Category: alpit Page 1 of 14

Matterhorn – huippupäivä

Löydätkö minut kuvasta?

Kuin olisin ummistanut silmäni vain hetkeksi – yhtäkkiä kello oli neljä aamulla. Herätyskellon hätistämänä kömmin ylös karheiden vilttien joukosta. Pimeässä huoneessa oli yhä niin kylmä, että hengitys höyrysi otsalampun valossa. Tällaisina hetkinä kannattaa vain nousta nopeasti ja ryhtyä puuhaamaan, sillä kuin laastarin nyppäisy‚ se kirpaisee hetken mutta asettuu paljon nopeammin kuin hidas, venyttelevä siirtymä makuupussin lämmöstä kalsalle puulattialle.

Tovin kuluttua aavistuksen rähjäinen joukkueemme istui aamiaisella jännittyneissä tunnelmissa. Nyt ulkona oli viimein tyyntä, mutta lunta oli satanut miltei koko yön, ja oppaat olivat sen määrästä silminnähden huolissaan.

Italialaisen keittiön ihmeet eivät ulotu aamupalaan kylmällä vuoristomajalla, ja päivään valmistauduttiin kohmeisten sämpylöiden voimin. Ja mikä siinä muuten on, että keski- ja eteläeurooppalaiset vuorikiipeilijät haluavat syödä aina kasan sokeria aamiaisleipänsä päällä? Lähes identtinen huippupäivän aamupala on toistunut jokaisella Eurooppaan suuntautuneella kiipeilyreissullani. Joka kerta, kun valitsen kivikovan leipäni päällystän kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta, Nutellasta ja hillosta, lupaan itselleni, että ensi kerralla kannan mukanani palan sulatejuustoa.
Mutta eipä repussani ollut tälläkään kertaa sulatejuustoa, ja nyt energiatankkaus oli nautintoa tärkeämpää, joten kasasin sämpyläni päälle hampaissa ratisevan kylmää ja sokerista mustikkahilloa.

Freddie, Heikki ja minä vilkuilimme lian tummentamista ikkunoista aamuyön pimeyteen niin usein, että lopulta Fabrizio katkaisi hiljaisuuden toteamalla, että lunta oli todella paljon, eivätkä oppaat ole varmoja, kannattaisiko meidän lähteä huiputusyritykseen:
– Mutta mennään katsomaan, miltä alku näyttää.

Lähdössä huippupäivään pilkkopimeässä

Puolen tunnin kuluttua seisoimme ulkona tyhjyyden päällä roikkuvalla metalliverkkoterassilla, ja otsalamppujemme valokeilat pyyhkivät ympärillemme kietoutunutta pimeyttä. Minua väsytti yllättävän paljon, ehkä eilinen extra-painava reppu ja raskas nousu olivat vieneet enemmän voimia kuin olin osannut odottaa – vai Elbrusko edelleen lihaksissa kummitteli? Äkkiä ylitseni pyyhkäisi voimakas ikävä lasten luokse. Aina huiputukseen lähtö on jännittävää, mutta aiemmin en ollut tuntenut tällaista huolta ja ehkä jopa lievää haluttomuutta. Olinko peloissani?
Enricon lähtöpuhe ei keventänyt tunnelmaa:
– Vaikka onnistuisimmekin, lumi hidastaa meitä. Se tarkoittaa, että edessä on ainakin 12 tuntia teknistä kiipeämistä ilman taukoja. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin pystymme, sillä kello ja sää ovat meitä vastaan.

Komensin jalkani liikkeelle ja astelin Fabrizion perässä terassin reunaa mökin taakse, mistä ensimmäinen nousu alkoi. Oli ihanaa olla tutun ja luotettavan Fabrizion köydessä, kun edessä oli tähän astisen elämäni jännittävin nousu. Pystysuora seinä edessämme katosi loputtoman näköisenä ylös pimeään yöhön. Kaikkialla kallion pinnalla oli pakkasen ja tuulen vuoren kylkeen puhaltama sininen huurre. Katsoin taakseni. Pimeää, ei yhtään tähteä.
Kun ojensin käteni ja kosketin jäistä kiveä, äkkiä tiesin taas, missä ja kuka olin. Pieni kiipeilyhansikkaan hipaisu kiinnitti minut takaisin tämän planeetan pintaan, ankkuroi edessäni olevaan kiveen, ja sydämeni poukkoilu asettui. Se muuttui keskittymiseksi. Olipa millainen tahansa pimeys ympärillä ja pakotus lihaksissa, huurteeseen käärittynäkin kivi tuntui turvalliselta.

Heti ensimmäinen nousu otti luulot pois. Seinä oli jyrkkä, ei teknisesti ollenkaan minulle mahdoton. Mutta kiven päälle oli kasautunut paksu kerros pöllyävää, liukasta lunta. Paljaissa kohdissa edellisen päivän loskaantunut nuoska ja vesi olivat jäätyneet kallion pintaan ohueksi jääkalvoksi, joka kuoriutui irti eikä sallinut pitävää otetta. Jokainen käden- ja jalansija oli tutkittava tarkkaan ja tuplavarmistettava.

Toisella köydenmitalla, puolenvälin vaiheilla lipesin juuri ennen kuin ylhäällä kivisen lipan päällä ilman näköyhteyttä minua varmistava Fabrizio ehti kiristää köyden. Putosin muutaman metrin alaspäin ja jysähdin kylki edellä seinässä olevaan ulkonemaan. Silmissä vilisivät tähdet, ja keuhkoni tyhjenivät iskun voimasta. Olisin ehkä parkaissut, mutta ääntä ei kuulunut. Retkahdin köyteen, ja refleksiomaisesti yritin haroa seinästä kiinni. Ylhäältä kuului Fabrizion huuto, kun hän tunsi painoni reuhtaisun köydessä:
– Are you ok?

Yritin vastata, mutta en saanut ääntä puristettua survotuista keuhkoistani. Mitään ei kulkenut sisään tai ulos. Hetken haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja sain sitten kähistyä:
– Just a second.

Nojasin muutaman hetken ajaksi otsani vasten seinää ja yritin hengittää. Tovin kuluttua pystyin taas liikkumaan. Vauhtini kuitenkin hidastui, sillä aina osuessaan kallioon tai köyteen kylki kipunoi ärhäkästi. Lisäksi oikean käden ojennus suoraksi oli erittäin epämukavaa, ja hengästyessäni minun oli pakko pysähtyä: oli kuin keuhkoni olisivat toimineet vain puoliteholla eivätkä vain suostuneet ottamaan vastaan tarpeeksi ilmaa.
Fabrizion kyselyyn vastasin hymyillen lyhyesti “I’m ok.” ja jatkoin matkaa. Oppaat olivat jo muutenkin takaisinkääntymisvalmiudessa, joten en halunnut aiheuttaa lisää syitä perääntyä. Olin hitaampi, mutta pystyin etenemään.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei puhunut mitään lukuunottamatta oppaiden ja kiipeilijöiden lyhyitä haukahtavia ohjeistuksia ja merkkejä toisilleen. Jokainen köydenmitta oli haastava; seinät jyrkkiä, kiinteät köydet jäässä, ja irtolumi pöllysi. Suojaton seinä oli altis jatkuvasti ympärillämme tanssivalle tuulelle, ja viima jäädytti sormet toimimaan entistäkin kankeammin. Aina Fabrizion kiivetessä edellä ylös varmistusta tekemään, työnsin käden salaa takin alle ja vedin rintaliivin rintakehän ympäri kulkevaa kuminauhaa hetkeksi irti iholta. Kuminauhan paine tuntui musertavalta kylkeä vasten.

Minä reittimme upeimmassa – ja ehkäpä myös jännittävimmässä – kohdassa

Oppaat työskentelivät keskittyneestä. Yhtään vaakassuuntaistakaan siirtymää ei tehty ilman tuplavarmistettuja kiinnityksiä seinään. Fabrizio kertoi hiljaisella äänellä:
– Viikko sitten kiipeilijä putosi tältä seinältä ja kuoli, koska ei ollut varmistanut itseään kunnolla. Hän oli luultavasti niin väsynyt, että unohti tai ei jaksanut. Pystysuorien seinien keskellä alkavat vaakasuuntaiset siirtymät helposti tuntua valheellisen turvallisilta, vaikka edelleen olemme yhtä korkealla ja yhtä suojattomia. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Myöskään kiinteisiin köysiin ei saa luottaa, aina pitää olla kunnon varmistus.

Kylmin hetki oli juuri auringon kurkistaessa horisontin takaa. Varpaani olivat kevyiden, lämpöisempiin olosuhteisiin tarkoitettujen kenkien sisällä lähes tunnottomat kylmästä, ja kipristelin niitä jatkuvasti pitääkseni veren kiertämässä. Olin joutunut vaihtamaan kiipeilyhansikkaat paksuihin rukkasiin, jotka olivat hankala yhdistelmä jäisten köysien kanssa, ja paksuista kintaista huolimatta sormeni eivät suostuneet lämpenemään.

Nouseva aurinko maalasi italialaisen vuoristomaiseman pastellisävyihin, ja näky oli niin kaunis, että jäinen helmi kilahti tunteikkaan kiipeilijän poskelle.
3977 metrin korkeudessa pysähdyimme, oppaat kokoontuivat yhteen, ja ensimmäistä kertaa liikkeelle lähdön jälkeen pääsimme Heikin kanssa riittävän lähekkäin vaihtaaksemme ajatuksia. Matterhornin huippu yläpuolellamme pysyi sitkeästi piilossa pilviverhon takana, mutta maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, ja tiesin jälleen kerran, miksi tätä hullua lajia rakastan. Juurikaan puhumatta kyyhötimme Heikin kanssa rinnakkain pienellä tasanteella tallentamassa hetkeä sydämiimme, kun oppaat pontevan keskustelun jälkeen kääntyvät ympäri. Fabrizio laskeutui luoksemme ja puhui hiljaisella, päättäväisellä äänellä:
– On liian vaarallista jatkaa. Lunta on liikaa, ja huipulla tuulee kovaa. Tämä tuore puuterilumi ja pettävä ohut jää ovat todella liukkaita ja kuten olette huomanneet, edes jäärauta ei tunnu löytävän kunnon otetta. Olemme myös liikkuneet liian hitaasti. Olen pahoillani, mutta meidän on palattava.

Seuraavan harjanteen edessä

Pettymys iski lujasti. Näin omien tunteideni heijastuvan Heikin kasvoilla, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon olin tätä halunnut. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä suusta totesimme:
– You are the boss, Fabrizio.

Aamuvarhainen taivas kukki ympärillämme sopimattoman heleissä väreissä suhteessa siihen, että olimme juuri saaneet huonoja uutisia. Näkyvyys oli parantunut huomattavasti eilisestä. Nyt maisema oli kirkas melkein huipulle asti, vain pari kolme sataa viimeistä Matterhornin vertikaalimetriä piilotteli aamuauringon pinkiksi sävyttämän valkoisen pilvimassan sisällä. Ensisilmäyksellä se näytti suorastaan kutsuvalta hattaralta, mutta kun sitä katseli hetken aikaa, huomasi, että pilvet pyörteilivät kiivaasti, ja osa huipun valkoisesta hupusta oli tuulten huipulta pöllyttämää lunta. Olosuhteet siellä olivat kaukana ruusuisesta.

Takaisin kääntymisen hetki oli ainoa kerta nousun aikana,
jolloin olimme niin lähekkäin, että pääsimme samaan kuvaan

Saatoin tuskin kuvitella huipun tilannetta, sillä täällä viitisensataa vertikaalimetriä alempanakin oli hyytävän kylmä, ja tuuli iski navakasti vuoren suojattomalle rinteelle, jolla seisoimme. Vaikka käsissäni oli paksuimmat kintaani, sormeni olivat kuin jääpuikot. Varpaita kirveli ja nipisteli kevyiden kesäkiipeilyyn tarkoitettujen La Sportivan Trango Cube X -kenkien sisällä. Myös oppaat olivat kylmissään, ja Carlon kädet olivat niin kylmettyneet, että mies myöhemmin tunnusti niihin sattuvan niin, että häntä melkein itketti. Olosuhteet olivat selättäneet meidät.

Aamu koittaa Matterhornilla

Laskeutuminen takaisin mökille tuntui vielä hankalammalta kuin nousu, sillä köysilaskeuduttaessa keskivartalolla tehdään yllättävän paljon töitä, ja vatsalihasten jännittäminen sai silmäni kyyneltymään (tällä kertaa ei liikutuksesta).
Pidimme kunnon tauon kylmällä Rifugio Carrel -majalla, jolla olimme yöpyneet. Tunnin levon ja tankkauksen jälkeen kokosimme loputkin varusteet mukaamme ja lähdimme pitkälle laskeutumiselle alas rinnettä.

Paluumatkalla köysistöt kulkivat omaa tahtiaan, ja huomasin minun ja Fabrizion jäävän viimeiseksi. Olin auttamattoman hidas. Hengästyessäni tuntui kuin en saisi ilmaa keuhkoihini, joten aina raskaissa kohdissa jouduin pysähtelemään hengitystä tasaamaan. Onnistuin taittamaan aluspaitani helman kaksinkerroin ja sujauttamaan sen pehmusteeksi rintaliivin kuminauhan alle. Se helpotti hiukan liivin puristusta.

Täälläkin yön aikana satanut lumi oli peittänyt reitin ja jäädyttänyt edellisen päivän loskan. Seinämät olivat pettäviä, ja liukastelin normaalia enemmän. Jos se itseäni turhauttikin, Fabrizio ei osoittanut millään tavalla tuskastusta ja harmistusta. Pari kertaa huomasin hänen katsovan minua tutkivasti, kun haukoin henkeä yrittäessäni saada ilmaa.

Laskeutumassa

Tuntikausien laskeutumisen jälkeen saavuimme Rifugio Duca degli Abruzzi -majalle 2802 metrin korkeuteen. Oli kuin olisimme astuneet toiseen todellisuuteen. Mistä nämä ihmiset ilmestyivät? Majalla oli selvästi käynnissä päivän ruuhkapiikki: kymmenittäin alueella vaeltavia eränkävijöitä, muutama sporttinen turisti ja pari huippua kohti suuntaavaa kiipeilijäryhmää liikuskeli majan ympärillä. Istahdin ulkoterassin pöytään ja nautinnollisesti maistoin majan emännän suurella taidolla valmistamaa cappuccinoa. Vaikka tälläkin korkeudella oli viileää, vihdoin sormien ja varpaiden syväjää alkoi väistyä. Viimeinen puoli vuorokautta alkoi tuntua oudon etäiseltä ja siirtymä tähän ulottuvuuteen hupaisalta: vain hetki sitten olin erämaan armoilla, ja nyt istuin täällä maiskuttelemassa juustokakkua ja ihailemassa maitovaahdon päälle muotoiltua kahvisydäntä!

Enää viimeinen rivakka vaellus gondolihissille, laskeutuminen laaksoon, ja seisoimme taas hissiaseman parkkipaikalla vuokra-automme vieressä, puolitoista vuorokautta lähdön jälkeen. Fabrizio edelleen manaili sääolosuhteita, mutta kukaan ei ollut kovin harmissaan. Olimme yrittäneet tosissamme, vaikka tiesimme todennäköisyyksien olevan meitä vastaan. Viimeinen sana kuuluu aina vuorelle, ja kun aidosti kokee tehneensä parhaansa, on vaikea tuntea katkeruutta.

Jonon viimeisen näkökulma

Haikeus pisteli sydämessäni, mutta samalla olin iloinen, että saisin palata tänne uuteen yritykseen! Kiipeilyreittimme oli huikean jännittävä, ja olisi upeaa palata kokeilemaan, kuinka pärjäisimme noilla kivisillä seinillä toisenlaisissa olosuhteissa. Huiputuksen saamatta jääminen toki tuntui kirvelynä, joka aikojen kuluessa muuttuisi hiljalleen kaipuun jomotukseksi.
Yhtä asiaa olisin kuitenkin kovin toivonut. Mutta edes silloin kun viimeisen kerran käännyin auton takaikkunasta katsomaan kuinka Matterhorn hävisi kapean vuoristotien mutkan taakse, ei vuori paljastanut lakeaan katseelleni. Se, ettei vuori kertaakaan täällä ollessamme näyttäytynyt meille kokonaisuudessaan, tuntui pisteeltä EI:n iin päällä.

Vielä pari päivää saimme lepuuttaa ruhjeisia ja reissussa rähjääntyneitä olemuksiamme Italian syksyn viileydessä ennen kotiin paluuta. Pitkät tunnit leijuivat ohi kuin höyhenet, ja kulutimme ne istuen katukahviloissa, haaveilen tulevista seikkailuista. Kun sitten lentokoneen pyörät osuivat Helsinki-Vantaan kentän pintaan, saatoin tuskin uskoa, että vain kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun innokkaana lähdimme kohti Venäjää. Mitä olinkaan saanut kokea, näitä muistoja sulatellessa menisi hyvä tovi!
Kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-seikkailu oli nyt ohi. Tähän onttouden tunteeseen olisi vain yksi lääke – aavistatkin varmaan, mikä se on?

Heikki paluumatkan traversella, missä taivas ja maa kohtaavat

Janiina Kauppinen Matterhornilla

Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.

Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa

Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.

Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus.
Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.

Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.

Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo

Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa.
Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!

Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.

Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.

Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään.
Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?

Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.

Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.

Lumiraja oli yllättävän alhaalla

Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.

– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.

Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.

Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.

Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.

Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman:
– Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.

– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.

Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.

Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.

Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen

Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen.
Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.

Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet.
Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!

Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti:
– Yllätys!

Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!

Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä

Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.

– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle.
Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!

Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä:
– Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!

Veden sulatusta

Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.

Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!

– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!

Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta

Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.

Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.

Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.

Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti:
– Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.

Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.

Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.

Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani:
– Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?

Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.

Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.

Näkymä terassilta alas iltapäivällä

Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.

Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.

Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.

Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.

Kaukasukselta Alpeille

Nojasin taaksepäin terassituolillani, käänsin kasvoni aurinkoon ja unohduin tuijottamaan Aosta Valleyn kaunista vuorimaisemaa. Edessäni tuoksui kupillinen herkullista cappuccinoa, ja sormenpäissäni pyörittelin läpinäkyvää muovilusikkaa, jonka upottaisin kohta kuohkeaan italialaiseen jäätelöön. Pienen Saint-Vincent-vuoristokylän raukea tunnelma oli mitä parhain ympäristö rentoutua kahden vuorihaasteen välissä.

Lähdössä ylä-basecampistä alas

Oli vaikea uskoa, että vain muutamia päiviä sitten olin herännyt Elbrusin ylä-basecampissä huiputuspäivän jälkeiseen aamuun:

Viimeinen laskeutuminen ala-basecampiin kului mukavasti Eddien, Heikin ja Miken kanssa jutustellen. Oloni oli juuri sellainen kuin huippupäivän jälkeen kuuluukin: väsynyt ja onnellinen. Vaikka huiputuksen rasitus jomotti lihaksissa ja auringon suun sisälle ja sieraimien sisäpinnoille tekemien polttamien vuoksi syöminen oli hankalaa ja niistin nenänriekaleita, tunsin itseni vahvaksi ja energiseksi. Pidin sitä hyvänä enteenä edessä muutaman päivän kuluttua olevaa Matterhornia ajatellen!

Ala-basecampin suihkun lämpötilavaihtoehdot olivat tuttuun tapaan jääkylmä tai tulikuuma, eikä mitään siltä väliltä, mutta parkkiintunut nahkani kesti hämmästyttävän hyvin kahden edellä mainitun vuorottelua. Kun kääntelin hanaa laidasta laitaan, keskivaiheilla oli aina sekunnin hetki lähes mukavan lämpöistä vettä. Se sai minut huokaisemaan nautinnosta, kunnes aina puolikasta silmänräpäystä myöhemmin vesi vaihtui jälleen höyryävän kuumaksi tai ratisevan kylmäksi.

En kasvaneesta kylmänsietokyvystä huolimatta kuitenkaan uskaltanut Heikin ja Eddien kanssa uimaan läheiseen vuorijokeen, joka oli lämpötilaltaan sellaista, että melkein saatoin kuvitella sen joukkoon jääpaloja.

Paluumatkan vaelluksen maisemia

Uimapaikka oli pieni, tyyni poukama vuorenrinteeltä syöksyvän joen mutkassa. Saapuessamme poukamalle oli rantaan peruutettu auto, jonka takapenkki ja peräkontti olivat täynnä tyhjiä pulloja –täsmälleen samanlaisia kuin joista olin basecampin keittiössä täyttänyt vesipulloani. Ympärillä parveili joukko paikallisia miehiä, jotka pienellä sähköpumpulla täyttivät pulloja varoen niiden kylkiin liimattujen etikettien kastumista.

Koska vesipullot oli ilmiselvästi tarkoitettu myyntiin, jäimme odottelemaan rannalle projektin päättymistä naureskellen, mitä ”pullotettu vesi” eri paikoissa tarkoittaa: jossain se on puhdistettua ja moneen kertaan käsiteltyä ja huolella vaalitun brändin valovoimalla kirkastettua taikajuomaa. Toisissa paikoissa se on todellakin vain vettä pullossa.

Kun tovin odottelun jälkeen auto oli täynnä täysiä vesipulloja ja miehet kaasuttivat sen takarenkaat rantavettä porskuttaen vesirajasta sivummalle, ajattelimme Heikin ja Eddien uimahetken koittaneen. Rannalle oli saapunut myös muita uimareita, muun muassa pikkuruinen leikki-ikäinen poika isänsä kanssa. Auton siirryttyä rannasta uimarit alkoivat riisuutua mennäkseen veteen. Mutta samantien edellisen auton tilalle peruutti toinen, joka oli odottanut vähän matkan päässä ensimmäisen täyttöoperaation ajan. Voi ei, myös toinen auto oli täynnä tyhjiä pulloja – tässä menisi ikuisuus!

Uimaan menossa olleet Heikki ja Eddie pysähtyivät rantakiville, kun vesiprojektia puuhaavat miehet työnsivät sähköpumpun takaisin veteen ja alkoivat täyttää uusia pulloja. Poukama oli niin pieni, ettei uimaan mitenkään voinut mennä muualta kuin juuri pumpun vierestä. Mutta pumppua hoidellut mies virnisti leveästi ja huitaisi kädellään kylmässä säässä hytiseville uimareille luvan mennä veteen. Samalla näin, kuinka hänen suupielessään olleesta tupakasta putosi veden pinnalle pitkä tuhkatorni, joka imeytyi suoraan pumpun sisäänottoletkun suuhun.

Niin katselin, kuinka kylmyydestä sinertävät vuorikiipeilijät ähisten pesivät huiputustahmat poukamaan sähköpumpun imaistessa varmasti suurimman osan aromeista kaupan hyllyille vietäviin pulloihin. Myös muut uimarit seurasivat perässä, pikkuruinen poika tosin pissasi ensin komean kaaren poukamaan rantakiviltä veteen. Maassa maan tavalla!

Huiputusjuhlien herkkuja

Viimeisellä illallisella ala-basecampissa messikeittiön henkilökunta yllätti meidät perusteellisesti. Ruokailun päätyttyä yhtäkkiä messin kauittimista jyrähti täydellä volyymilla Queenin “We are the champions”. Laulua Freddie Mercuryn johdolla laulava messihenkilökunta kantoi keittiöstä pöytäämme tarjottimellisen tuoreita hedelmiä (jotka ovat vuorilla harvinaista herkkua) ja kappaleen loputtua he halasivat meitä kaikkia onnitellen huiputuksesta muiden messissä olleiden kiipeilijöiden taputtaessa ja hurratessa ympärillä.
Tuskin lienee yllätys, että sain pyyhkiä silmäkulmasta karkailevia kyyneliä. Ehkä osasyy kauniiseen eleeseen se, että ryhmämme oli koko ala-basecampissa asumisemme ajan pyrkinyt auttamaan keittiötä siivoamisessa ja kattamisessa, ja olivatpa Maya ja Angela valmistaneet yhden ateriankin tiimillemme, kun saavuimme leiriin liian myöhään ja nälkäisinä, ja keittiö oli jo sulkeutunut. Niin tai näin, noin kultaista huomionosoitusta ei ole osakseni vuorien majoilla tai leireillä aiemmin tullut!

Italian ilta-auringossa viileä jäätelö suli makoisaksi kookoksen ja suklaan yhdistelmäksi, ja olin vielä siinä autuaassa olotilassa, jolloin muistaa venäläisen vuorimajakahvin karvaan maun, kun hörppää pehmeää italiaisella rakkaudella valmistettua maitokahvia. Kohta tapaisimme Matterhorn-oppaamme Fabrizion ja Carlon. Jännittävää!
Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tehdä ja kokea tällaisia asioita. Toki Heikki ja minä olemme valinneet tehdä arkena kovasti – ja usein kelloon katsomatta – töitä, jotta voimme sitten välillä kadota vuorille. Mikään ei ole tullut eteen kannettuna. Mutta hetket, jolloin istuu Alppien ilta-auringon sylissä takanaan Elbrus-huiputus ja ajatuksissa seuraavan aamun lähtö kohti Matterhornia, muistuttavat siitä, että en mistään hinnasta valitsisi toisin. Hymyilin itsekseni ja annoin itseni hetkeksi palata edellisiin päiviin.

Siirtymä Venäjän Kaukasukselta Italian Alpeille oli sujunut yhdessä hujauksessa. Basecampistä lähtö tosin tapahtui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: monta tuntia myöhässä. Apuopas Diman hankkimista kantajista, joiden tehtävä oli auttaa meitä saamaan osa kahdessa erässä ylös kannetuista varusteista alas, yksi oli kadonnut muassaan Michaelin ja Mayan ylävuoristokengät. Itse asiassa tämä kantaja oli lähtenyt liikkeelle jo heti meidän saavuttua huipulta ylä-basecampiin. Siinä kohtaa, kun seisoimme laukut valmiina odottamassa noutamaan saapuvia autoja, kantaja oli viipynyt muutaman tunnin vaelluksella kaksi vuorokautta – eikä vastannut Diman epätoivoisiin puheluihin.
Minun kävi sääliksi Dimaa; nuorta, kokematonta miestä, joka oli koko reissun ajan ollut hankalassa tilanteessa ja välikädessä. Hänellä selvästi ei ollut tarpeeksi auktoriteettia, kokemusta tai taitoja tämänkaltaisen matkan johtamiseen, eikä äkkipikainen ja epävakaa pääoppaana toiminut isä tai epäluotettavat opaskollegat tehneet asioita ollenkaan helpommiksi.

Joudimme tosin vielä odottelemaan, sillä autotkin olivat paikalliseen tapaan kolmisen tuntia myöhässä. Lopulta, lähes samalla hetkellä, kun näimme kaukana rinteellä serpentiinitien mutkasta ilmestyvän auton keulan, kantaja pöllähti leiriin muina miehinä ja häkeltyneenä siitä, että hänen yli puolitoista vuorokautta liian pitkään kestänyt kenkätoimituksensa synnytti tiukkaa palautetta. Miehen saapuessa leiriin oivalsin vaatteiden perusteella, että kyseessähän oli sama henkilö, joka oli toiminut mystisenä kolmantena oppaanamme huiputuspäivänä.

Ensimmäinen tekstiviesti perheelle kymmeneen päivään suostui lähtemään kolmen tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki muut autossa istuvat torkkuivat ajomatkan, mutta minä olin kuin tulisilla hiilillä. Ikävä lapsia oli korventanut sydäntä päiväkausia, ja nyt kun viestin lähteminen saattoi olla minkä tahansa mutkan takana, en kertakaikkiaan pystynyt sulkemaan silmiäni.

Huippuhetkimuistoja

Viimeinen illallinen Pyatigorskin keskustan pizzeriassa sujui haikeissa tunnelmissa. Saimme kiipeilykavereiltamme kutsut sekä Tasmaniaan että Skotlantiin. Vaihdoimme tarinoita ja suunnittelimme tulevaa: Angela oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa New Yorkiin, Miken seuraavat haasteet liittyisivät purjehdukseen, Maya aikoi tehdä paluun Australian MasterChefiin, jonka karsinnoissa hän oli edellisenä vuonna edennyt lähes kalkkiviivoille. Suurimman vaikutuksen jälleen minuun teki 73-vuotias Michael:
– Seuraavaksi teemme vaimoni kanssa parin viikon vaelluksen Japanissa. Vuorista aion vielä kiivetä ainakin Denalin. Isoisäni kiipesi sen 95-vuotiaana, ja kyllä minussakin vielä sen verran on virtaa!

Varhain seuraavana aamuna nousimme Mineralnye Vodyn lentokentällä koneeseen ja Moskova-pompun kautta päädyimme Milanoon. Heikki vietti lentotunnit untenmailla. Lieneekö johtunut korkeusvaihtelusta, monista vähäunisista öistä, nestehukasta vai kaikkien edellä mainittujen yhdistelmästä, reisilihakseni kramppailivat voimakkaasti molempien lentojen ajan, joten minun kohdallani nukkumisesta ei tullut mitään.

Milanosta vuokrasimme auton, ja parisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtosivat Kaukasuksen kentästä, Alppien huiput piirtyivät taivaanrantaan.

Kaunis Saint-Vincent

Nyt, kaksi päivää myöhemmin hypähdin säikähdyksestä, kun ohitse ajava auto tööttäsi kohdallamme ja heilutin sitten ilahtuneena, kun näin jo useammalta vuoriseikkailulta tutun oppaamme Fabrizion hiuspörrön etupenkillä.

Kaksi lepopäivää oli tullut tarpeeseen. Olimme lopen uupuneita saapuessamme Saint-Vincentin hotelliimme. Lihakset tuntuivat koppuroilta. Unenpuute painoi raskaana kehossa, ja siitä huolimatta sekaisin oleva sisäinen kello herätti minut joka aamu kello 04. Auringonpolttamat olivat äityneet melkoiseksi riesaksi ja vuorotellen niistimme verisiä nenänriekaleita. Vaikka molempien ajatukset olivat jo Matterhornissa ja olimme innoissamme, tunsimme pientä helpotusta, kun Fabrizio viestitti, että sää oli kääntynyt ja olisi turvallisempaa lähteä yrittämään huiputusta päivää aiottua myöhemmin. Lisäpäivä lepoa teki hyvää.

Edelleen keho totteli käskyjä hiukan viiveellä noustessani halaamaan kahvilaan säntäävää opastamme:
– Congratulations on summiting Elbrus! Are you ready for Matterhorn? Tomorrow morning we go!

Valmistautumassa uuteen seikkailuun

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”.  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä

5.3. La Spada di Damocle

Janiina Kauppinen Dolomiiteilla
Toisen reitin maaliintulo
kuva: Fabrizio Della Rossa

Aamuaurinko oli jo korkealla, kun pysäköimme pikkuruisen menopelimme laskettelukeskuksen parkkipaikan takakulmaan piiloon.
– Vuoristo-oppaat saavat pysäköidä näillä paikoilla ilmaiseksi, mutta eihän kukaan tunnista tätä autoa, kiipeilyoppaamme Fabrizio harmitteli.

Tavallisesti aurinkoisen Fabrizion leuan tiukka kulma taisi olla pysäköintilupaa laajempi asia, sillä mies oli aamulla saanut kaksi puhelua: vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen jokeen pudonneen pakettiautonsa korvaamisesta sekä korjaamolta tiedon, että ylös hinattu pakettiauto oli korjauskelvoton. Noiden puheluiden myötä Fabrizion suunnitelma tämän kevään kuukauden kiipeilymatkasta Himalajalle haihtui savuna ilmaan. Vatsani puristui sykkyrälle katsoessani hänen sisällään selvästi aaltoilevaa pettymystä, ja muistin oman pitkään kestäneen harmistukseni Elbrus-paluun siirtymästä. Mieli myötätunnosta vaisuna asettauduin paikalleni Fabrizion taakse pienessä jonossamme, ja aloitimme taipaleen ohi laskettelurinteiden ja ylös metsäistä vuorenrinnettä.

Edellisen päivän kiipeilyn tuoma väsymys tuntui yllättävän voimakkaana. Jäähakusta saanut silmänympärykseni oli yön aikana mustunut ja turvonnut lisää, ja se tykytti ärhäkästi. Kyynärvarsia särki ja pohkeita jomotti. Jo parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalat tuntuivat uupuneilta ja reidet hapottivat. Onneksi Heikki raportoi ääneen samansuuntaisia tuntemuksia, joten pian päädyimme naureskelemaan, kuinka “tässä me suuret vuorenvalloittajat nyyhkimme alle tunnin lähestymisen puolimatkassa”. Lohtua toi kokemuksesta tullut oppi, että aina vaelluksen ensimmäinen tunti on erityisen raskas. Sitten keho tottuu liikkeeseen, ikäänkuin se löytäisi vaellusrytmin, ja meno helpottuu. Tietysti tilanne oli nyt hiukan eri liikkuessamme matalalla (vain hiukan yli 2000 metriä) ja lähestyessämme vajaan tunnin päässä olevaa jääseinää kuin silloin, kun pyrimme kohti vuoren huippua, jolloin lähestyminen on Alpeillakin vähintään päivän mittainen yleensä Alppien ulkopuolella useita päiviä, ja Himalajalla jopa viikkoja. Mutta joskus mikä tahansa selitys kelpaa. 🙂

Hiukan huolestuneena katselin ylös, missä kaukana puiden latvojen yläpuolella näkyi kohteemme: kolme toinen toistaan korkeampaa jääputousta, jotka syöksyivät varjoisasta kallioseinämästä uhmakkaina ja hiukan pelottavina. Salaperäisyydessään ne näyttivät kuin satujen hopeanhohtoinen jäävelho olisi ne taikasauvastaan siihen syössyt. Putouksista suurin, noin 130–140 vertikaalisen metrin monireittinen La Spada di Damocle (Damokleen miekka), olisi kohteemme tänään.

Tiedäthän tarinan Damokleesta?
Rakastan mytologioita ja lapsena olen lukenut erityisen paljon kreikan mytologiaa. Damokles on kreikan mytologian hahmo, Sisilian tyranni Dionysioksen hovimies, joka mielisteli hallitsijaa ihailemalla tämän rikkauksia sekä valtaa. Dionysios yllätti hovimiehen ehdottamalla paikkojen vaihtoa päivän ajaksi. Damokles tarttui tarjoukseen innolla ja nautti täysin rinnoin päivästään hallitsijana. Päivä päättyi juhlaillalliseen, jonka aikana Damokles yllättäen huomasi, että kuninkaan istuimen yläpuolella roikkui valtava miekka, vain hevosen jouhen varassa. Hän pelästyi suuresti ja halusi heti palata entiseen rooliinsa ja luopua hallitsijan vallasta.
Tarina kertoo siis vallan ja vastuun symbioosista, sekä huipulla olemisen yksinäisyydestä. Tarinan miekka edustaa tuhoa, joka aina riippuu vain yhden langan varassa valtaa pitävän yllä.

Siellä se näkyy jo!

Ei siis ihme, että kauniin lumisen metsän halki kulkiessamme upposin ajatuksiini. Kahlatessamme ylämäkeen polveen ulottuvassa hangessa suurissa ylävuoristokengissä, eksyin ajatuksissani kohta edessä olevan jääputouksen mystiikkaan. En ollut ainoa, jonka metsä vapautti muista mietteistä. Huomasin edessäni kulkevan Fabrizion hartioiden kaaren rentoutuvan askel askeleelta, ja takanani Heikki hyräili itsekseen. Onnellisuuden ja jännittyneen odotuksen aallot hyökyvät pienen ryhmämme yli ja saivat painavat kengät nousemaan kevyemmin upottavassa lumessa.

Saavuimme kallion juurelle ja jääputous nousi yläpuolellemme niin uhkeana, ettei sen yläosaa voinut enää nähdä. Emme olleet ensimmäisenä paikalla, vaan suuren jääseinän eri laidoilla työskenteli jo kaksi kiipeilyparia. Seinän koosta ja jään ääneneristysominaisuuksista kertoo se, että toisen parin alas varmistamaan jäänyt kiipeilijä kaivoi hetken kuluttua pirisevän puhelimen taskustaan. Soittaja oli hänen hetki sitten jääseinän polveilevaan maastoon noussut kiipeilyparinsa, joka soitti kertoakseen, että oli ensimmäisen reitin suorittanut ja valmis varmistamaan perässä seuraavaa paria. Huuto ei riittänyt kantamaan sanomaa edes ensimmäisen osuuden mittaa. Vaikka tuossa hetkessä asia vähän nauratti, tulisimme vielä saamaan tästä varsin kouriintuntuvan opin.

Odottelimme alhaalla muiden kiipeilijöiden pääsyä riittävän kauas ylös, jotta reitti vapautuisi, kun huomioni kiinnittyi toisen parin naiskiipeilijään. Hän reuhtoi seinällä turhautuneena, itkuisena ja pudotteli jatkuvasti suuria jääkimpaleita.
Fabrizio totesi hetken naista seurattuaan, että turvallisuussyistä olisi parempi kiivetä seinän toista laitaa:
– Hän on väsynyt, hermostunut ja varsin taitamaton kiipeilijä. Tuo yhdistelmä tekee hänestä vaarallisen. On parempi kiivetä toista reittiä.

Tunsin huolestuksen nipistyksen: miten nainen pärjäisi? Kunpa hänen parinsa olisi taitava ja osaisi auttaa ja neuvoa kumppaniaan. Vilkaisin syrjäkarein kiipeilypariani Heikkiä ja opastamme Fabriziota kiitollisena siitä, että kiipeän tiimissä, jonka molempien muiden jäsenten käsiin on helppo turvallisuutensa luottaa. Tähän ajatukseen kytkeytyy tietysti tavoite, jota kannan alati mukanani: yhtä suuri toive kuin kasvaa loistavaksi kiipeilijäksi, on halu kehittyä sellaiseksi tiimin jäseneksi, jonka varaan muut uskaltavat tarvittaessa luottaa vaikka oman henkensä. Edellä mainittuun haasteeseen liittyy taitojen lisäksi ihan fyysinen ulottuvuus. Esimerkiksi Heikillä ja minulla on painoeroa likimain 30 kiloa. Minun pitää oppia teknisesti niin taitavaksi, että kykenen kompensoimaan tätä kokoeroa mahdollisimman paljon osaamisella.
Naisen itkuista taistelua katsellessa mielessä kävi myös oma taitotaso ja epäilys sen riittävyydestä. Fabrizio kuitenkin muistutti, että vaikka emme olleet varsinaisia jääseiniä kiipeilleet aiemmin, vuorilla on taitettu jo aika paljon matkaa erilaisissa jäisissä olosuhteissa.

– …and you are learning super fast! I know you guys can do this!

Puolen tunnin odottelun jälkeen olimme valmiita kiipeämään. Fabrizio kiipeäisi aina edellä liidaten (eli vieden köyttä mukanaan ja kiinnittäen sen muutaman metrin välein jääruuvilla kallioon) toisen meistä varmistaessa hänen kiipeämistään alhaalta käsin. Reitin loppuun päästyään Fabrizio rakentaisi varmistusankkurin, jolla hän voisi varmistaa meitä molempia yhtäaikaisesti ylhäältä, ja johon voisimme ylös saavuttuamme kiinnittäytyä.
Koska me Heikin kanssa kiipeäisimme samojen jääruuvien varassa, aina ensimmäisenä ruuville saapuva irrottaisi vain oman köytensä ruuviin kiinnitetystä jatkosta (kaksi karabiinisolkea välissään lyhyt jatkolenkki), ja jälkimmäisenä saapuva irrottaisi ja keräisi mukaansa myös reitillä käytetyt jääruuvit. Ne sitten ankkuripisteellä luovutettaisiin takaisin Fabriziolle seuraavaa reittiä varten. Kun saapuisimme ankkurille, kiinnittäytyisimme siihen ja tämän jälkeen toistaisimme saman alusta seuraavilla reiteillä, kunnes koko putous olisi kiivetty.

Fabrizio eteni reippaasti ensimmäisen reitin alun ja katosi pian näköpiiristä. Hetken kuluttua tunsimme nykimismerkin köydessä, toistimme sovitun protokollan varmistaaksemme, että nykiminen oli oikeasti lupa lopettaa varmistus. Hetken kuluttua saapuva toinen nykäisymerkki oli lupa kiivetä.

Heikki ja minä asetuimme jääseinän juurelle parin metrin välein rinnakkain, toivotimme toisillemme hyvää nousua ja lähes yhtäaikaisesti iskimme hakut jäähän.

Ensimmäinen reitti tuntui suhteellisen helpolta, ja yritin keskittyä toistamaan Fabrizion opettamaa rytmiä: hakut vuorotellen lähekkäin ylös keskelle, ensimmäinen jäärauta keskelle ponnistusalustaksi, sitten toinen rauta vasemmalle suhteellisen leveään haara-asentoon ja ensimmäinen jäärauta oikealle haara-asentoon. Pieniä askelmia, kantapäät alhaalla (mikä on yllättävän hankalaa muistaa käytännön tilanteessa).

Oikealta puoleltamme ylhäältä ropisi jatkuvasti jäätä edellä kiipeävän naisen taistelun edetessä. Sekin on seinää kiivettäessä asia, jota ei etukäteen tule ajatelleeksi: suuren osan ajasta tuijotat suoraan edessäsi olevaa jäätä (tai kiveä). Ylös katsominen voi olla hengenvaarallista, jos sieltä sattuu putoamaan kiveä tai jäätä kasvoihin, kun taas päälakea suojaa kypärä. Mieleeni nousivat jääkiipeilykurssin opettaja Johanneksen sanat, joka tuolloin sai koko ryhmän nauramaan:
– Kun seinällä ollessa jäätä putoaa ylhäältä, yleensä ainoa tapa suojautua on yrittää mahtua kokonaan kypärän alle. Eli hartiat kasaan vaan!

Jos ensimmäinen reitti tuntuikin sen verran helpohkolta, että aikaa jäi tekniikan ajattelemiseen, ankkuripisteellä paljastui, että seuraavalla reitillä kaikki olisi toisin. Yläpuolella hohti kiiltävän kova pinta, joka reitin puolivälissä kääntyi hiukan negatiiviseksi (eli seinä kaartuu ulospäin, jolloin kiipeilijä ei kiipeä pystysuoraan, vaan selkä kääntyy maata kohti). Reitin loppuosa oli pyöreä pylväs, joka johti kulmaukseen, jonne kivi ja jää olivat muodostaneet jääluolan.

Se oli korkea. Ja niin kovin sileän näköinen. Yritin olla huomaamatta kuumottavia lihaksia ja pientä väristystä, joka kiipesi pitkin selkääni. Kiipeilylupa saapui köyttä pitkin ylhäältä luolasta, jonne Fabrizio oli rakentanut seuraavan ankkuripisteen. Kuten ennakoinkin, jää oli kovaa ja lohkeilevaa, eikä hakku napannut kiinni samalla tavalla kuin edellisen reitin lähes tahmeaan jäähän. Yritin muistaa opit pienistä, voimia säästävistä liikkeistä, mutta kiipeilyn edetessä huomaamattani lipsuin ottamaan iskuihin voimaa kaukaa hartian takaa, mikä kostautui nopeasti hapottavina lihaksina.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken reitin, kylmissä ja märissä kiipeilyhanskoissa tiukasti hakun vartta puristavista sormistani katosi tunto. Tiesin sormien puristavan hakun vartta, mutta en tuntenut otetta, ja käsivarsi tärisi oudosti.

Jääseinä on armoton. Keskittyessäni käsien tilanteeseen jalkatyöskentely kärsi, ja virheet kostautuivat heti: huonosti suunniteltu jääraudan isku ei kiinnittänyt teriä, vaan lipesin ja retkahdin roikkumaan hakkujen varaan.
Äristen taistelin lipsahtelevat raudat takaisin seinälle ja jäin tutisten hetkeksi lepäämään. Sydän jyskytti korvissa ja huohotin ponnistuksesta. Hetken yritin levätä ja palautella sormia: siirsin kummankin hakun vuorotellen terästään roikkumaan niskaani ja ravistelin käsivarsiani tunnon palauttamiseksi.
Mitään ei tapahtunut. Sitten mieleen iskeytyi kammottava ajatus putoavasta hakusta, ja huusin alla kiipeävälle Heikille:
– Siirry sivummalle! En tunne sormiani! Väisty, jos hakku putoaa!

Kuten sanottua, jää imee ääntä tehokkaasti, ja kiipeilyparini ei työskentelynsä keskellä saanut selvää huudostani (syynä saattoi olla myös huohotukseni). Kolmannella toistolla ääneeni taisi hiipiä pieni paniikki, sillä hän vastasi rauhoitellen:
– Kaikki on hyvin, lepää vaan ja jatka sitten rauhassa!

Mutta tunto ei palannut sormiin, vaikka kuinka niitä ravistelin. Näköyhteys pariini oli hetkeksi kadonnut johtuen jään muodosta, ja en ollut varma, oliko Heikki kuullut varoitustani ja ymmärtänyt, ettei kyse ollut väsymyksestä. Hetken hengitystä tasattuani jatkoin matkaa ja pungersin pari metriä sivusuunnassa kauemmas reitiltä, jotta lipsahduksen sattuessa Heikki ei olisi alapuolellani.

Hetken kuluttua oikea hakku lipsahti jään pinnasta, ja retkahdin köyden varaan kuin märkä rätti. Putoamiseen oli tullut tällä reissulla uusi ulottuvuus. Kun ajattelee, että kiipeilyköysi joustaa 10 % pituudestaan, ei se äkkiseltään tunnu kovin isolta luvulta. Mutta jääseinällä muutaman kymmenen metrin korkeudessa sen oivaltaa, että tuo jousto tarkoittaa pudotuksessa jopa 3–4 metriä (silloin, kun köysi on kireällä, löysällä köydellä jopa enemmän). Tuossa matkassa syntyvä putoamisen nopeus yllättää alkuun, vaikka köyteen luottaakin.
Tasattuani pudotuksen aiheuttaman liikeen, sain hakut ja jääraudat seinään, ja kehoni pois köyden varasta. Ravistelin taas käsivarsiani vuorotellen, kiinnitin katseeni jo näkyvissä olevaan pilarin yläpäähän, ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Fabrizio ilmestyi näkyviin ja hänen kannustuksensa saattelemana raahauduin turrista sormista välittämättä viimeiset metrit jääpilarin huipulle, konttasin luolaan ja virnistin voitonriemuisesti oppaamme tervehtiessä minua:
– Good job! Welcome!

Minä pilarin puolivälissä
kuva: Fabrizio Della Rossa

Nousin huterille jaloilleni ja hetkeen en saanut sanotuksi mitään; niin häikäistynyt olin tästä korkealle vuorenseinämälle piilotetusta taikaluolasta. Jääseinien läpi hohtava aurinko sävytti luolan sinisen tuhansiin sävyihin ja paljasti jään herkät muodot. Yllämme kaareutuvasta holvista roikkui sadottain jääpuikkoja ja rautojen alla rahisi kallion jykevä pinta. Tuoksuissa sekoittui kostea hiekka ja lumen raikkaus. Luolan suuaukolta saattoi nähdä koko allemme avautuvan italialaisen vuoristomaiseman kymmenien kilometrien päähän.

Havahduin vasta, kun Fabrizio työnsi väsymyksestä täriseviin käsiini termospullon ja kehoitti ottamaan teetä ja suklaata. Kerroin sormistani, ja Fabrizio virnisti myötätuntoisesti:

– Tiedän, mistä puhut! Pääset nyt kokemaan erään jääkiipeilyyn joskus liittyvän hiukan ikävän erityispiirteen! Kun olet kylmissäsi ja puristat hakkua lujaa, verenkierto sormiin estyy ja aiheuttaa tunnottomuuden. Kun lopetat suorituksen ja puristus kunnolla hellittää, verenkierto palautuu nopealla ryöpsähdyksellä. Sormesi siis palautuvat kohta, ja sitten olet loppupäivän kunnossa. Mutta varoitan sinua: palautuminen sattuu todella paljon! Se kestää vain muutaman minuutin, mutta sattuu kuin sormesi olisivat irtoamaisillaan! (Tässä kohtaa tuli italiaisen dramaattinen: It’s agonyyyy! -huudahdus ja Fabriziolle tyypillinen hihitys, kirj. huom.)

Tuskin olin saanut teekuppini puolilleen, kun hirvittävä kipu syöksyi sormiini. Se oli niin voimakas, että valmistautumisesta huolimatta ulvahdin ääneen ja ravistelin sormiani kuin ne olisivat olleet tulessa. Fabrizio hymyili myötätuntoisesti ja kertoi kokeneensa saman kiipeillessään todella kylmissä olosuhteissa. Minun kohdallani syynä taisi olla aloittelijan pihtimäinen puristus yhdistettynä kastuneisiin hanskoihin.
Onneksi myös toinen miehen ennuste piti paikkansa, ja hetken kuluttua kipu lientyi ja katosi. Tunsin taas sormeni ja huokaisin huojentuneena, ja Fabrizio nauroi:

Taikaluolan takaseinä

– Taisi helpottaa? Nyt sinulla ei pitäisi olla enää sormiongelmia tänään. Voisitko varmistamaan Heikin loppumatkan? Luolan takaosassa on yleensä aukko, josta kiipeäisimme läpi, mutta nyt se on jäätynyt umpeen. Mikäli en saa rikottua seinään reikää, meidän pitää tehdä vähän hankalampi temppu..

Menin luolan sisäänkäynnille jyrkänteen reunalle, tartuin köysiin ja varmistuslaitteeseen ja ryhdyin varmistamaan Heikkiä Fabrizion siirtyessä luolan takaosaan. Siellä hän otti esiin jäähakun ja kävi pontevasti seinän kimppuun kohdassa, jossa jään läpi hohtavan valon kajo oli vaaleimman sininen eli seinä ohuin.

Heikki eteni jääpilarin puolivälin ohi ja samassa kohdassa kuin minäkin, putosi äkisti köyden varaan. Kannustin pariani, joka muristen taisteli tiensä takaisin seinälle. Hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin Heikin ähinä ja kolmen hakun tasaiset iskut: Heikin seinällä ylöspäin pyrkivien nakutus ja Fabrizion luolan takaseinään jysähtävien iskujen hitaampi ja voimallisempi pauke. Sitten alapuoleltani kuului aavistuksen ärtynyt ääni:

– What the hell is going on up there?

Ennen kuin ehdin vastata, Fabrizio oli ymmärtänyt tilanteen: hänen seinänpuhkaisuyrityksensä irrottivat luolan takaseinästä suuren määrän jäänpalasia, jotka luolan kaltevaa lattiaa pitkin valuivat suoraan reunan yli ja viimeisiä metrejä kiipeävän Heikin niskaan. Rei’än puhkaisuprojekti pysäytettiin vuolaiden italialaisella korostuksella ryöpytettyjen anteeksipyyntöjen saattelemana, ja niin myös kiipeilyparini pääsi luolaan saaden palkinnoksi halauksia, teetä ja suklaata.

Iloitsimme pilarin ylöspääsystä kuin suuresta vuorenhuipusta ja ihastelimme uskomattomia maisemia sekä luolan taianomaista tunnelmaa. Mutta juhlamme ei kestänyt kauaa. Fabriziolla oli – jos ei nyt huonoja – niin ainakin huolestuttavia uutisia:

– Takaseinästä ei pääse läpi, jää on liian paksua. Jouduimme laskeutumaan pilarin toista sivua hiukan alaspäin ja kiipeämään vaakasuuntaisesti sen vieressä olevan toisen jääpylvään yli ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa ylös. Se on vähän haastavampi temppu, ja traversen kohdalla seinä on aika suojaton, mutta yhteistyöllä saamme sen onnistumaan! You are tough guys!

Käännyin katsomaan osoitettua reittiä. Saatoin suorastaan tuntea nenänpääni vaalenevan. Tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aiemmin seinällä tekemäni yritys:
Laskeutuisimme pari metriä ja ankkuroituisimme ensin tasanteelle, joka oli vain noin 15 senttimetrin levyinen hylly jääseinässä. Alla olisi kymmenien metrien pudotus, ja yläpuolella sadoittain roikkuvia jääpuikkoja. Hyllyllä meidät seuraavasta reitistä erotti 2–3 metrin levyinen jäätolppa, joka oli kuin lasia, ja jonka taakse ei ollut näkyvyyttä.
Meillä olisi siis erittäin vähän – jos ollenkaan – näköyhteyttä edellä kiipeävään Fabrizioon. Kiipeilyllisesti tuollainen traverse oli taitotasoamme ylempänä. Nyt luolan saavuttamisen ilon haihtuessa epävarmuuden tieltä, muistin taas käsivarsien hetkeksi kadonneen kivun ja tunsin happojen tykyttävän reisissäni. Saatoin vaistota myös vieressäni seisovan Heikin epävarmuuden. Mutta Fabrizio oli päättäväinen ja tuntui uskovan kykyihimme, joten päätin luottaa hänen näkemykseensä.

– Tämä on teille oikein hyväksi. Jääkiipeily on täynnä odottamattomia tilanteita. Nyt joudutte itse ratkomaan haasteita kuitenkin turvallisessa, varmistetussa tilanteessa, hän rohkaisi meitä.

Fabrizio laskeutui pari metriä kapealle hyllylle rakentamaan ankkuripisteen sen seinään ja palasi sitten ylös varmistamaan laskeutumistamme.

Heikki laskeutui ensin hyllylle ja kiinnitti itsensä ankkuriin. Minun vuoroni. Vedin syvään henkeä ja seurasin perässä. Kun olimme ankkuroituneina jääseinään, alkoi köysistön siirto uutta reittiä varten. Yllättävän painavaksi muuttuu 30 metriä kiipeilyköyttä, kun sitä pitää keriä ja käsitellä epämukavassa asennossa vain jäärautojen kärkien ja valjaiden varassa kapealla jäähyllyllä.

Musta silmä ja hyllyn katon jääpuikot

Mutta seuraava vaihe vasta olikin mielenkiintoinen! Nimittäin Fabrizio laskeutui luoksemme ja täydessä varustuksessaan kiipesi ylitsemme päästäkseen jonon ensimmäiseksi. Se vaati häneltä melkoista akrobatiaa, meidän nostellessa ja väännellessä hänen raajojaan ohjeiden mukaisiin asentoihin (jäärautojen piikkejä väistellen).
Päästyään viisitoistasenttisellä hyllyllä etummaiseksi, Fabrizio osoitti meille vielä parhaat kohdat hakkujen terille ja näytti, kuinka ensimmäisistä metreistä selvittäisiin. Sitten hän hymyili kannustavasti ja rauhallisen varmasti kiipesi tarvittavat pari metriä alas, liukui sivusuunnassa helpon näköisesti jään pintaa, kunnes katosi pylvään taakse.

Tuli hiljaista. Olimme kahdestaan, ja tilanteen uskomattomuus iski nyt vasten kasvoja. Takaisin luolaan ei ollut varmistettua reittiä, ja opas oli matkalla rakentamaan ankkuripistettä jonnekin katseen ja huudon kantaman ulkopuolelle. Tässä me hullut heiluimme tällä pienellä jäähyllyllä alapuolella pudotus ja yläpuolella jääpuikot. Heikki tuijotti käsissään olevaa varmistuslaitetta hiukan epäuskoisena, mutta jatkoi varmistusta, kun köysi laiskasti luikerteli jään pintaa pitkin kadoten pylvään taakse. Lähes pidätimme hengitystä odottaessamme, että aikaa kuluisi sen verran, että voisimme olla varmoja Fabrizion saaneen ensimmäisen jääruuvin kiinnitettyä.

– Mieti, missä me olemme! kiipeilyparini katsoi minua silmät suurina. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme katsomaan taaksemme, valtavaa pudotusta, ja uskomattoman kaunista maisemaa. En tiedä, kumpi purskahti ensiksi nauruun, mutta hetken naurettuamme kyyneleet silmissä olo tuntui vakaammalta ja aloimme miettiä seuraavia askelia. Heikki varmistuslaitteen läpi syöttämä köysi ui edelleen jään pintaa hiljakseen kuin kulman taakse lipuva käärme.

Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ankkuroituihin köysiimme, ja levottomuus hiipi takaisin ääneeni oivalluksen kirkastuessa:
– Kuule, meidän köydet ovat kiertyneet toistensa ympärille. Jotta sä pääset matkaan ensin, meidän on saatava ne toisinpäin.

Heikki tutki köysiämme ja totesi saman kuin minäkin. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdellessa ja Fabrizion ylikiipeämisen aikana olimme onnistuneet sotkemaan köytemme.
Ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen ja köysien setvimiseen kului sen verran aikaa, että ollessamme valmiita, oli mennyt jo hyvä tovi.
Varmistusköysi oli lopettanut liukumisen ja roikkui nyt löysänä jäätä vasten. Heikki koetti toistuvasti nykiä köyttä saadakseen Fabriziolta vastanykäisyn merkiksi kiipeilyluvasta. Mutta ehkä köysi oli juuttunut matkalla johonkin, sillä jokin esti signaalit. Jos Fabrizio jonkun viestin köyttä pitkin lähettikin, ei se tullut perille asti.

Heikin jäähyllyselfie

Yritimme huutaa Fabriziolle. Yhdessä ja erikseen. Mutta jääpilari edessämme oli täydellinen äänieriste.

Muistin aiemmin alhaalla näkemäni kiipeilijät puhelimineen, kaivoin puhelimen taskustani ja yritin soittaa Fabriziolle. Ei vastausta. Naputin hänelle viestin. Mutta jos hän kiipesi edelleen, tai oli kiinni varmistuslaitteessa tietämättä, missä kohtaa olimme, ei hän ehkä voisi irrottaa vastatakseen? Hetkeksi tunnelma taas keveni, kun naureskelimme puhelinsoitolle jääseinältä. Onhan se melkoista, kun WhatsApp toimii ja silti olet erämaan armoilla!

– Tiedämmekö me, onko Fabrizio päässyt perille? Jos hän olisikin pudonnut matkalla tai vaikka köysi irronnut, ja lähden nyt kiipeämään, voi olla, ettei köysi ole missään kiinni, Heikki pohti kaikenlaisia skenaarioita huolta äänessään.

Seurasi lisää köyden nykimistä ja hiukan voimakkaampaa vetoa. Huutoja. Hetken ajan emme olleet varmoja, reagoiko köysi hiukan, mutta sitten se jäi taas hiljaisena jään pintaa vasten. Taas tajusin, kuinka paljon se 10 % jousto kolmenkymmenen metrin köydessä on. Ja kuinka monta asiaa matkalla voi olla hidastamassa merkinantoa.

Lopulta olimme varmoja, että köyttä pitkin tuli selkeä nykäisy.  Koetimme nykiä köyttä uudelleen ja uudelleen varmistuaksemme asiasta; oudossa tilanteessa varmuuteen saapuneesta signaalista sekoittui hämmennys löysänä roikkuvasta varmistusköydestä.
Aikaa oli kulunut jo niin kauan, että olin kangistumassa kylmästä, kun lopulta olimme niin varmoja nykäisyistä, että Heikki päätti kiivetä. Hermoja raastavan hetken hän hengitti syvään ja valmistautui.

Heikki oli jo lähdössä liikkeelle, kun hän äkisti pysähtyi ja jäi tuijottamaan jäätä edessään. Totesimme jännityksen keskellä unohtaneemme kohdat, jotka Fabrizio oli meille osoittanut hakuille sopiviksi.
Aloin osoitella Heikille mielestäni sopivia kohtia, kun hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Kulta. Tiedän, että yrität auttaa. Mutta nyt minun pitää saada keskittyä.

Heikki traversella

Hiljenin. Signaali oli tullut, mutta silti epävarmuus jäyti mielessä. Piti joko luottaa köysimerkkiin tai jäädä odottamaan ja pakottaa Fabrizio kiipeämään takaisin meitä hakemaan.

Tuijotin äänettömänä ja mieli tyhjänä, kuinka Heikki laskeutui alas seinää pitkin. Hän pääsi traverse-kohtaan.
Samalla hetkellä, kun puhelimeni piippasi ja näin Fabriziolta tulleen “Heikki can climb!” -viestin, Heikki saavutti traversen avoimimman paikan – missä hakku lipsahti irti. Sydämeni taisi pysähtyä siksi hetkeksi, jonka verran Heikki putosi.

Yhtäaikaiset tapahtumat saivat minut haukkomaan henkeä ja miltei nauroin ääneen, kun Heikki keinahti köyteen muutamaa metriä alempana. Huutaen kerroin hänelle viestin saapuneen, ja valtava helpotus näkyi miehen kasvoilla, vaikka hän oli nyt pudonnut useita metrejä alaspäin ja ne olisi kiivettävä tuota lasista pintaa takaisin ylös.

Seuraavien minuuttien ajan seurasin Heikin kamppailua täysin sileällä, ulospäin kallistuvalla jääpylväällä. Hitaasti mutta varmasti hän pääsi takaisin oikeaan kohtaan ja katosi kulman taakse.

Tuli täydellisen hiljaista.

Olin yksin. Vuoren seinällä kaukana puiden yläpuolella. Katselin, kuinka alhaalla, metsän takana ihmiset laskettelivat rinnettä alas suksilla ja lumilaudoilla ja menivät sitten ehkä kaakaolle rinneravintolaan. Tai ehkä jäivät terassille nautiskelemaan kasvoihin osuvista auringonsäteistä. Ehkäpä he vilkaisivat varjoisella vuorenseinällä itseoikeutettuna lepäävää La Spada di Damoclen mahtipontista kärjellään seisovaa kolmiota. Tietämättä, että täällä, miekan terän keskivaiheilla, reilun kymmenen sentin levyisellä jäähyllyllä, seisoi nainen, joka juuri sillä hetkellä koki olevansa kuin toisessa universumissa. Yksin.

Pelko nousi jostain vatsanpohjasta. Tunnistin sen ja annoin sen tulla, kuulostelin sitä ja mietin, mitä pelkäsin. Tiesin, että köysi oli kiinni. Vilkaisin yläpuolella olevia jääpuikkoja, mutta käänsin katseeni nopeasti alas. Jos jotain putoaisi sieltä, suurin riski olisi tuijottaa ylöspäin, suoraan Damokleen miekan terään. Kypärä suojaisi. Annoin näiden ja monen muun huolen vyöryä mieleeni sekunnin murto-osan ajaksi. Itsenikin yllättävän rauhallisesti totesin ja tunnistin ne ja siirsin käsiteltyinä syrjään.

Jostain kaukaa kuului hiljainen ääni: “…. .ulla!”
Heikki oli päässyt ensimmäiselle jääruuville. Oli aika lähteä.

Hengitin syvään, napautin toisen hakun seinään ja toisen käden kylmänkohmeisilla sormillani aloin hitaasti kiertää minut turvassa pitäneen jääruuvin kierteitä auki. Ruuvi irtosi, kiinnitin sen valjaisiini. Toinen ruuvi vielä, ja olin irti.

Vilkaisin sivulleni jääpylvästä. Jos tästä putoaisin, pudotusta tulisi monta metriä. Lisäksi olin sen verran korkealla, että köysi luultavasti vetäisi minut sivusuunnassa päin suurta, pylvään yläpuolella roikkuvaa jääpuikkoa. Mutta miksi ihmeessä minä tästä putoaisin? Nyt tärkeää olisi päästä poikittaiskiipeämisen kannalta oikealle korkeudelle.

Vielä viimeiset hengenvedot. Mieleni oli rauhallinen, mutta kädet hiukan tutisivat kylmästä, pelosta tai molemmista, kun etsin oikeita kohtia jäähakuilleni. Pääsin laskeutumaan alas oikeaan korkeuteen. Sitten olinkin jo lyhyellä traversella. Keskellä pylvästä vilkaisin ympärilleni ja saatoin nyt nähdä Heikin toisella puolen pylvästä, vakaasti jo ylempänä jääseinällä. Hän oli kääntynyt katsomaan minua ja huusi jotain kannustavaa. Nyt kun olin nähnyt edessä olevan reitin, pelko valui pois kehostani.

Jääpylvään pinta oli uskomattoman kova. Puolivälissä poikittaisreittiä oli kohta, jossa pitäisi askeltaa jalat ristiin ja vaihtaa hakkujen paikkaa. Siinä taisin tehdä liian monta asiaa (joita en osannut tehdä) yhtä aikaa. Niinpä ote lipesi ja vain hetkeä myöhemmin olin köyden varassa, monta metriä alempana. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Samalla tavalla kuin huiputusöiden pimeimmät tunnit, tällä seinällä pahinta minulle oli hetki, jolloin en nähnyt eteeni, enkä tiennyt, mitä olin kohtaamassa. Mutta nyt edessä oli vain pitkän lasiseinän verran kovaa työtä. Sen minä kyllä saisin tehtyä.

Niin hakeuduin köydessä seinälle; hakku kerrallaan, rauta kerrallaan, ja työ pylvästä ylös saattoi alkaa. Nyt olin täydellisen keskittynyt.
Tiukimmissa kohdissa ärisin ääneen jään pinnan pirstoutuessa miljooniksi pieniksi kristalleiksi iskujeni alla tarjoamatta kunnon otetta.
Käsien lihakset huusivat armoa, jalkapohjasta veti suonta, mutta sentti sentiltä kipusin ylöspäin. Heikki huusi ylhäältä: “Täällä helpottaa!”

Kun sitten yhtäkkiä pylväs sulautui takaisin muuhun seinään, ja hakku nappasi kiinni huokosempaan jäähän, tiesin onnistuvani. Samoihin aikoihin kuulin Heikin ja pitkästä aikaa myös Fabrizion äänet, kun he kannustivat minua viimeiseen ponnistukseen.

Vain joitakin minuutteja myöhemmin ryömin hitaasti viimeisen kielekkeen yli, tartuin Heikin ojennettuun käteen, joka veti minut jaloilleni, ja otin vastaan myös Fabrizion onnittelut.

En muistanut särkeviä käsiä, en hapottavia sääriä ja suonenvetoa jalkapohjassa.
Hymyilin kiipeilytiimille, ja näin saman ilon heijastuvan heidän silmistään.
Damokleen miekka oli taivutettu!

Heikki ja minä jääluolassa

p.s. Myöhemmin kuulimme, että Fabrizio oli todella antanut lukuisia merkkejä. Ja jopa soittanut takaisin, mutta jostain syystä minun soittoääneni ei toiminut. Hän oli myös lukinnut varmistuksen ja kiivennyt hyvän matkaa takaisin huutaakseen meille, että saa kiivetä, mutta turhaan – jää blokkasi äänen.
Ymmärsimme myös, että hän oli jättänyt köyden löysemmälle helpottaakseen ankkurin irrottamista – tietenkin! 

Page 1 of 14

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén