystä minulla on ollut aika vahva ja tiukkaan juurtunut oletus siitä, että oppaat lukevat minusta (tai ehkä jopa ajatuksistani) kulloisenkin suorituskykyni ja vointini sekä säätävät omaa toimintaansa sen mukaan.
Toki hyvä opas seuraa myös asiakkaan jaksamista ja huolehtii tietenkin hänen turvallisuudestaan, mutta kyllä minun itseni pitää ottaa vastuu siitä, että osaan kertoa, mikä tahti sopii minulle ja milloin tarvitsen lepoa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta. Mutta minulla on näköjään kestänyt hyvä tovi sisäistää tuo asia. Ehkä se johtuu kilpailuvietistä tai halukkuudesta näyttää kykynsä. Niinkuin lapsi halkaisee huulensa esitellessään akrobatiataitojaan lastentarhan opettajalle, minä kompuroin yrittäessäni todistaa, että “ei tunnu missään”.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, taitaa se olla myös vähän “tyttö-asia”. Useimmiten olen tiimin ainoa nainen ja se nostaa kummasti kynnystä olla ensimmäisenä pyytämässä taukoa.

Mutta ollaanpa sitä tyttöjä tai poikia, kylmäpäitä tai kuumakalleja, vakuutuin taas entisestään siitä, että kaikille paras oppi on ohje, jota oppaat tämän tästä huikkasivat meille Kilimanjaron rinteellä: Polepole! (swahilia ja tarkoittaa “Hitaasti!”). Vuorilla aikaa ei kannata mitata minuuteilla, eikä voimia nopeudella.

Senkin olen oppinut, että haluan kiivetä samassa köydessä kiipeilyparini kanssa. Vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi, kannustus ja rohkaisu virtaavat köyttä pitkin välillämme joka askeleella. Ja vaikka tiimihenki elää vahvana isommallakin etäisyydellä, haluan olla aina ensimmäisenä kuulemassa, kun aamuauringon hyväillessä valkoisia rinteitä Heikki purskahtaa laulamaan silkasta ilosta.

Mont Blanc minuutissa:

Näinpä taas vähän viisaampana käännän katseen eteenpäin. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Joskus (tai kiipeilyn ollessa kyseessä, parempi sana taitaisi olla “usein”) suunnitelmat eivät toteudu odotetulla tavalla. Vuoret pysyvät, mutta välillä ne antavat odottaa itseään: innolla odotettu paluu Elbrusille siirtyy ensi vuoteen. Viime hetken muutokseen ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan suunnitelman siirtymisen taustalla on töihin liittyviä syitä.  Teimme Heikin kanssa päätöksen siirrosta harkiten, ja lohdutan itseäni sillä, että uuden matkan varaukset ensi vuodelle on jo tehty.

Syksyn alun kuukaudet ovatkin nyt täynnä hiukan toisenlaisia vuoria, joita rakastan niitäkin. Harjoittelu ja valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin tietenkin jatkuu – siten saan pidettyä vuoret lähellä silloinkin, kun seuraavat suunnitelmat eivät ole ihan selkeinä. Lenkkipolkuja kulutetaan tennareilla ja pyöränkumeilla, ja syksyn mittaan treeniohjelmaa taas jatkojalostetaan.

Ja jotta vuorille pääsyyn ei menisi liian pitkää aikaa, olemme jo luonnostelleet uusia suunnitelmia Elbrusia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan vielä ole lukittu, joten jätän aiheen vielä hetkeksi mystisyyden verhon taakse. Lupaan kertoa heti, kun asioita lukitaan.

On hyvä päättää tämä pohdiskelu ja nostattaa tunnelmaa hiukan tylsän uutisen jälkeen tärkeimmällä opilla, jonka olen vuorilla ammentanut: Tee mitä rakastat. Ja kun teet, arvosta jokaista hetkeä. Se ei tarkoita, että aina riemastuttaa. Hetken arvostaminen tarkoittaa läsnäoloa. Silloin voi huomata perhosen lumihangella, ja tuntea kiitollisuutta siitä, jos löytää sääristään edes yhden lihaksen, joka ei – vielä – ole maitohappojen korventama. Sillä suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan!

Huippujuhlan tunnelmaa, vasemmalta oikealle: Marco, minä, Fabrizio ja Heikki

P.s. Matkan varrella olen tullut huomaamaan, että hyvät vuoriopaskontaktit ovat kullanarvoisia. Maanmainioiden oppaidemme Marcon ja Fabrizion luvalla tipautan tähän heidän yhteystietonsa, jos vaikka joskus kaipaat vuoristo-opasta Alpeille, Dolomiiteille tai Strombolille:
Marco Kulot: marco.kulot@gmail.com
Fabrizio Della Rossa: fabrizio@discoverydolomites.com

Videot blogissa ovat kiipeilyparini Heikin.

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix’iin – vai tuovatko?

Chamonix’iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään “perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat”, joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu

Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.

– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet

Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix’iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix’iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix’iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.

Kohti tuttua tuntematonta – paluu Mont Blancille

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.

Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix’iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta… ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin

Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix’ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!

p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua “reaaliaikaisemmin”, se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

“Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani…” alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.

Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni “50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko”. Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu… ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.

Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo “juokse”, minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016

Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään“Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!” -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
–  I know,  it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!

Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

7668 porrasta, tenniskyynärpää ja positiivisten yllätysten toive – kolme viikkoa Alpeille lähtöön

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös  testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Page 1 of 8

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén