Category: afrikan korkein vuori

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Vatsatauti valloillaan Kilimanjaron vuoripoluilla

Paluumatka Mount Merulta, kuva: Heikki

Päivä 8: Sumussa

 Mount Merun huipulla – kuva Terry

Aamuauringon kutittaessa poskeani ja herätyskellon pirahtaessa vaativasti, avasin varovasti hikiset luomeni ja tunnustelin oloani. Keho aneli armoa, kuin olisin osunut moukarin tielle. Vatsassa kiersi ja jyrisi kovaäänisesti. Koko keskivartalon alue oli niin arka, että paitakin tuntui raskaalta ihoa vasten. Kuitenkin kaikki tuntui pysyvän sisällä.

– Kolmekymmentä prosenttia kroppaa, seitsemänkymmentä pääkoppaa, muistutin itseäni, nousin varovasti ylös ja aloin valmistautua hiiviskellen ympäriinsä kuin olisin kävellyt munankuorilla.

Myös Heikki oli kalpea ja vatsaoireinen. Hän kertoi olleensa hiukan huonovointinen jo illalla nukkumaan mennessämme. Kyseessä oli siis joko ruokamyrkytys tai molempien saama vatsatauti. Onneksi Heikin vointi oli kuitenkin omaani parempi.

Aamiaisella koetin nesteyttää hiukan, ruokaan en pystynyt koskemaan. Kaikki, mitä suuhuni laitoin, tuli jyristen kehosta läpi. Edessä oli parin tunnin ajomatka töyssyisellä hiekkatiellä kuumassa pakettiautossa kolmentoista muun ihmisen kanssa. Päätin lopettaa syömisen ja juomisen toistaiseksi, jotta selviäisin automatkasta. Nappasin särkylääkkeen ja ylimääräisen vatsalääkkeen estääkseni ikävät tapahtumat parin lähitunnin aikana.

Muukin ryhmä ilmaantui aamiaiselle. Adamin apeasta olemuksesta saattoi aavistaa sanomattakin, että hänen matkatavaransa seikkailivat edelleen maailmalla. Ryhdyimme suorittamaan koko ryhmän ylimääräisten varusteiden inventaariota. Lopputuloksena oli melkoinen sillisalaatti vaatetusta parisenkymmentä senttiä liian lyhyistä, Adamin nilkat paljastavista vaellushousuista, erilaisilla hihamitoilla varustettuihin paitoihin ja ohueen kesämakuupussiin. Vaatteeni eivät Adamille mahtuisi, mutta annoin hänelle osan eväistäni, aurinkorasvaa, itikkamyrkkyä ja ylimääräisen buffin. Kaikki tuli tarpeeseen, sillä hän tuntui olevan tilanteesta niin hämillään, ettei ollut saanut mentyä kauppaan edes eväitä ostamaan. Varustekaupoistahan Moshissa ei ollut toivoakaan.

Team Kilimanjaro vasemmalta oikealle: Terry, Abraham, Adam, Paul, Bren, Nathan, Steven, Janiina, Heikki ja Ian
Kuvan henkilöiden lisäksi mukana oli kolmisenkymmentä henkilöä: kantajat, kokki ja kokin apulainen

Adamin matkatavaroiden metsästyksen ja ylimääräisen apteekkipysähdyksen vuoksi lähtö lykkääntyi tunnilla, ja matkan alkaessa istuin autossa hiljaisena ja saatoin vain toivoa vatsani kestävän. Oloni oli edellisen yön valvomisesta ja lääkkeistä samea ja väsynyt. Vakuuttelin itselleni, että jos kyseessä oli ruokamyrkytys, pahin oli jo varmasti takana. Lääkitys tuntui pitävän kivut ja muut oireet kurissa, joten kieltäytyisin vaipumasta pahan mielen valtaan. Alkamassa oleva suuri seikkailu oli enemmän arvoinen!

Ajomatkan aikana jutustelimme Heikin kanssa rauhakseltaan, ja ihmettelin tien varrella esittäytyvää syrjäseutujen elinkeinovalikoimaa:
Taaempana, missä peltojen kuiva heinä väreili kuuman auringon läikkeessä, luisevat lehmät ja vuohet tallustelivat raukeasti pienten lasten kaitsemina. Peltojen laidoilla, parisenkymmentä metriä tiestä, könötti rivi rähjäisiä yksikerroksisia pikkutaloja, joiden takapihoilla oli kuivakoita puutarhoja. Etupihoille oli rakennettu pikkuruisia puoteja; kampaajan salonki, teurastajan lihakauppa tai kolmen muovituolin baari. Erään savimajan seinään oli kiinnitetty käsinkirjoitettu kyltti, jossa mainostettiin verkkosivujen tuotantoa sekä muita digitaalisia palveluita.
Tien varrella oli myös hämmentävän suuri määrä huonekaluliikkeitä, joiden myytävät tuotteet, kuten sohvat ja parisängyt, oli huolettoman näköisesti pinottu kasoiksi tien penkereille. Aivan autotien laidassa istui lähes katkeamattomana nauhana perinnevaatteisiin pukeutuneita naisia myymässä vihanneksia ja hedelmiä ämpäreistä ja maahan levitettyjen vilttien päältä.

Talojen pihoista tien laitaan juoksi lapsia heiluttaen ja huudellen. Osa halusi vain ottaa kontaktin kanssamme ja ilahtui, kun vilkutin takaisin. Monet taas reagoivat heilutukseeni rahaa pyytävin elein ja huutelulla, jonka sävy muuttui karummaksi, kun auto ei pysähtynyt ja pyyntöä ei täytetty. Monista näistä lapsista näki, että heidät oli opetettu pyytämään rahaa ulkomaalaisilta tietyllä tavalla. Tuo kokonaisvaltainen muutos pienessä olemuksessa kiltistä anovasta lapsukaisesta uhmaavaan ja joskus jopa uhkaavaan käytökseen, oli sydäntäsärkevää katsottavaa.

Itse koen tukevani alueen kehitystä toimimalla vastuullisesti ja reilusti sekä käyttämällä paikallisia palveluita. Uskon sen olevan enemmän avuksi tansanialaisille kuin kolikon antamisen lapselle. Mutta silti nuo lasten tummat katseet täyttivät mieleni huolella ja ristiriitaisilla ajatuksilla turismin etiikasta, velvollisuuksistamme toisia ihmisiä kohtaan ja oikeista auttamisen tavoista.

Kilimanjaron Machame-reitin alussa olevalla portilla lounastimme sillä välin, kun ryhmänjohtajamme Nathan kirjasi meidät sisään kansallispuiston alueelle. Täällä ei suurien ihmismäärien vuoksi ollut suuria villieläimiä, joten rangereita ei tarvittu, mutta hyökkäyksiltä ei vältytty: innokkaat ja rohkeat apinat kävivät lounaslaatikoilla varkaissa heti silmän välttäessä.

Viimein pääsimme liikkeelle! Olin onnistunut syömään hiukan kanaa ja juomaan vettä, mikä oli oikein ilahduttavaa. Innoissani otin 80 kilometriä pitkän lähestymisvaelluksen ensimmäiset askeleet rahisevalla hiekkatiellä, joka pian sukelsi sademetsään ja kaventui sitten juurakkoiseksi ja kiviseksi poluksi. Tuo savelta tuoksuva punertava nauha luikerteli kohti 3000 metrissä sijaitsevaa Machame Hutia, jonne vaeltaisimme tänään 1200 metrin vertikaalinousun. Haistelin sademetsän tuoksuja ja kuuntelin puolella korvalla ryhmäläisten tutustumista ja tarinointia. Oloni oli hiukan toismaailmainen ja keskityinkin lähinnä laittamaan jalkaa toisen eteen. Heikki pysytteli lähietäisyydellä ja tunsin hänen pitävän minua silmällä. Käännyin ja hymyilin hänelle kiitollisena.

Polku jyrkkeni. Olimme syvällä metsän uumenissa. Puut olivat korkeampia kuin Arushan kansallispuistossa ja niistä roikkui runsaasti liaaneja ja päällyskasveja. Katoksi kaartuvat jykevät oksistot peittivät taivaan kokonaisuudessaan, ja valaistus monikerroksisen lehvästön katveessa oli jännittävän vihertävä. Ensisilmäyksellä puut, pensaat ja päällyskasvit muodostivat sekasortomaisen kokonaisuuden, mutta tarkemmin katsottuna se paljastui yllättävän säännönmukaiseksi – kuin luontoäiti olisi maalannut oman kuosin sademetsän sisäiselle synergialle.

Eläimiä ei näkynyt, mutta satojen vihreän sävyjen kehyksissä sateenkaaren kaikissa väreissä leimuavat kukat kilpailivat loistokkuudesta. Ilman kosteus tuntui lempeän viileältä ja kirpakka multainen aromi sekoittui huumaavasti kasvien tuoksusinfoniaan. Maa jalkojen alla tuntui vakaalta ja rahoittavalta. Takanani kulkevan Heikin hengitys kohisi ylämäessä rytmikkäästi askelten tahtiin, ja jostain kuului kantajan laulua.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen lääkkeiden vaikutus alkoi väistyä. Kouristukset ja vihlonta palasivat vatsaani. Asteittain oloni huononi ja puolen tunnin kuluttua löysin itseni polun viereisestä puskasta. Nathan katseli minua arvioivasti ja ohjeisti ottamaan lisää särkylääkettä ja ehdotti illaksi isoa annosta antibioottia, mikäli olo ei helpottaisi.

Matka jatkui. Polku jyrkkeni asteittain. Sademetsä jäi taakse, ja vaelsimme matalien puiden ja tiheän pensaikon lomassa. Vauhtini hidastui. Mutta tänään ei ollut kiire. Heikinkään vatsa ei ollut täysin kunnossa, joten hidas tempo sopi molemmille. Naureskelimme kiipeilytiimin loppupäähän syntyneelle sairasosastolle, sillä myös flunssan kourissa vaeltava Paul eteni hitaasti.

Vasen, oikea. Vasen, oikea, tallasimme hitaasti peräkanaa jyrkkenevää rinnettä ylös. Välillä pysähdyimme, kun kouristukset taivuttivat minut kaksinkerroin, tai kun Paulin yskänpuuskat katkaisivat hänen askeleensa.
Mutta loppuvat ne pisimmätkin matkat, ja viimein saavuimme Machame-leiriin. Paulin saturaatiomittarin mukaan leposykkeeni oli 92 ja happisaturaationi 91. Akklimatisoituminen oli siis kohtuullisella tasolla, mutta kivut taisivat nostaa sykettä.

Leiri oli ruuhkainen, mutta oppaamme olivat onnistuneesti valinneet meille rauhallisen ja syrjäisen paikan leirin reunamilla. Valitettavasti minulla on kovin vähän muistikuvia leiristä, sillä välittömästi perille saavuttuamme kompuroin telttaan ja vaivuin hetkeksi helpottavaan uneen.

Herätessäni pari tuntia myöhemmin, kuume oli noussut. Täristen vilusta hiivin messitelttaamme ja pakotin alas puoli kulhollista keiton lientä. Nathan katseli minua huolestuneen näköisenä ja komensi antibioottikuurille. Noudatin hänen ohjettaan ja palattuani telttaan nappasin tupla-annoksen antibiootia ennen kuin vaivuin kuumehoureiseen uneen.

Päivä 9: “Sure you can, Mama Simba”

Aamuyöllä heräsin hyytävään kylmään. Olin hikoillut makuupussini likomäräksi. Pakotin itseni ulos märästä pussista, puin päälle kuivempia vaatteita ja käänsin pussin nurinpäin. Mittarimatomaisesti ryömin kiinni Heikin selkään ja ammensin hänen kyljestään lämpöä yön lopuiksi tunneiksi.

Aamulla kuuden aikaan herätessämme kuume oli poissa, mutta vatsakivut ennallaan. Vielä tänään olisi lyhyt päivä seuraavaan leiriin 3750 metriin. Uskoin pärjääväni, sillä aikaa olisi runsaasti. Huomiseen mennessä pitäisi kyllä saada itsensä kuntoon, sillä siitä alkaisivat tiukemmat päivät. Kiipeilykaksikkomme oli hiukan huonossa iskussa, ja Kilimanjaro-matka oli alkanut kaikkea muuta kuin toivotulla tavalla; Heikin kasvot huolestuttivat minua, sillä ne olivat kalpeat ja turvoksissa. Myös hänen vatsansa oireili edelleen. Yhdessä kuitenkin totesimme, että suunta oli edelleen ylöspäin ja tavoitteesta ei haluttu tinkiä.

Aamiaisen jälkeen olin nostamassa reppua selkääni, kun Steven ilmaantui viereeni ja tarttui kädessäni olevaan kassiin.
– How are you Mama Simba? You move pole pole today. Today is easy day. Tomorrow you need to be strong, when we go up. Give me your bag.

Kiitin Steveniä huolenpidosta. Lupasin, että liikkuisin rauhassa ja lepäisin usein. Viimeiseen lauseeseen latasin kaiken päättäväisyyden, mitä minussa oli:
– I CAN carry my own bag.

– Sure you can, Mama Simba, vastasi Steven.
Hän taputti minua olalle, nykäisi repun käsistäni, sitoi sen kiinni omaansa, heitti laukkupinon selkäänsä ja lähti kohti polkua viitaten minua seuraamaan. Olin älähtämässä vastalauseen, mutta Heikki pysäytti minut ja vaati hyväksymään avun:
– Kukaan ei epäile, ettetkö saisi kannettua laukkuasi. Mutta nyt pitää olla järkevä ja miettiä edessä olevaa.

Steven ja reppupino, toipilas kannoillaan – kuva: Heikki

Kiipeilyparini tiukka äänensävy sai minut hyväksymään tilanteen ja nöyrtyneenä astelin Stevenin perään.

Seuraavat neljä ja puoli tuntia vaelsimme kohti 3750 metrissä sijaitsevaa Chiva Cave Camp -leiriä. Kolme seitsemästä kiipeilijästä oli edelleen sairaana. Se hidasti tahtia, mutta siitä huolimatta kaikki tuntuivat nauttivan vuorella olosta ja maisemien vaihtumisesta.

Metsä jäi taakse, ja tilalle tuli pensaita, kaktuksia ja loputtomasti kivikkoa. Karua, ruskeaa maata värjäsivät siellä täällä kauniit kukat, joiden koko pieneni sitä mukaa, kun nousimme ylemmäs. Tuntui kuin ilma olisi viilentynyt joka askeleella hiukan, ja tuulessa oli lupaus lumesta. Reitti näkyi edessämme, ja kiipeilijöiden ja oppaiden jono erottui polulla kuin värikäs, kiemurteleva helminauha. Nousu oli sen verran jyrkkä, että suurimman osan ajasta meillä oli suora näköyhteys reunamalle, jolle päästyämme olisimme lähes seuraavassa leirissä.

En ollut syönyt aamiaisella kuin hiukan kauravelliä enkä sen jälkeen mitään. Toistaiseksi vatsan tyhjyys ja särkylääkkeet pitivät kivut maltillisina. Yritin juoda veteen liuotettavia urheilujuomatabletteja, sillä tiesin, että syömättä jättäminen kostautuisi nopeasti ja voisi olla pidemmällä tähtäimellä jopa kohtalokasta tavoitettamme ajatellen.

Viimeinen seinämä. Pilvet ryömivät jäljessämme rinnettä ylös.
Ylhäällä jyrkänteellä oli mukavan viileää. Värikäs leiri näkyi jo kauempana vihreiden ruohikkoläikkien ympäröimänä. Kukat olivat kadonneet, ja maasto muuttunut autiomaata muistuttavaksi vuoriylängöksi (englanninkielinen nimitys alpine desert kuvaa maisemaa loistavasti). Mount Meru ilmestyi näkyviin Kilimanjaron harjanteen taakse. Hymyilin nähdessäni tutun huippuprofiilin.

Nyt Mount Merun kiipeämisen suoma hyöty näkyi selvästi. Suoraan Kilimanjarolle lähteneet kiipeilijät puhisivat jo kohtuullisen paljon, kun taas me kolme Merulla akklimatisoitumisen aloittanutta kuljimme vielä ilman korkeuden vaikutusta. Itse asiassa terveenä pysynyt Terry paineli hyvän matkaa edellä muuta ryhmää. Tunsin kateuden piston sydämessäni hänen menoaan katsellessani, mutta kun yritin kiihdyttää vauhtia, muutaman askeleen kuluttua päädyin kaksinkerroin polun varteen. Nyt piti pysyä järkevänä ja luopua ajokoiramentaliteetista.

Aikainen aamulähtö kannatti, ja saavuimme jo lounasaikaan Chiva Cave Camp -leirille, jota Kilimanjaron Uhuru Peak vartioi. Suoraan vastapäätä näkyi Mount Merun jykevä profiili, ja Nathan mainitsi, että tämä oli reitin leireistä ainoa, jolta oli näkymät molempien vuorten huipuille.
Avonainen leiripaikka oli tuulille altis, ja nautin viileästä vuori-ilmasta. Katselin vuorotellen molempia huippuja, Merun Socialist Peakia, jolla olin vain hetki sitten tuulettanut onnesta, ja Kilimanjaron Uhurua, jota nyt olin tavoittelemassa. Vaikka oloni oli kurja, en keksinyt yhtään paikkaa maailmasta, jossa olisin ollut mieluummin.

Mount Meru Kilimanjaron rinteeltä käsin – kuva: Heikki

Lounaan jälkeen kaaduin taas telttaan Heikki seuranani. Myös pari muuta ryhmän jäsentä jäi lepäämään, mutta muut tekivät pienen kävelyretken ylemmäs akklimatisoitumista edistääkseen. Nathan lohdutti minua ja Heikkiä, että meillä oli akklimatisoituminen niin hyvässä vaiheessa, että retki ei ollut yhtä merkityksellinen meille kuin niille, jotka olivat vasta Kilimanjaroa varten liittyneet ryhmään.

Siinä me sitten istuimme teltassa, huonovointisina ja onnellisina yhtä aikaa. Vuorilla sairastaessa on turha kuvitella voivansa piilotella oireita. Myös yksityisimmätkin asiat ja puuhat ovat toisten silmien edessä jatkuvasti. Hyväksyntä ja huumori ovatkin selviytymisvälineistä parhaita. Niinpä nauroin vedet silmissä, kun Heikki totesi virnistellen:
– Mun pitäisi peseytyä, mutta odotankin tässä. Nimittäin kohta sä taas menet jonkun kiven taakse kykkimään, niin voin tehdä Savett-suihkun rauhassa täällä.

Nukuin illalliseen asti. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin viimeisen vuorokauden aikana. Siitä huolimatta illalla olo oli taas kuumeinen ja heikko. Edelleenkään ruoka ei pysynyt sisällä. Huomenna edessä olisi tiukka päivä: tekisimme akklimatisoitumisnousun Lava Tower -leiriin 4600 metriin ja laskeutuisimme sen jälkeen Barranco Hut -leiriin 3950 metriin yöksi. Tarvitsisin siis kaiken levon, mitä voisin saada. Niinpä palasin heti päivälliseltä häntä koipien välissä telttaan jatkamaan nukkumista ja toivoin, että viimein huomenna tämä vatsamyrsky olisi ohi.

Kilimanjaron huippu Chiva Cave Campista – kuva: Heikki

Joku maailmassa näkee saman Kilimanjaron

Voi kuinka ilahduttavaa on todeta, että seikkailu jatkuu ihan kohta! Valmistautuminen Mount Merua (4566 m) ja Afrikan mantereen korkeinta huippua, Kilimanjaroa (5895 m), varten on jo täydessä käynnissä. En ole koskaan käynyt Tansaniassa, itseasiassa koko Afrikan mantereella, ja nyt päiväunet ovat täyttyneet Avara luonto -ohjelmien ihmeellisistä maisemista: valoisista savanneista, rehevistä sademetsistä ja vuorten rinteillä käyskentelevistä villieläimistä. Lapsena niitä katsellessa ajattelin, etteivät ne ole totta, vaan lavastettuja kuten elokuvat. Nyt siis on aika paljastaa totuus!
Jouluna jännitetäänkin tänä vuonna ihan muuta kuin joulupukkia, sillä juuri aattoaamuna alkaa vaellus kohti Merun huippua.

Katse kohti huippua, Elbrus 2017
Kuva: Max Edin

Viime kesän Elbrusin karun kokemuksen jälkeen päätimme jatkossa aina panostaa akklimatisoitumiseen. Osittain siksi seikkailu alkaa Kilimanjaron pikkusiskoksi kutsutusta Mount Merusta. Akklimatisoitumisen lisäksi meitä Merulle houkuttelee tieto siitä, että se on valtavan kaunis – ja vähemmän kiivetty. Ruuhkaisten Elbrusin ja Fujin jälkeen toivomme Merulta mahdollisuutta nauttia luonnosta ja kiivetä rauhassa. Samoista syistä valitsimme ruuhkaiseksi mainitulle Kilimanjarollekin pisimmän ja vähiten käytetyn Machame-reitin.

Mitä enemmän kiipeän, sitä kauemmin haluan olla vuorella. Kun on kuukausia odottanut sinne pääsyä, miksi ihmeessä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti pois?
Vuorituuli tuoksuu kodilta, ja kallio kenkien alla sykkii askeliin elinvoimaa. Voisiko siihen hetkeen jäädä hiukan pidemmäksi aikaa? Odotankin innolla suurempien vuorien expedition-vaelluksia.

Kiipeämiseen on kohdallani liittynyt erikoinen sosiaalisuuden ja sulkeutuneisuuden ristiriita. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, kiipeämisen kokemus on minulle hyvin henkilökohtainen, ja suuri osa suorituksesta tapahtuu oman pään sisällä.
Aikojen saatossa sinusta, lukijani, on tullut tärkeä osa tiimiäni, ja näiden kokemusten ja ajatusten jakaminen sinulle ilahduttaa minua. Kannustuksella on suuri merkitys pitkäjänteisessä tekemisessä, ja minusta on alkanut tuntua kuin läppärin kannen avatessani alkaisin jutustella vanhalle ystävälle.

Mutta kiivetessäni en ole kovinkaan sosiaalinen enkä yleensä juurikaan halua jutustella.

Janiina Ojanen Elbrus
Oma hetki, Elbrus 2017
Kuva Max Edin

Huiputusyön ensimmäiset nousuhetket analysoin edessä olevaa kiipeämistä ja keskityn suorituksen läpikäyntiin.

Tovin kuluttua ajatus alkaa harhailla, ja annan sen mennä. Seuraavien tuntien aikana mieleen luisuu sattumanvaraisessa järjestyksessä asioita, jotka ovat jollain tavalla aktiivisessa muistissa: ajatuksissa jalansijasta kamppailevat perhe ja ystävät, edellisellä viikolla katsomani elokuva ja ehkäpä jokin viimeaikainen tilanne lähikaupan kassalla, lukemani kirja ja hoitamatta jäänyt pikkuasia, lapsuusmuistot ja rästiin jääneet työt.

Aamuyön mustimpina tunteina ajelehdin kauemmas ja ylävuoristokenkien keinuvan askelluksen tahdissa suunnittelen tulevaisuutta, unelmoin ja innostun uusista asioista.

Auringonnousun tietämillä ollaan yleensä jo sen verran korkealla, että voin liukua siihen parhaaseen vaiheeseen, jolloin mieli tyhjenee. Hiljaisuus täyttää minut tavalla, jollaista en ole kokenut missään muualla kuin vuorilla. Keskityn yksittäisiin askeliin, hengityksen suhinaan ja varusteiden hiljaiseen kahinaan. Vaikka keho tekee töitä jatkuvasti kasvavalla intensiteetillä, mielen täyttää ihmeellinen rauha ja sydämen hiljaisuus. Se on täydellistä.

Mont Blancin huippuharjanne (2016)

Tuo harmonia on yksi monista syistäni rakastaa vuoria. Se on myös syy siihen, miksi pitkään ajattelin, että haluan kiivetä yksin. Vaikka jokaisella reissulla ryhmässä ja köysistössä on tietenkin ollut muitakin, ja minulla on ollut uskomaton onni kiivetä niin hienojen ihmisten kanssa, olen aiemmin kokenut tekeväni tuon mielen matkan yksin. Jopa hiukan mustasukkaisesti olen vaalinut omia hetkiäni vuorenrinteellä – kuin peläten, että jos en lähde matkaan tietyllä tavalla yksin, syntyy jonkinlainen velvoite aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen; menetän oikeuden olla hiljaa ja sen myötä nuo sisäisen hiljentymisen hetket.

Mutta matkan varrella olen oppinut, että on olemassa jotain vieläkin hienompaa kuin riisua mielensä ja sukeltaa anonyymina oman sisäisen avaruuden painottomuuteen.
Se yhteisen ymmärryksen hetki, kun käännyt rinteellä katsomaan kiipeilyparia silmiin ja näet siellä saman puhtaan ilon, joka kuohuu omassa veressäsi.
Kun askeleet narskuvat samaan rytmiin ja tauolla höyryävä teekuppi ilmestyy kasvojesi eteen ennen kuin ehdit lämpöisestä juomasta haaveilla.
Toisen kompastuessa kiristät vaistomaisesti köyttä juuri oikealla hetkellä.
Yksi katseenvaihto voi olla kokonainen keskustelu.

Niin yksin olemisen nautinto muuttuu yhteiseksi kokemukseksi, joka ei vaadi kummaltakaan mistään luopumista. Sen sijaan, että menetät oman tilasi, uskallatkin irrottaa otteen itsesuojauksen viitasta, laskea silmälaput ja nähdä koko panoraman.

Ja sanomattakin tiedät, että aina on joku, joka tietää täsmälleen, millainen maailma eteesi piirtyy.

Mount Elbrus Janiina Ojanen Heikki Kauppinen
Matkalla Elbrusille (2017)
Kuva: Max Edin

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén