Category: alpit Page 1 of 14

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”.  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä

5.3. La Spada di Damocle

Janiina Kauppinen Dolomiiteilla
Toisen reitin maaliintulo
kuva: Fabrizio Della Rossa

Aamuaurinko oli jo korkealla, kun pysäköimme pikkuruisen menopelimme laskettelukeskuksen parkkipaikan takakulmaan piiloon.
– Vuoristo-oppaat saavat pysäköidä näillä paikoilla ilmaiseksi, mutta eihän kukaan tunnista tätä autoa, kiipeilyoppaamme Fabrizio harmitteli.

Tavallisesti aurinkoisen Fabrizion leuan tiukka kulma taisi olla pysäköintilupaa laajempi asia, sillä mies oli aamulla saanut kaksi puhelua: vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen jokeen pudonneen pakettiautonsa korvaamisesta sekä korjaamolta tiedon, että ylös hinattu pakettiauto oli korjauskelvoton. Noiden puheluiden myötä Fabrizion suunnitelma tämän kevään kuukauden kiipeilymatkasta Himalajalle haihtui savuna ilmaan. Vatsani puristui sykkyrälle katsoessani hänen sisällään selvästi aaltoilevaa pettymystä, ja muistin oman pitkään kestäneen harmistukseni Elbrus-paluun siirtymästä. Mieli myötätunnosta vaisuna asettauduin paikalleni Fabrizion taakse pienessä jonossamme, ja aloitimme taipaleen ohi laskettelurinteiden ja ylös metsäistä vuorenrinnettä.

Edellisen päivän kiipeilyn tuoma väsymys tuntui yllättävän voimakkaana. Jäähakusta saanut silmänympärykseni oli yön aikana mustunut ja turvonnut lisää, ja se tykytti ärhäkästi. Kyynärvarsia särki ja pohkeita jomotti. Jo parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalat tuntuivat uupuneilta ja reidet hapottivat. Onneksi Heikki raportoi ääneen samansuuntaisia tuntemuksia, joten pian päädyimme naureskelemaan, kuinka “tässä me suuret vuorenvalloittajat nyyhkimme alle tunnin lähestymisen puolimatkassa”. Lohtua toi kokemuksesta tullut oppi, että aina vaelluksen ensimmäinen tunti on erityisen raskas. Sitten keho tottuu liikkeeseen, ikäänkuin se löytäisi vaellusrytmin, ja meno helpottuu. Tietysti tilanne oli nyt hiukan eri liikkuessamme matalalla (vain hiukan yli 2000 metriä) ja lähestyessämme vajaan tunnin päässä olevaa jääseinää kuin silloin, kun pyrimme kohti vuoren huippua, jolloin lähestyminen on Alpeillakin vähintään päivän mittainen yleensä Alppien ulkopuolella useita päiviä, ja Himalajalla jopa viikkoja. Mutta joskus mikä tahansa selitys kelpaa. 🙂

Hiukan huolestuneena katselin ylös, missä kaukana puiden latvojen yläpuolella näkyi kohteemme: kolme toinen toistaan korkeampaa jääputousta, jotka syöksyivät varjoisasta kallioseinämästä uhmakkaina ja hiukan pelottavina. Salaperäisyydessään ne näyttivät kuin satujen hopeanhohtoinen jäävelho olisi ne taikasauvastaan siihen syössyt. Putouksista suurin, noin 130–140 vertikaalisen metrin monireittinen La Spada di Damocle (Damokleen miekka), olisi kohteemme tänään.

Tiedäthän tarinan Damokleesta?
Rakastan mytologioita ja lapsena olen lukenut erityisen paljon kreikan mytologiaa. Damokles on kreikan mytologian hahmo, Sisilian tyranni Dionysioksen hovimies, joka mielisteli hallitsijaa ihailemalla tämän rikkauksia sekä valtaa. Dionysios yllätti hovimiehen ehdottamalla paikkojen vaihtoa päivän ajaksi. Damokles tarttui tarjoukseen innolla ja nautti täysin rinnoin päivästään hallitsijana. Päivä päättyi juhlaillalliseen, jonka aikana Damokles yllättäen huomasi, että kuninkaan istuimen yläpuolella roikkui valtava miekka, vain hevosen jouhen varassa. Hän pelästyi suuresti ja halusi heti palata entiseen rooliinsa ja luopua hallitsijan vallasta.
Tarina kertoo siis vallan ja vastuun symbioosista, sekä huipulla olemisen yksinäisyydestä. Tarinan miekka edustaa tuhoa, joka aina riippuu vain yhden langan varassa valtaa pitävän yllä.

Siellä se näkyy jo!

Ei siis ihme, että kauniin lumisen metsän halki kulkiessamme upposin ajatuksiini. Kahlatessamme ylämäkeen polveen ulottuvassa hangessa suurissa ylävuoristokengissä, eksyin ajatuksissani kohta edessä olevan jääputouksen mystiikkaan. En ollut ainoa, jonka metsä vapautti muista mietteistä. Huomasin edessäni kulkevan Fabrizion hartioiden kaaren rentoutuvan askel askeleelta, ja takanani Heikki hyräili itsekseen. Onnellisuuden ja jännittyneen odotuksen aallot hyökyvät pienen ryhmämme yli ja saivat painavat kengät nousemaan kevyemmin upottavassa lumessa.

Saavuimme kallion juurelle ja jääputous nousi yläpuolellemme niin uhkeana, ettei sen yläosaa voinut enää nähdä. Emme olleet ensimmäisenä paikalla, vaan suuren jääseinän eri laidoilla työskenteli jo kaksi kiipeilyparia. Seinän koosta ja jään ääneneristysominaisuuksista kertoo se, että toisen parin alas varmistamaan jäänyt kiipeilijä kaivoi hetken kuluttua pirisevän puhelimen taskustaan. Soittaja oli hänen hetki sitten jääseinän polveilevaan maastoon noussut kiipeilyparinsa, joka soitti kertoakseen, että oli ensimmäisen reitin suorittanut ja valmis varmistamaan perässä seuraavaa paria. Huuto ei riittänyt kantamaan sanomaa edes ensimmäisen osuuden mittaa. Vaikka tuossa hetkessä asia vähän nauratti, tulisimme vielä saamaan tästä varsin kouriintuntuvan opin.

Odottelimme alhaalla muiden kiipeilijöiden pääsyä riittävän kauas ylös, jotta reitti vapautuisi, kun huomioni kiinnittyi toisen parin naiskiipeilijään. Hän reuhtoi seinällä turhautuneena, itkuisena ja pudotteli jatkuvasti suuria jääkimpaleita.
Fabrizio totesi hetken naista seurattuaan, että turvallisuussyistä olisi parempi kiivetä seinän toista laitaa:
– Hän on väsynyt, hermostunut ja varsin taitamaton kiipeilijä. Tuo yhdistelmä tekee hänestä vaarallisen. On parempi kiivetä toista reittiä.

Tunsin huolestuksen nipistyksen: miten nainen pärjäisi? Kunpa hänen parinsa olisi taitava ja osaisi auttaa ja neuvoa kumppaniaan. Vilkaisin syrjäkarein kiipeilypariani Heikkiä ja opastamme Fabriziota kiitollisena siitä, että kiipeän tiimissä, jonka molempien muiden jäsenten käsiin on helppo turvallisuutensa luottaa. Tähän ajatukseen kytkeytyy tietysti tavoite, jota kannan alati mukanani: yhtä suuri toive kuin kasvaa loistavaksi kiipeilijäksi, on halu kehittyä sellaiseksi tiimin jäseneksi, jonka varaan muut uskaltavat tarvittaessa luottaa vaikka oman henkensä. Edellä mainittuun haasteeseen liittyy taitojen lisäksi ihan fyysinen ulottuvuus. Esimerkiksi Heikillä ja minulla on painoeroa likimain 30 kiloa. Minun pitää oppia teknisesti niin taitavaksi, että kykenen kompensoimaan tätä kokoeroa mahdollisimman paljon osaamisella.
Naisen itkuista taistelua katsellessa mielessä kävi myös oma taitotaso ja epäilys sen riittävyydestä. Fabrizio kuitenkin muistutti, että vaikka emme olleet varsinaisia jääseiniä kiipeilleet aiemmin, vuorilla on taitettu jo aika paljon matkaa erilaisissa jäisissä olosuhteissa.

– …and you are learning super fast! I know you guys can do this!

Puolen tunnin odottelun jälkeen olimme valmiita kiipeämään. Fabrizio kiipeäisi aina edellä liidaten (eli vieden köyttä mukanaan ja kiinnittäen sen muutaman metrin välein jääruuvilla kallioon) toisen meistä varmistaessa hänen kiipeämistään alhaalta käsin. Reitin loppuun päästyään Fabrizio rakentaisi varmistusankkurin, jolla hän voisi varmistaa meitä molempia yhtäaikaisesti ylhäältä, ja johon voisimme ylös saavuttuamme kiinnittäytyä.
Koska me Heikin kanssa kiipeäisimme samojen jääruuvien varassa, aina ensimmäisenä ruuville saapuva irrottaisi vain oman köytensä ruuviin kiinnitetystä jatkosta (kaksi karabiinisolkea välissään lyhyt jatkolenkki), ja jälkimmäisenä saapuva irrottaisi ja keräisi mukaansa myös reitillä käytetyt jääruuvit. Ne sitten ankkuripisteellä luovutettaisiin takaisin Fabriziolle seuraavaa reittiä varten. Kun saapuisimme ankkurille, kiinnittäytyisimme siihen ja tämän jälkeen toistaisimme saman alusta seuraavilla reiteillä, kunnes koko putous olisi kiivetty.

Fabrizio eteni reippaasti ensimmäisen reitin alun ja katosi pian näköpiiristä. Hetken kuluttua tunsimme nykimismerkin köydessä, toistimme sovitun protokollan varmistaaksemme, että nykiminen oli oikeasti lupa lopettaa varmistus. Hetken kuluttua saapuva toinen nykäisymerkki oli lupa kiivetä.

Heikki ja minä asetuimme jääseinän juurelle parin metrin välein rinnakkain, toivotimme toisillemme hyvää nousua ja lähes yhtäaikaisesti iskimme hakut jäähän.

Ensimmäinen reitti tuntui suhteellisen helpolta, ja yritin keskittyä toistamaan Fabrizion opettamaa rytmiä: hakut vuorotellen lähekkäin ylös keskelle, ensimmäinen jäärauta keskelle ponnistusalustaksi, sitten toinen rauta vasemmalle suhteellisen leveään haara-asentoon ja ensimmäinen jäärauta oikealle haara-asentoon. Pieniä askelmia, kantapäät alhaalla (mikä on yllättävän hankalaa muistaa käytännön tilanteessa).

Oikealta puoleltamme ylhäältä ropisi jatkuvasti jäätä edellä kiipeävän naisen taistelun edetessä. Sekin on seinää kiivettäessä asia, jota ei etukäteen tule ajatelleeksi: suuren osan ajasta tuijotat suoraan edessäsi olevaa jäätä (tai kiveä). Ylös katsominen voi olla hengenvaarallista, jos sieltä sattuu putoamaan kiveä tai jäätä kasvoihin, kun taas päälakea suojaa kypärä. Mieleeni nousivat jääkiipeilykurssin opettaja Johanneksen sanat, joka tuolloin sai koko ryhmän nauramaan:
– Kun seinällä ollessa jäätä putoaa ylhäältä, yleensä ainoa tapa suojautua on yrittää mahtua kokonaan kypärän alle. Eli hartiat kasaan vaan!

Jos ensimmäinen reitti tuntuikin sen verran helpohkolta, että aikaa jäi tekniikan ajattelemiseen, ankkuripisteellä paljastui, että seuraavalla reitillä kaikki olisi toisin. Yläpuolella hohti kiiltävän kova pinta, joka reitin puolivälissä kääntyi hiukan negatiiviseksi (eli seinä kaartuu ulospäin, jolloin kiipeilijä ei kiipeä pystysuoraan, vaan selkä kääntyy maata kohti). Reitin loppuosa oli pyöreä pylväs, joka johti kulmaukseen, jonne kivi ja jää olivat muodostaneet jääluolan.

Se oli korkea. Ja niin kovin sileän näköinen. Yritin olla huomaamatta kuumottavia lihaksia ja pientä väristystä, joka kiipesi pitkin selkääni. Kiipeilylupa saapui köyttä pitkin ylhäältä luolasta, jonne Fabrizio oli rakentanut seuraavan ankkuripisteen. Kuten ennakoinkin, jää oli kovaa ja lohkeilevaa, eikä hakku napannut kiinni samalla tavalla kuin edellisen reitin lähes tahmeaan jäähän. Yritin muistaa opit pienistä, voimia säästävistä liikkeistä, mutta kiipeilyn edetessä huomaamattani lipsuin ottamaan iskuihin voimaa kaukaa hartian takaa, mikä kostautui nopeasti hapottavina lihaksina.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken reitin, kylmissä ja märissä kiipeilyhanskoissa tiukasti hakun vartta puristavista sormistani katosi tunto. Tiesin sormien puristavan hakun vartta, mutta en tuntenut otetta, ja käsivarsi tärisi oudosti.

Jääseinä on armoton. Keskittyessäni käsien tilanteeseen jalkatyöskentely kärsi, ja virheet kostautuivat heti: huonosti suunniteltu jääraudan isku ei kiinnittänyt teriä, vaan lipesin ja retkahdin roikkumaan hakkujen varaan.
Äristen taistelin lipsahtelevat raudat takaisin seinälle ja jäin tutisten hetkeksi lepäämään. Sydän jyskytti korvissa ja huohotin ponnistuksesta. Hetken yritin levätä ja palautella sormia: siirsin kummankin hakun vuorotellen terästään roikkumaan niskaani ja ravistelin käsivarsiani tunnon palauttamiseksi.
Mitään ei tapahtunut. Sitten mieleen iskeytyi kammottava ajatus putoavasta hakusta, ja huusin alla kiipeävälle Heikille:
– Siirry sivummalle! En tunne sormiani! Väisty, jos hakku putoaa!

Kuten sanottua, jää imee ääntä tehokkaasti, ja kiipeilyparini ei työskentelynsä keskellä saanut selvää huudostani (syynä saattoi olla myös huohotukseni). Kolmannella toistolla ääneeni taisi hiipiä pieni paniikki, sillä hän vastasi rauhoitellen:
– Kaikki on hyvin, lepää vaan ja jatka sitten rauhassa!

Mutta tunto ei palannut sormiin, vaikka kuinka niitä ravistelin. Näköyhteys pariini oli hetkeksi kadonnut johtuen jään muodosta, ja en ollut varma, oliko Heikki kuullut varoitustani ja ymmärtänyt, ettei kyse ollut väsymyksestä. Hetken hengitystä tasattuani jatkoin matkaa ja pungersin pari metriä sivusuunnassa kauemmas reitiltä, jotta lipsahduksen sattuessa Heikki ei olisi alapuolellani.

Hetken kuluttua oikea hakku lipsahti jään pinnasta, ja retkahdin köyden varaan kuin märkä rätti. Putoamiseen oli tullut tällä reissulla uusi ulottuvuus. Kun ajattelee, että kiipeilyköysi joustaa 10 % pituudestaan, ei se äkkiseltään tunnu kovin isolta luvulta. Mutta jääseinällä muutaman kymmenen metrin korkeudessa sen oivaltaa, että tuo jousto tarkoittaa pudotuksessa jopa 3–4 metriä (silloin, kun köysi on kireällä, löysällä köydellä jopa enemmän). Tuossa matkassa syntyvä putoamisen nopeus yllättää alkuun, vaikka köyteen luottaakin.
Tasattuani pudotuksen aiheuttaman liikeen, sain hakut ja jääraudat seinään, ja kehoni pois köyden varasta. Ravistelin taas käsivarsiani vuorotellen, kiinnitin katseeni jo näkyvissä olevaan pilarin yläpäähän, ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Fabrizio ilmestyi näkyviin ja hänen kannustuksensa saattelemana raahauduin turrista sormista välittämättä viimeiset metrit jääpilarin huipulle, konttasin luolaan ja virnistin voitonriemuisesti oppaamme tervehtiessä minua:
– Good job! Welcome!

Minä pilarin puolivälissä
kuva: Fabrizio Della Rossa

Nousin huterille jaloilleni ja hetkeen en saanut sanotuksi mitään; niin häikäistynyt olin tästä korkealle vuorenseinämälle piilotetusta taikaluolasta. Jääseinien läpi hohtava aurinko sävytti luolan sinisen tuhansiin sävyihin ja paljasti jään herkät muodot. Yllämme kaareutuvasta holvista roikkui sadottain jääpuikkoja ja rautojen alla rahisi kallion jykevä pinta. Tuoksuissa sekoittui kostea hiekka ja lumen raikkaus. Luolan suuaukolta saattoi nähdä koko allemme avautuvan italialaisen vuoristomaiseman kymmenien kilometrien päähän.

Havahduin vasta, kun Fabrizio työnsi väsymyksestä täriseviin käsiini termospullon ja kehoitti ottamaan teetä ja suklaata. Kerroin sormistani, ja Fabrizio virnisti myötätuntoisesti:

– Tiedän, mistä puhut! Pääset nyt kokemaan erään jääkiipeilyyn joskus liittyvän hiukan ikävän erityispiirteen! Kun olet kylmissäsi ja puristat hakkua lujaa, verenkierto sormiin estyy ja aiheuttaa tunnottomuuden. Kun lopetat suorituksen ja puristus kunnolla hellittää, verenkierto palautuu nopealla ryöpsähdyksellä. Sormesi siis palautuvat kohta, ja sitten olet loppupäivän kunnossa. Mutta varoitan sinua: palautuminen sattuu todella paljon! Se kestää vain muutaman minuutin, mutta sattuu kuin sormesi olisivat irtoamaisillaan! (Tässä kohtaa tuli italiaisen dramaattinen: It’s agonyyyy! -huudahdus ja Fabriziolle tyypillinen hihitys, kirj. huom.)

Tuskin olin saanut teekuppini puolilleen, kun hirvittävä kipu syöksyi sormiini. Se oli niin voimakas, että valmistautumisesta huolimatta ulvahdin ääneen ja ravistelin sormiani kuin ne olisivat olleet tulessa. Fabrizio hymyili myötätuntoisesti ja kertoi kokeneensa saman kiipeillessään todella kylmissä olosuhteissa. Minun kohdallani syynä taisi olla aloittelijan pihtimäinen puristus yhdistettynä kastuneisiin hanskoihin.
Onneksi myös toinen miehen ennuste piti paikkansa, ja hetken kuluttua kipu lientyi ja katosi. Tunsin taas sormeni ja huokaisin huojentuneena, ja Fabrizio nauroi:

Taikaluolan takaseinä

– Taisi helpottaa? Nyt sinulla ei pitäisi olla enää sormiongelmia tänään. Voisitko varmistamaan Heikin loppumatkan? Luolan takaosassa on yleensä aukko, josta kiipeäisimme läpi, mutta nyt se on jäätynyt umpeen. Mikäli en saa rikottua seinään reikää, meidän pitää tehdä vähän hankalampi temppu..

Menin luolan sisäänkäynnille jyrkänteen reunalle, tartuin köysiin ja varmistuslaitteeseen ja ryhdyin varmistamaan Heikkiä Fabrizion siirtyessä luolan takaosaan. Siellä hän otti esiin jäähakun ja kävi pontevasti seinän kimppuun kohdassa, jossa jään läpi hohtavan valon kajo oli vaaleimman sininen eli seinä ohuin.

Heikki eteni jääpilarin puolivälin ohi ja samassa kohdassa kuin minäkin, putosi äkisti köyden varaan. Kannustin pariani, joka muristen taisteli tiensä takaisin seinälle. Hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin Heikin ähinä ja kolmen hakun tasaiset iskut: Heikin seinällä ylöspäin pyrkivien nakutus ja Fabrizion luolan takaseinään jysähtävien iskujen hitaampi ja voimallisempi pauke. Sitten alapuoleltani kuului aavistuksen ärtynyt ääni:

– What the hell is going on up there?

Ennen kuin ehdin vastata, Fabrizio oli ymmärtänyt tilanteen: hänen seinänpuhkaisuyrityksensä irrottivat luolan takaseinästä suuren määrän jäänpalasia, jotka luolan kaltevaa lattiaa pitkin valuivat suoraan reunan yli ja viimeisiä metrejä kiipeävän Heikin niskaan. Rei’än puhkaisuprojekti pysäytettiin vuolaiden italialaisella korostuksella ryöpytettyjen anteeksipyyntöjen saattelemana, ja niin myös kiipeilyparini pääsi luolaan saaden palkinnoksi halauksia, teetä ja suklaata.

Iloitsimme pilarin ylöspääsystä kuin suuresta vuorenhuipusta ja ihastelimme uskomattomia maisemia sekä luolan taianomaista tunnelmaa. Mutta juhlamme ei kestänyt kauaa. Fabriziolla oli – jos ei nyt huonoja – niin ainakin huolestuttavia uutisia:

– Takaseinästä ei pääse läpi, jää on liian paksua. Jouduimme laskeutumaan pilarin toista sivua hiukan alaspäin ja kiipeämään vaakasuuntaisesti sen vieressä olevan toisen jääpylvään yli ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa ylös. Se on vähän haastavampi temppu, ja traversen kohdalla seinä on aika suojaton, mutta yhteistyöllä saamme sen onnistumaan! You are tough guys!

Käännyin katsomaan osoitettua reittiä. Saatoin suorastaan tuntea nenänpääni vaalenevan. Tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aiemmin seinällä tekemäni yritys:
Laskeutuisimme pari metriä ja ankkuroituisimme ensin tasanteelle, joka oli vain noin 15 senttimetrin levyinen hylly jääseinässä. Alla olisi kymmenien metrien pudotus, ja yläpuolella sadoittain roikkuvia jääpuikkoja. Hyllyllä meidät seuraavasta reitistä erotti 2–3 metrin levyinen jäätolppa, joka oli kuin lasia, ja jonka taakse ei ollut näkyvyyttä.
Meillä olisi siis erittäin vähän – jos ollenkaan – näköyhteyttä edellä kiipeävään Fabrizioon. Kiipeilyllisesti tuollainen traverse oli taitotasoamme ylempänä. Nyt luolan saavuttamisen ilon haihtuessa epävarmuuden tieltä, muistin taas käsivarsien hetkeksi kadonneen kivun ja tunsin happojen tykyttävän reisissäni. Saatoin vaistota myös vieressäni seisovan Heikin epävarmuuden. Mutta Fabrizio oli päättäväinen ja tuntui uskovan kykyihimme, joten päätin luottaa hänen näkemykseensä.

– Tämä on teille oikein hyväksi. Jääkiipeily on täynnä odottamattomia tilanteita. Nyt joudutte itse ratkomaan haasteita kuitenkin turvallisessa, varmistetussa tilanteessa, hän rohkaisi meitä.

Fabrizio laskeutui pari metriä kapealle hyllylle rakentamaan ankkuripisteen sen seinään ja palasi sitten ylös varmistamaan laskeutumistamme.

Heikki laskeutui ensin hyllylle ja kiinnitti itsensä ankkuriin. Minun vuoroni. Vedin syvään henkeä ja seurasin perässä. Kun olimme ankkuroituneina jääseinään, alkoi köysistön siirto uutta reittiä varten. Yllättävän painavaksi muuttuu 30 metriä kiipeilyköyttä, kun sitä pitää keriä ja käsitellä epämukavassa asennossa vain jäärautojen kärkien ja valjaiden varassa kapealla jäähyllyllä.

Musta silmä ja hyllyn katon jääpuikot

Mutta seuraava vaihe vasta olikin mielenkiintoinen! Nimittäin Fabrizio laskeutui luoksemme ja täydessä varustuksessaan kiipesi ylitsemme päästäkseen jonon ensimmäiseksi. Se vaati häneltä melkoista akrobatiaa, meidän nostellessa ja väännellessä hänen raajojaan ohjeiden mukaisiin asentoihin (jäärautojen piikkejä väistellen).
Päästyään viisitoistasenttisellä hyllyllä etummaiseksi, Fabrizio osoitti meille vielä parhaat kohdat hakkujen terille ja näytti, kuinka ensimmäisistä metreistä selvittäisiin. Sitten hän hymyili kannustavasti ja rauhallisen varmasti kiipesi tarvittavat pari metriä alas, liukui sivusuunnassa helpon näköisesti jään pintaa, kunnes katosi pylvään taakse.

Tuli hiljaista. Olimme kahdestaan, ja tilanteen uskomattomuus iski nyt vasten kasvoja. Takaisin luolaan ei ollut varmistettua reittiä, ja opas oli matkalla rakentamaan ankkuripistettä jonnekin katseen ja huudon kantaman ulkopuolelle. Tässä me hullut heiluimme tällä pienellä jäähyllyllä alapuolella pudotus ja yläpuolella jääpuikot. Heikki tuijotti käsissään olevaa varmistuslaitetta hiukan epäuskoisena, mutta jatkoi varmistusta, kun köysi laiskasti luikerteli jään pintaa pitkin kadoten pylvään taakse. Lähes pidätimme hengitystä odottaessamme, että aikaa kuluisi sen verran, että voisimme olla varmoja Fabrizion saaneen ensimmäisen jääruuvin kiinnitettyä.

– Mieti, missä me olemme! kiipeilyparini katsoi minua silmät suurina. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme katsomaan taaksemme, valtavaa pudotusta, ja uskomattoman kaunista maisemaa. En tiedä, kumpi purskahti ensiksi nauruun, mutta hetken naurettuamme kyyneleet silmissä olo tuntui vakaammalta ja aloimme miettiä seuraavia askelia. Heikki varmistuslaitteen läpi syöttämä köysi ui edelleen jään pintaa hiljakseen kuin kulman taakse lipuva käärme.

Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ankkuroituihin köysiimme, ja levottomuus hiipi takaisin ääneeni oivalluksen kirkastuessa:
– Kuule, meidän köydet ovat kiertyneet toistensa ympärille. Jotta sä pääset matkaan ensin, meidän on saatava ne toisinpäin.

Heikki tutki köysiämme ja totesi saman kuin minäkin. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdellessa ja Fabrizion ylikiipeämisen aikana olimme onnistuneet sotkemaan köytemme.
Ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen ja köysien setvimiseen kului sen verran aikaa, että ollessamme valmiita, oli mennyt jo hyvä tovi.
Varmistusköysi oli lopettanut liukumisen ja roikkui nyt löysänä jäätä vasten. Heikki koetti toistuvasti nykiä köyttä saadakseen Fabriziolta vastanykäisyn merkiksi kiipeilyluvasta. Mutta ehkä köysi oli juuttunut matkalla johonkin, sillä jokin esti signaalit. Jos Fabrizio jonkun viestin köyttä pitkin lähettikin, ei se tullut perille asti.

Heikin jäähyllyselfie

Yritimme huutaa Fabriziolle. Yhdessä ja erikseen. Mutta jääpilari edessämme oli täydellinen äänieriste.

Muistin aiemmin alhaalla näkemäni kiipeilijät puhelimineen, kaivoin puhelimen taskustani ja yritin soittaa Fabriziolle. Ei vastausta. Naputin hänelle viestin. Mutta jos hän kiipesi edelleen, tai oli kiinni varmistuslaitteessa tietämättä, missä kohtaa olimme, ei hän ehkä voisi irrottaa vastatakseen? Hetkeksi tunnelma taas keveni, kun naureskelimme puhelinsoitolle jääseinältä. Onhan se melkoista, kun WhatsApp toimii ja silti olet erämaan armoilla!

– Tiedämmekö me, onko Fabrizio päässyt perille? Jos hän olisikin pudonnut matkalla tai vaikka köysi irronnut, ja lähden nyt kiipeämään, voi olla, ettei köysi ole missään kiinni, Heikki pohti kaikenlaisia skenaarioita huolta äänessään.

Seurasi lisää köyden nykimistä ja hiukan voimakkaampaa vetoa. Huutoja. Hetken ajan emme olleet varmoja, reagoiko köysi hiukan, mutta sitten se jäi taas hiljaisena jään pintaa vasten. Taas tajusin, kuinka paljon se 10 % jousto kolmenkymmenen metrin köydessä on. Ja kuinka monta asiaa matkalla voi olla hidastamassa merkinantoa.

Lopulta olimme varmoja, että köyttä pitkin tuli selkeä nykäisy.  Koetimme nykiä köyttä uudelleen ja uudelleen varmistuaksemme asiasta; oudossa tilanteessa varmuuteen saapuneesta signaalista sekoittui hämmennys löysänä roikkuvasta varmistusköydestä.
Aikaa oli kulunut jo niin kauan, että olin kangistumassa kylmästä, kun lopulta olimme niin varmoja nykäisyistä, että Heikki päätti kiivetä. Hermoja raastavan hetken hän hengitti syvään ja valmistautui.

Heikki oli jo lähdössä liikkeelle, kun hän äkisti pysähtyi ja jäi tuijottamaan jäätä edessään. Totesimme jännityksen keskellä unohtaneemme kohdat, jotka Fabrizio oli meille osoittanut hakuille sopiviksi.
Aloin osoitella Heikille mielestäni sopivia kohtia, kun hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Kulta. Tiedän, että yrität auttaa. Mutta nyt minun pitää saada keskittyä.

Heikki traversella

Hiljenin. Signaali oli tullut, mutta silti epävarmuus jäyti mielessä. Piti joko luottaa köysimerkkiin tai jäädä odottamaan ja pakottaa Fabrizio kiipeämään takaisin meitä hakemaan.

Tuijotin äänettömänä ja mieli tyhjänä, kuinka Heikki laskeutui alas seinää pitkin. Hän pääsi traverse-kohtaan.
Samalla hetkellä, kun puhelimeni piippasi ja näin Fabriziolta tulleen “Heikki can climb!” -viestin, Heikki saavutti traversen avoimimman paikan – missä hakku lipsahti irti. Sydämeni taisi pysähtyä siksi hetkeksi, jonka verran Heikki putosi.

Yhtäaikaiset tapahtumat saivat minut haukkomaan henkeä ja miltei nauroin ääneen, kun Heikki keinahti köyteen muutamaa metriä alempana. Huutaen kerroin hänelle viestin saapuneen, ja valtava helpotus näkyi miehen kasvoilla, vaikka hän oli nyt pudonnut useita metrejä alaspäin ja ne olisi kiivettävä tuota lasista pintaa takaisin ylös.

Seuraavien minuuttien ajan seurasin Heikin kamppailua täysin sileällä, ulospäin kallistuvalla jääpylväällä. Hitaasti mutta varmasti hän pääsi takaisin oikeaan kohtaan ja katosi kulman taakse.

Tuli täydellisen hiljaista.

Olin yksin. Vuoren seinällä kaukana puiden yläpuolella. Katselin, kuinka alhaalla, metsän takana ihmiset laskettelivat rinnettä alas suksilla ja lumilaudoilla ja menivät sitten ehkä kaakaolle rinneravintolaan. Tai ehkä jäivät terassille nautiskelemaan kasvoihin osuvista auringonsäteistä. Ehkäpä he vilkaisivat varjoisella vuorenseinällä itseoikeutettuna lepäävää La Spada di Damoclen mahtipontista kärjellään seisovaa kolmiota. Tietämättä, että täällä, miekan terän keskivaiheilla, reilun kymmenen sentin levyisellä jäähyllyllä, seisoi nainen, joka juuri sillä hetkellä koki olevansa kuin toisessa universumissa. Yksin.

Pelko nousi jostain vatsanpohjasta. Tunnistin sen ja annoin sen tulla, kuulostelin sitä ja mietin, mitä pelkäsin. Tiesin, että köysi oli kiinni. Vilkaisin yläpuolella olevia jääpuikkoja, mutta käänsin katseeni nopeasti alas. Jos jotain putoaisi sieltä, suurin riski olisi tuijottaa ylöspäin, suoraan Damokleen miekan terään. Kypärä suojaisi. Annoin näiden ja monen muun huolen vyöryä mieleeni sekunnin murto-osan ajaksi. Itsenikin yllättävän rauhallisesti totesin ja tunnistin ne ja siirsin käsiteltyinä syrjään.

Jostain kaukaa kuului hiljainen ääni: “…. .ulla!”
Heikki oli päässyt ensimmäiselle jääruuville. Oli aika lähteä.

Hengitin syvään, napautin toisen hakun seinään ja toisen käden kylmänkohmeisilla sormillani aloin hitaasti kiertää minut turvassa pitäneen jääruuvin kierteitä auki. Ruuvi irtosi, kiinnitin sen valjaisiini. Toinen ruuvi vielä, ja olin irti.

Vilkaisin sivulleni jääpylvästä. Jos tästä putoaisin, pudotusta tulisi monta metriä. Lisäksi olin sen verran korkealla, että köysi luultavasti vetäisi minut sivusuunnassa päin suurta, pylvään yläpuolella roikkuvaa jääpuikkoa. Mutta miksi ihmeessä minä tästä putoaisin? Nyt tärkeää olisi päästä poikittaiskiipeämisen kannalta oikealle korkeudelle.

Vielä viimeiset hengenvedot. Mieleni oli rauhallinen, mutta kädet hiukan tutisivat kylmästä, pelosta tai molemmista, kun etsin oikeita kohtia jäähakuilleni. Pääsin laskeutumaan alas oikeaan korkeuteen. Sitten olinkin jo lyhyellä traversella. Keskellä pylvästä vilkaisin ympärilleni ja saatoin nyt nähdä Heikin toisella puolen pylvästä, vakaasti jo ylempänä jääseinällä. Hän oli kääntynyt katsomaan minua ja huusi jotain kannustavaa. Nyt kun olin nähnyt edessä olevan reitin, pelko valui pois kehostani.

Jääpylvään pinta oli uskomattoman kova. Puolivälissä poikittaisreittiä oli kohta, jossa pitäisi askeltaa jalat ristiin ja vaihtaa hakkujen paikkaa. Siinä taisin tehdä liian monta asiaa (joita en osannut tehdä) yhtä aikaa. Niinpä ote lipesi ja vain hetkeä myöhemmin olin köyden varassa, monta metriä alempana. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Samalla tavalla kuin huiputusöiden pimeimmät tunnit, tällä seinällä pahinta minulle oli hetki, jolloin en nähnyt eteeni, enkä tiennyt, mitä olin kohtaamassa. Mutta nyt edessä oli vain pitkän lasiseinän verran kovaa työtä. Sen minä kyllä saisin tehtyä.

Niin hakeuduin köydessä seinälle; hakku kerrallaan, rauta kerrallaan, ja työ pylvästä ylös saattoi alkaa. Nyt olin täydellisen keskittynyt.
Tiukimmissa kohdissa ärisin ääneen jään pinnan pirstoutuessa miljooniksi pieniksi kristalleiksi iskujeni alla tarjoamatta kunnon otetta.
Käsien lihakset huusivat armoa, jalkapohjasta veti suonta, mutta sentti sentiltä kipusin ylöspäin. Heikki huusi ylhäältä: “Täällä helpottaa!”

Kun sitten yhtäkkiä pylväs sulautui takaisin muuhun seinään, ja hakku nappasi kiinni huokosempaan jäähän, tiesin onnistuvani. Samoihin aikoihin kuulin Heikin ja pitkästä aikaa myös Fabrizion äänet, kun he kannustivat minua viimeiseen ponnistukseen.

Vain joitakin minuutteja myöhemmin ryömin hitaasti viimeisen kielekkeen yli, tartuin Heikin ojennettuun käteen, joka veti minut jaloilleni, ja otin vastaan myös Fabrizion onnittelut.

En muistanut särkeviä käsiä, en hapottavia sääriä ja suonenvetoa jalkapohjassa.
Hymyilin kiipeilytiimille, ja näin saman ilon heijastuvan heidän silmistään.
Damokleen miekka oli taivutettu!

Heikki ja minä jääluolassa

p.s. Myöhemmin kuulimme, että Fabrizio oli todella antanut lukuisia merkkejä. Ja jopa soittanut takaisin, mutta jostain syystä minun soittoääneni ei toiminut. Hän oli myös lukinnut varmistuksen ja kiivennyt hyvän matkaa takaisin huutaakseen meille, että saa kiivetä, mutta turhaan – jää blokkasi äänen.
Ymmärsimme myös, että hän oli jättänyt köyden löysemmälle helpottaakseen ankkurin irrottamista – tietenkin! 

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 


Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). 


Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 
Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 


Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Rakkaus on vuori. Vuori on rakkaus.

Taisin syntyä hiukan rauhattomaksi, vaeltajaksi vailla halua kiinnittyä. Osoitteita minulla on ollut enemmän kuin saatan muistaa ja kotini ei ole koskaan ollut katunumeroin ilmaistavissa.

Irtonaiseksi en silti ole itseäni tuntenut. Tasapainoni syntyy sisäistä ääntä seuraamalla, ja mieleni lepää liikkeessä. Maisemien vaihtuessa pysyvyyteni kallio ovat olleet läheiseni; pieni, luottamuksen ja kiintymyksen lujittama turvaverkko, joka on opettanut minulle yhtä ja toista rakkaudesta. Vuoren lailla rakkaus on tavoittelun arvoinen, vaikka useimmiten se ei tarjoakaan helpointa polkua huipulle. Se on monimuotoisuudessaan niin pysyvä ja ja hauraudessaan niin jykevä, ettei se koskaan ole lakannut minua hämmästyttämästä.

Universumini keskipiste nitkahti sivuun omasta navastani päivänä, jona tyttäreni syntyi. Saapuessaan tuo ihmeellinen ihmistaimi ankkuroitui minuun tavalla, joka määritteli minut uudelleen. Sain korkeimman arvonimen, mitä kuvitella saattaa: “äiti”. Koskaan en aiemmin ollut ollut toisen ihmisen turvapaikka ja täydellisen, varauksettoman rakkauden kohde.

Aina en ole onnistunut todeksi tuomaan sitä haavekuvaa, joka hyvästä äidistä mielessäni asuu. Mutta äitiyteni ensimmäisestä päivästä alkaen olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt olemaan lapseni rajattoman luottamuksen arvoinen ja luomaan hänen ympärilleen pysyvyyden rakenteita, jotta pieni varsi ei tuulessa taittuisi. Maailma olkoon hänen leikkikenttänsä – minä olen hänen kotinsa!

Minulle niin kovin tärkeä, nyt edesmennyt mummuni sanoi kerran:
– Tiedän, että löydät aina oman polkusi. Sinun kohdallasi minä olen vain yhdestä asiasta huolissani: mahdatko koskaan antaa kenenkään pitää huolta itsestäsi?

Hymyilin. Rakkaudesta ja kunnioituksesta mummuani kohtaan en väittänyt vastaan, vaikka huulieni takana piilotteli itsenäisyydenjulistukseksi naamioitu vastalause.

Vuoret ovat vieneet minut mennessään. Alati voimistuva kiintymys ohueen ilmaan ja epämukaviin, holtittoman painaviin kenkiin on antanut varmuuden ja voiman tunteen hetkissä, joissa haastan itseni äärimmilleen. Kun harjanteilla loputon ajatusmyrsky taukoaa, hetken olen vain minä, pieni ja merkityksetön – vapaa. Kuinka sitä voisi olla rakastamatta?

Minä uskon vahvasti, että meistä jokainen rakentaa itse oman polkunsa. Jos kuitenkin uskoisin kohtaloon, sanoisin, että se on vienyt minut vuorille ja erityisesti Mont Blancille. Sillä jokainen askel päätöksestä tavoitella Alppien korkeinta huippua on johdattanut minua kohti väistämätöntä. Tuolla rinteellä kohtasin ihmisen, josta myöhemmin tulisi kiipeilyparini ja kumppanini myös elämän muilla poluilla.

Hän kertoo tuijottaneensa minua aamuyöllä vuoristomajalla, kun flunssan kourissa pesin hampaita aivastellen ja valmistauduin huiputusyritykseen. Vaikka tuolla hetkellä ajatukseni olivat öisellä rinteellä, on hetki jäänyt myös minun mieleeni kirkkaana. Muistan ihmetelleeni huoneessa vallinutta outoa tunnelmaa. Jo silloinko kuu ja tähdet liikahtivat kohdilleen?

Elämä jatkui Mont Blancin huipun toisella puolella – niinkuin se tapaa jatkua, vaikka vuorelta palatessa usein tuntuu, ettei ole mitenkään mahdollista palata arkeen.
Olin tehnyt päätöksen muuttaa asioita elämässäni, ja sen muutoksen aalloissa vuorella orastanut ystävyys syveni ja sai uudet kasvot.

Olin luullut, että haluaisin kiivetä aina yksin. Nyt tiedän, että kaiken sen ajan minä vain odotin pariani, jonka kanssa haluaisin jakaa kokemuksen sen kaikilla tasoilla.
Kiipesin vuorelle ja löysin sieltä puuttuvan puolikkaani ja lapselleni lujan tukipilarin elämän seikkailuihin. Sain myös perheen ja vastuullisen tehtävän, sillä nyt tyttäreni rinnalle vaalittavakseni on luotettu kaksi pientä sydäntä, joille haluan olla järkkymätön suoja ja turva elämän poluilla.

Osakseni on tullut paljon enemmän kuin uskoin ansaitsevani. Ja tänään, monen yhteisen vuoren jälkeen elämät ja unelmat ovat kytkeytyneet toisiinsa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi.

Kymmenen kuukautta sitten, 27.12.2017 kello 05.15 aamulla, Mount Merun huipulla, auringon ensisäteiden maalatessa Tansanian taivaan kullanhohtoiseksi, en hetkeäkään epäröinyt. Olin tullut kotiin.

Huomenna toistan vastaukseni läheistemme läsnäollessa.
Huomenna me solmimme elämämme yhteen ja jatkamme yhteisiä askelia kohti uusia unelmia ja huippuja.

Kiitos sinusta, rakkaani. Sinä olet vuoreni.

Till the depth of sea get dry, my dear,
And the rocks of mountain melt in the sun,
I will love you still, my dear,
While the sands of life shall run.
(Trad.)


Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

Page 1 of 14

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén