Author: Janiina Page 1 of 51

Randoillaan – koskemattomat hanget odottavat!

Minulla on itsepintainen ajatus, ettei vuori ole kiivetty, ellei sieltä myös kiivetä alas. Olen kyllä tuijotellut snoukkaleffoja, joissa laudat selässä ponnistellaan rinnettä ylös, tuuletetaan huipulla helikopterikameralle ja loikataan sitten puhtaalle, merkitsemättömälle hangelle ja syöksytään kohti laaksoa. Olen ihaillut tyyppien rohkeita ja tyylikkäitä kaarteita rinteessä, mutta huomaan aina päätyväni kommentoimaan, kuinka tärkeänä pidän laaksosta laaksoon kiipeämistä.

Tänä talvena kaikkien tietämistä syistä ulkomaanmatkat ovat jääneet väliin, ja laskemista on tullut harrastettua aiempia talvia enemmän. En ole kummoinen laskija. Joskus teini-ikäisenä opin pysymään suksien päällä pystyssä mäen ylhäältä alas. Muutaman laskutalven jälkeen laskeminen unohtui vuosikausiksi – kunnes nyt viime vuosina on tullut palattua sen äärelle.

Tein heti suksille palatessani päätöksen, että tähän lajiin en sitoisi kunnianhimoa. Ei tekniikkaharjoittelua ja suoritustavoitteita. Vuokravarusteet riittävät ja laskuja juuri niin monta kuin ehtii ilman herätyskellon aamuvarhaista pirinää tehdä, ja tinkimättä rinnebaarin kaakaoiden määrästä.

Ensimmäinen talvi menikin niin. Tämän talven ensimmäisenä laskupäivänä varasin kuitenkin hiihtokouluopettajan tunniksi. Ihan vaan mielenkiinnosta! Ensimmäisen tunnin jälkeen varasin häneltä aikaa uudelleen seuraavana päivänä. Muutamaa laskureissua myöhemmin palasin teiniaikojen laskuvuosien innostuksen pariin ja löysin itseni suksilla rinteen viereisiltä metsäreiteiltä pomppimassa tutisevin polvin puiden välissä. Hetkellisessä “vain lahjattomat treenaavat” -huumassa päädyin hyppyreihinkin – muistat ehkä parin kirjoituksen takaisen videon – ja lopputuloksena oli luukalvon kivulias vaurio ja yli kuukauden urheilutauko.

Ensimmäinen skinien (nousukarvat) kiinnitysharjoitus

Mutta yksi asia on selvä: tänä talvena rinteiden ulkopuolinen, koskematon lumi on alkanut kuiskia minulle kutsuvasti. Jostain, ehkä niistä snoukkaleffoista, mieleeni on maalautunut kuva vuorimaisemasta ja ajatus pakkaselta ja kiveltä tuoksuvasta tuulesta, auringon kirvelystä nenänpäässä ja neitseellisestä, kimmeltävästä hangesta, joka vastustamattomasti pyytää minua kirjaamaan nimikirjaimeni vilpoisalle iholleen. Melkein kuin häpeillen sen tekisin, mielessäni pyytäen vuorelta anteeksi, että olin mennyt piirtämään viivani sen virheettömään kylkeen.

…ja niin kevään viimeisellä laskureissulla Pyhällä löysimme Heikin kanssa itsemme Vapaalaskun intro -kurssilta.

Vain puolikkaan päivän mittainen kurssi oli loistava – ja ah niin koukuttava – kurkistus minulle uuteen maailmaan. Aamu aloitettiin lumiturvallisuuskoulutuksella oppaamme Oulan johdolla. Hiihtokeskuksen parkkipaikan reunalla opettelimme piippareiden käyttöä ja etsimme toisiamme autojen joukosta kuvitteellisen lumivyöryn jälkeen. Tökimme aurattua lumikasaa pitkillä sondeilla ja harjoittelimme hautautuneen ihmisen etsimistä hangesta pohtien parhaita tapoja pysyä hengissä lumen alla mahdollisimman pitkään.

Osaatko muuten arvata, mikä on tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan?

Heikki ja splitboardin siteiden värkkäys

Vapaalaskuvarusteet ovat vaikuttavat: monot, jotka muotoutuvat hiihtämiseen ja kävelyyn soveltuviksi avaamalla nilkan kohdalta klipsin, joka mahdollistaa nilkan taivuttamisen. Suksien randositeet, jotka parilla naksautuksella vaihdetaan lasketteluasennosta hiihtämiseen soveltuviksi. Skinit, eli suksien pohjiin liimautuvat nousukarvat, joiden avulla pystyt hiihtämään jyrkkääkin mäkeä ylös valumatta. Sukset ovat leveämmät kuin mihin olen tottunut, ja lumen pinnasta kohollaan olevat kärjet auttavat pysymään hangen päällä vaihtelevassa maastossa.

Varusteet siis selkään, hissillä ylös Pyhätunturin laelle ja suksien kärjet pois laskettelurinteestä!

Ensimmäinen laskupätkä oli kaikkea muuta kuin “tunne tuuli hiuksissasi” -tyyppinen vapaudenhurman täyttämä matka, josta olin haaveillut. Sukset tuntuivat valtavilta, kuin olisin laskenut kahden silityslaudan päällä ja niiden hallinta oli kokemattomalle odottamattoman erilaista tavallisiin laskettelusuksiin nähden. Mutkat tuppasivat menemään pitkiksi, ja reisilihakset joutuivat oikein kunnolla töihin, kun koetin hakea Lindsey Dyer -henkistä (hän on vapaalaskun supertähti) tyyliä, jonka olin pääni sisällä nähnyt. Ihan ei siihen päästy, ja katajat saivat kyytiä parilla ensimmäisellä metsäosuudella!
Mutta vaikka emme olleet kaukana erämaassa ja hiihtohissien kolina ei ihan päässyt häipymään horisonttiin, sydämeni paisui ilosta: yhtäkkiä aidatun rinteen sijasta koko tämä metsä muuttui vain minulle luoduksi huvipuistoksi!

Kuvaile tunteitasi yhdellä ilmeellä -otos

Ensimmäisen laskun jälkeen kiinnitimme skinit (nousukarvat) suksien pohjaan ja aloimme harjoitella skinnausta. Lopulta itse etenemisessä ei kummoisesti harjoiteltavaa ole. Muutaman hyvän vinkin kyllä saimme taloudelliseen hiihtämiseen, mutta lopulta perustekeminen on yksinkertaista. Kuitenkin varusteiden käyttö ja vaihtoehtoiset käännökset oli hyvä ottaa haltuun opastettuna – sekä tietysti skineillä laskeminen, joka sekin on hiukan erilaista; aavistuksen kankeaa auraamista.

Voi millainen aamupäivä se olikaan!

Muistatko tunteen, kun lapsena löysit vanhan autioituneen talon auki unohtuneen pihaportin? Kun sydän jyskyttäen ja hengitystä pidätellen raotit kirskuen avautuvaa saranaa ja vilkaisit varovasti taaksesi toivoen, ettei kukaan ollut kuullut ja tulisi estämään tutkimusmatkaa. Muistatko, kuinka astuit villiintyneeseen puutarhaan, ja yhtäkkiä tuoksut täyttivät huumaannuttavasti ilman, äänet ympärillä muuttuivat ja aurinko tuntui paistavan uudesta kulmasta. Kuinka jokainen ränsistyneen pihapolun mutka saattoi paljastaa jotain uutta ja jännittävää? Puut ja pensaat ottivat uuden muodon – ehkä niiden takana piileskeli joku tai jokin: ystävä vai vihollinen? Muistathan, kuinka sydän tykytti hiukan normaalia kovemmin ja oli malttamattomuuttaan hiipinyt paikaltaan rintakehästä ylemmäs kohti kaulaa? Houkutteleva ja jännittävä seikkailu odotti ja juuri, kun olit ottamassa askeleen astuaksesi taikamaailmaan, portti takanasi narahti ja ääni jyrähti…

– Jaahas, kurssipäivä tulikin nyt päätökseen. Ensi kerralla voitte sitten lähteä oikeasti laskemaan tuonne kauemmaskin. Tervetuloa uudelleen!

Olin täydellisen myyty, ja jo ennen kuin sain siteet irti, haikailin pääsyä “oikean” randoilun pariin eli kauas hissien kolinasta, sinne missä ei kuulu mitään. Edes huonosti istuvien vuokramonojen nilkkoihin ja sääriin hiertämät mustelmat ja ruhjeet eivät himmentäneet iloa uuden seikkailun löytämisestä.

Portti uuteen seikkailuun on löytynyt, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen uudelleen kurkistamaan taikamaailmaan!

Siellä se on, taikamaailma!

Ai niin, se tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan? Kuolaaminen.

Ps. Kysymys vuori-ihmisille ja miksei muillekin: tietääkö joku, miksi vuorikiipeilijät eivät käytä piippareita? Onko se laitteen painoasia?

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Syntymäpäiväni aamu valkeni aurinkoisena ja rapsakkana. Auringonsäteet rapsuttelivat huurteisten kuusien latvoja saaden ne risahtelemaan, kun astuimme Korouoman portista sisään ja suuntasimme askeleet kohti tämän päivän kohdetta, legendaarista Ruskeavirta-nimistä jääputousta.

Oli ilahduttavaa huomata, että edellinen kiipeilypäivä ei tuntunut lihaksissa kovinkaan paljon, vaan olin täynnä virtaa. Toki päivän tempo oli ollut rauhallinen johtuen flunssastani ja siitä, että jo edellisenä päivänä sairastaessani jääputouksilla teutaroinut kiipeilyparini Heikki oli ensimmäisen päivän innolla kiivennyt niin paljon, että toisena päivänä hän oli selkeästi hiukan väsynyt. Lempeä aloitus oli tehnyt hyvää, ja flunssanikin tuntui taittuneen voiton puolelle.

Ylimääräisenä bonuksena saimme mukaan toiseen jääkiipeilyoppaan. Karva-lempinimeä totteleva Sami (kyllä, myös hänen nimensä on Sami) opiskelee arvostetun kansainvälisen IFMGA/ UIAGM -vuoristo-opaskoulutuksen (siitä lisää suomeksi esim täältä) viimeisiä vaiheita, ja osana koulutusta tulee tehdä merkittävä määrä asiakastyötä koulutuksen omaavan oppaan, kuten Kelson, kanssa. Meille toinen opas tarkoitti mahdollisuutta saada kiivetä enemmän ja tietenkin opastusta kahdelta asian ammattilaiselta. Karva (hänet löydät esim Instagramista #karvanverranparempaa ) oli ollut asiakkaidensa kanssa samalla Jaska Jokunen -putouksella jo edellisenä päivänä, ja olin huomannut hänet kärsivälliseksi ja taitavaksi opettajaksi – ja erinomaisen hauskaksi seuraksi. Olimme siis innoissamme, kun saimme hänet mukaan.

Kun Ruskeavirta avautui eteeni puiden lomasta, oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Yllemme kaartuva, kymmeniä metrejä leveä jääsuihku oli raastanut painovoimaa uhmaavaan ryöppyynsä maanpinnan kerroksellisia ruskeita sävyjä. Nuo keltaiset ja ruskeat raidat kilpailivat nyt otteesta jäälle luontaisen sinisen ja valkoisen sävyjen kanssa. Näky sai minut toivomaan, että olisin taidemaalari ja voisin koettaa vangita kankaalle tuon värien uhmakkaan leikin pohjoisrinteen sinertävässä valossa. Yksikään valokuvistamme ei nimittäin sitä kauneutta onnistu välittämään!

Ruskeavirta

Mutta koska en osaa maalata, voin kunnioittaa tuota luonnon teosta tavalla, jonka taidan… tai no, jonka ainakin haluan oppia taitamaan. Kiipeämällä.

Asettauduin Karvan pariksi ja varmistin miehen noustessa rauhallisen vähäeleisesti putouksen vasemmassa laidassa olevaa pystysuoraa jääkuilua. Yläpuolelleni kaartuvan seinän herättämän kunnioituksen keskellä oli isohko pisara jännitystä, sillä tämä putous oli Jaska Jokusta haastavampi, ja tasoltaan samaa luokkaa kuin mitä tulemme Ushballa kiipeämään. Toki mainittakoon, että Ushballa jääseinät noustaan yli 4500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja nousut ovat pidempiä. Tämä olisi kuitenkin samanhenkisyydessään parasta mahdollista harjoitusta saada hiottua tekniikkaa ja taloudellista kiipeilyä. Yläilmoissa jokainen liike on moninkertaisesti raskaampi, ja esimerkiksi hakun käytössä minulla on paljon opittavaa: kokeileva naputtelu tai liikaa hartiaa rasittava huitominen pitää saada muutettua napakaksi tekemiseksi, jonka salaisuus piilee rannetyöskentelyssä.

Viimein oli minun vuoroni, ja nousin seinälle. Kohdan kourumainen rakenne helpotti etenemistä, sillä levittämällä jalat kourun reunoja vasten voi pingottaa kehon yllättävän rennosti kourun keskikohdalle. Mutta se, mikä oli näyttänyt lähes tasaisilta jääaskelmilta ylös, paljastui nyt petollisen heikoksi jääksi, ja sain tosissani tehdä töitä löytääkseni kunnon pitävät otteet jäästä. Muutaman metrin jälkeen huomasin myös unohtaneeni kiristää kiipeilykengät ennen seinälle nousua – voin vakuuttaa, että se on virhe, joka kostautuu nopeasti ja kuumottavasti!

Heikin ottama video, minä ylempänä seinällä

Yleensä laskettelumonomaisen jäykkä kenkä pitää jalan paikallaan ja mahdollistaa ponnistamisen koko säären voimalla. Nyt kun kenkä oli löysällä, jalkaterä ei pysynytkään paikallaan, vaan kantapääni nousi ylös joka askelmalla eli etenin varpaillani seinää ylös. Voi luoja sitä poltetta pohkeissa ja jalkapohjissa, joihin kuormitus kasautuu! Jo muutaman metrin nousun jälkeen tunsin jalkojen alkavan vapista, eikä kenkien kiristys seinällä ole mahdollista.

Turha sitä oli jäädä harmittelemaan! Jääkiipeily on mentaliteetiltaan hiukan kalliokiipeilystä poikkeavaa siten, että siinä pyrkimys on viimeiseen asti välttää putoamista. Toki kallioillakin pyritään puhtaisiin suorituksiin, mutta monasti teknistä reittiä harjoitellaan osissa, ja harjoitusvaiheessa on luontaista aina välillä jäädä köyden varaan lepäämään ja miettimään strategian seuraavaa vaihetta. Jääkiipeilyssä sen sijaan lähdetään siitä, ettei seinältä irrota. Monessa mielessä tämä johtuu varusteista: mukana on kaikenlaista terävää hakuista jääruuveihin ja -rautoihin. Pudotessa itsensä satuttamisen riski on suurempi.

Periksi ei siis voinut antaa, joten yritin olla piittaamatta poltteesta ja keskittyä kuuntelemaan ja tuntemaan, että hakku imaisisi joka iskulla tiukasti jäähän kiinni. Kunnon hakkuotteiden avulla saatoin käsien ravistelun lisäksi aina välillä ravistaa korventuvia jalkojani ja yrittää saada veren kiertämään kramppaavissa lihaksissa.

Voi sitä hetkeä, kun huohottaen punnersin itseni ensimmäisen köydenmitan korkeudessa jääkielekkeelle, kiinnitin itseni jääankkuriin ja sain huokaista! Toinen köydenmitta kiristetyillä kengillä sujuikin jo nopeammin ja rennommin, ja pystyin paremmin keskittymään Karvan rauhallisellä äänellä antamiin neuvoihin tekniikan parantamiseksi. Pavlovin koiran innolla virnistelin autuaana kehuille putouksen huipun saavuttaessani. Suljin silmäni ja hengitin Korouoman puhdasta ilmaa keuhkoihini nauttien sen raikkaasta tuulahduksesta rintakehäni alla. Täydellinen syntymäpäivä!

Toisen nousuni tein Ruskeavirran toisessa laidassa, edellistäkin jyrkemmässä kohdassa, jossa jään pinta oli paikoin kuin kovaa betonia ja toisista kohdista taas pinnalla lorisevan veden pehmentämää. Jään pinnalla valuva vesi tekee tietysti kiipeilystä välillä aika vilpoisaa hommaa, sillä märät hanskat ja housut jäisellä seinällä pakkaspäivänä tuovat tekemiseen oman lisäkierteensä. Hyvää märässä jäässä on se, että hakku uppoaa siihen kuin kuuma veitsi voihin. Tällä kertaa sekä minä että Karva juutuimmekin seinälle pitkäksi aikaa yhden käden varaan reuhtomaan toista, jäähän jumittunutta terää irti.

Kiroillut olin myös hanskojani, jotka ovat aavistuksen verran liian isot. Lisäilma kerrosten välissä auttaa sormia pysymään lämpöisinä, mutta vie kertakaikkiaan kaiken sorminäppäryyden. Niinpä jatkojen, jääruuvien ja sulkurenkaiden kanssa työskentely kylmästä ja märästä kohmeisillä, väsyneillä sormilla liian isoissa hanskoissa, tuntui paikoitellen tuskallisen hitaalta. Kun vielä muistaa, että välineiden käsittely tehdään aina yhdellä kädellä samalla, kun pidät itseäsi seinällä toisen käden ja hakun avulla, on tarve rivakalle ja notkealle työskentelylle melkoinen.

Mutta minä tein sen! Köysilaskeutuessani putouksen päältä jääseinää pitkin takaisin alas, hihkuin ääneen onnesta. Haltioituneena kuuntelin Karvan ja toisen paikalle saapuneen oppaan keskustelua siitä, kuinka putouksen muoto oli muuttunut jo edellisestä viikostakin. Se on joka päivä hiukan erilainen. Jää on ihmeellinen, elävä elementti – aivan kuin sillä olisi oma tahto. Kuinka olenkaan näiden kiipeilyvuosien aikana oppinut rakastamaan sitä!

Varmistamassa reittiä tekevää opasta

Päivä alkoi olla kääntynyt iltapäivään. Olimme kahden vaiheilla, sillä aikaa olisi ollut vielä puolikkaaseen nousuun. Käytössämme oli ollut vain vajaa kiipeilypäivä, mutta paluumatkalle lähtiessä oppaamme Kelso ja Karva antoivat meille kehuja:

– Monille asiakkaille lähestymisvaellus ja yksi nousu Ruskeavirralla vievät jo paljon aikaa. Mutta te teitte kaksi isoa nousua, ja olisimme melkein ehtineet tehdä vielä kolmannen puolikkaan! Teknisesti taitonne riittävät Ushballe hyvin. Kyse on siis kestävyydestä ja taloudellisuudesta sekä olosuhteista. Eli mahdollisimman paljon nousuja harjoitteluksi vain!

Autuaan onnellisena ja haikeana vaelsimme takaisin parkkipaikalle metsäpolkua pitkin. Talvisen iltapäivän sinisyys siivilöityi puiden lomasta. Suurien kiipeilykenkien rahina ja kiipeilyparini hengitys olivat ainoat äänet tuossa talvisessa satumaassa, jonka siimekseen jäivät Ruskeavirta, Jaska Jokunen sekä muutama muu jääputous, joka oli nyt pakko jättää ensi kertaan.

Lapset lienevät pelastus, muuten en ehkä istuisi nyt tässä, kerrostaloasunnon lämmössä uudelleen elämässä upeaa päivääni Korouoman jäisillä seinillä. Olisin ehkä livahtanut sivuun polulta, pyyhkinyt jälkeni intiaanien tapaan havunoksalla ja hiipinyt metsän syliin toiveenani jäädä jääparatiisiin ikuisesti! Onneksi aina voi palata.

Onnellisena ja haikeana paluumatkalla

Korouoman jääseinät kutsuvat

Lentokoneen pyörien jysähtäessä jäiseen kiitorataan avasin silmäni. Olo tuntui oudolta.

Kuukausien odotuksen jälkeen pääsisin viimein tositoimiin; viettämään syntymäpäiväni Korouoman kuuluisilla jääseinillä kiiveten. Ihan höntsäilyreissu ei ollut kyseessä, sillä tavoitteena oli jääkiipeilytekniikoiden hionta. Kesän vuorikohteessa Mount Ushballa Georgian Kaukasuksella luvassa olisi jääkiipeilyä 4500 metrin yläpuolella, joten taloudellisen kiipeilytekniikan omaksuminen olisi tärkeää.

Lennon aikaisen unenpöppörön haihtuessa silmistäni vastentahtoisesti tunnistin outouden tunteen aiheuttajan. Karheus ja paine kurkussa ja keuhkoputkessa eivät enteilleet hyvää. Edeltävänä päivänä oli ohimennen huomioinut väsymisen ja hengästyksen tunnetta, mutta pistänyt ne kiireen ja lasketteluonnettomuudesta toipuvan, pikkuhiljaa normaalia toimintaa kohti kömpivän lihaksistoni piikkiin. Rovaniemen lentokentän terminaaliin saapuessani sain keuhkoputkea vihlovan yskänpuuskan ja laukkujen hihnalta nostelun lomassa kiipeilyparini Heikin kanssa käydyn keskustelun seurauksena ajoin vuokra-auton suoraan lääkärikeskuksen drive-in covid-testiin. Posiolle saapumiseen mennessä negatiivinen testitulos oli jo saapunut. Helpotusta vaimensivat kuitenkin keuhkoja repivät yskänpuuskat ja huoli kiipeilykunnosta.

Illan lepo ei tuottanut toivottua tulosta, ja aamulla kankean liikkeellelähtöyrityksen jälkeen jouduin tyytymään sivusta seuraajan rooliin, kun Heikki pakkasi ensimmäisen jääkiipeilypäivän varusteet ja eväät reppuunsa. Kymmenen astetta pakkasta ja lumella kimaltava aurinko saattelivat meitä, kun ajoin kiipeilyparini Korouoman parkkipaikalle tapaamaan jääkiipeilyopastamme Kelsoa, jonka tehtävänä olisi seuraavien päivien kuluessa valmentaa jääkiipeilytaitojamme. Kelso yhtyi arvioon, että vaellus seinälle ja monen tunnin ponnistelu pakkasessa tuskin edesauttaisi paranemistani. Yhdessä totesimme, että jos nyt lähtisin mukaan, luultavasti loput päivät olisin vuoteen omana. Parempi yrittää pelata tilanne toisinpäin.

Miehet pakkasivat köydet ja jääruuvit, jääraudat, hakut ja muut varusteet reppuihinsa, nakkasivat laukut selkiinsä ja kiltisti pidättelivät innostuneet hymynä laimeiksi siihen asti, kun katosivat näköpiiristäni satumaisen kauniin lumisen metsän syliin.

Minä istuin autoon, katselin haikeana metsään ja annoin sitten päättäväisesti keholleni 24 tuntia aikaa palautua. Pakkaslumen pöllytessä ympärilläni ajoin takaisin pieneen hotelliin Posion laitamilla, askartelin löytämästäni pahvinpalasta “Olen nukkumassa – ethän häiritse” -kyltin huoneen oveen, vedin verhot kiinni ja kaaduin sänkyyn. Helpotuksen tunteesta, joka valui ylitseni sekunnin sadasosaa ennen kuin poskeni kosketti tyynyä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Seuraavana aamuna herätessäni ääntä ei tullut, keuhkot tuntuivat tukkoisilta ja kurkku karhealta. Mutta kuumetta ei ollut. Olikohan se optimismia vai tuntuiko olo paremmalta?

Oli kumpaa tahansa, olin jo ennakkoon päättänyt, että toista päivää en kolmesta kiipeilypäivästämme menettäisi, joten kiskoin kolme kerrosta vaatteita päälleni ja raahasin kiipeilyreppuni autoon.

Ajomatka Korouoman kuuluisalle kanjonille kesti noin 40 minuuttia. Kymmenen kilometriä pitkä, havupuiden tiheästi peittämä rotkolaakso on yksi Euroopan suurimpia maanvajoamia ja sen seinämät tarjoavat upeita kiipeilymahdollisuuksia. Kesäisin kostean ja havuisen Korouoman haasteena ovat itikat, mutta näin talvisaikaan se on kuin luminen satumaa. Metsää halkovat polveilevat polut kuljettavat kiipeilijän halki taianomaisen maiseman jääputouksille, joista korkeimmat ovat jopa 60 metriä korkeita (mikä täällä Suomessa on aika harvinaista).

Parkkipaikalla tapasimme uudelleen oppaamme Kelson (oikealta nimeltään Sami, mutta mies tottelee Kelso-lempinimeä, jonka historia juontaa juurensa aikaisemman kampauksen yhteneväisyyksistä Ashton Kucherin tähdittämään The 70’s Show’n hahmoon). Olemme kiivenneet Kelson kanssa aiemminkin: hän oli ollut yksi ryhmämme oppaista vuoden 2016 Gran Paradiso & Mont Blanc -reissullamme. Hänen tehokas tapansa toimia olikin muistikuvistani tutun suoraviivainen: tervehdysten jälkeen mies varmisteli kuntoani ja vannotti kertomaan heti, jos tarvitsin lepoa tai halusin lopettaa. Sitten pitkänhuiskea miekkonen nakkasi repun harteilleen ja muitta mutkitta paineli metsäpolulle kohti päivän kohdetta, Jaska Jokunen -nimistä jääputousta.

Jaska Jokunen koko upeudessaan

Asetin askeltahtini rauhalliseksi, sillä halusin säästää kaikki voimavarat jääseinälle, enkä rasittaa rohisevia keuhkojani yhtään ylimääräistä. Heikki asettui taakseni pienessä jonossamme, ja matka alkoi. Pian lumen rahina suurten ylävuorikenkiemme alla, varusteiden hiljainen kahina ja sulkurenkaiden satunnainen kilahtelu veivät minut ajatuksissani sinne, mihin olin jo kuukausia kaivannut.

Aamu oli satumaisen kaunis. Napakka 16,5 asteen pakkanen oli jäädyttänyt puihin jääharson, jonka lävitse auringonsäteet leikillisesti kurkistelivat. Sinertävä lumi narahteli kenkieni alla, ja tunsin lihasteni lämpeävän kulkiessamme lumisten mäntyjen ja kuusien reunustamaa, ylös ja alas kumpuilevaa polkua syvemmälle metsän uumeniin.

Kurkun karheuden ryöpsäyttämien satunnaisten yskänpuuskien määräämässä rytmissä vaelsimme rauhakseltaan eteenpäin. Kuukauden takainen lasketteluonnettomuus oli pakottanut minut treenitauolle, ja nyt oli kuin lihakseni eivät olisi ihan muistaneet, mitä niiltä odotettiin. Mutta oliko parempaa paikkaa muistuttaa kehoa siitä, mitä varten se on luotu, kuin tämä talvinen, hiljainen metsäpolku?

Jääputous juurelta katsottuna

Ja sitten se oli siinä! Leveä jäinen kaistale rotkon vastakkaisella laidalla: jääputous nimeltä Jaska Jokunen. Kuin joku olisi pysäyttänyt ajan ja poistanut painovoiman, olivat siniset ja osin maan rusehtaviksi värjäämät hyiset kerrokset jähmettyneet kerroksittain lähes 30-metrikseksi jääryöpyksi, joka syöksyi kanjonin reunalta kohti sen syvintä pohjaa.

Innostuneena tihensin askelia päästäkseni katsomaan tuota ihmeellisen kaunista seinää lähempää. Putouksen juuren saavuttaessamme innostus vaihtui kunnioitukseksi ja pieneksi jännitykseksi. Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olin viimeksi ollut jääseinällä, ja tunsin itsevarmuuteni ratisevan yläpuolelleni kaartuvan jäämassan majesteetillisuuden edessä.

Putouksen juurella, kanjonin varjoisalla reunalla oli hyytävän kylmä, ja nopeasti varustauduimme valjailla, kypärillä, jääraudoilla ja hakuilla. Onneksi mukanani oli myös superpaksu North Facen -toppatakki ja useampi pari hanskoja. Huolimatta niistä tunsin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana varpaiden hyytyvän kahden teknisen sukan ja tuplakengän sisällä.

Heikki varmisti Kelsoa, joka kiipesi ensimmäisen helpon reitin liidaten eli kuljettaen köyden mukanaan, rakensi ylös jääankkurin, jonka avulla hän ensimmäisen nousumme varmistettiin yläköydellä.

Onko huolestuttavaa, jos otat selfien jääseinällä ja varmistaja heiluttaa? 😀

Tuli minun vuoroni. Tunsin sydämen jyskyttävän innosta. Puristin kohmeiset sormeni hakkujen kahvojen ympärillä ja tein ensimmäisen iskun. Jää oli kivikovaa, kuten kovalla pakkasella saattoi odottaakin. Mutta armollisesti se nappasi kiinni hakkuni terään, ja jäärautojeni piikit sukelsivat jääputouksen pintaan. Muutaman metrin nousun jälkeen kroppani yhtäkkiä muisti, mitä tämä puuha oikein oli – ihana tunne! Tuttu nakutusrytmi löytyi ja vaikka hakku ponnahteli välillä kovasta jään pinnasta ja jäärautojeni kärjet lipsahtelivat, lihakset lämpenivät ja mieli antautui sulkien kaiken muun ulos.

Seuraavat nousut tehtiin liidaten eli Kelso kiipesi edellä kiinnittäen jääruuvit seinään, ja seuraava kiipesi perässä keräten reitille juuri asetetut kiinnikkeet. Naureskelimmekin, että jos avaruusolennot saapuisivat nyt puuhiamme katsomaan, mahtaisivat ne pitää toimintaamme täysin järjettömänä.

Oppaamme kiipeämisen rytmitystä ja hakun liikeradan hallintaa parantavat neuvot mielessäni pyrin jääseinää ylöspäin piittaamatta hapottavien lihasten voihkeesta.

– Jääruuvin irrottaminen onnistuu parhaiten, kun et jää sen alapuolella, vaan nouset siten, että ruuvi on noin navan korkeudella. Pysähtyessäsi pyri lepäämään käsivarsi suorana, jolloin käytät yläselkää. Jos käsivarsi on koukussa, olet hauiksen varassa ja se käy todella nopeasti raskaaksi. Muista levätä ja laskea ja ravistella käsiä aina kun voit, Kelso ohjasi nousujani ja minä tein työtä käskettyä.

Aina päästessäni putouksen huipulle noin 25 metrin korkeuteen, yskänpuuska muistutti toipumassa olevasta kehostani. Mutta jopa yskä ymmärsi pysyä poissa, kun olin seinällä.

Minä Jaska Jokusen kimpussa

Saapuessani alas Heikki ojensi minulle termosmukillisen höyryävää teetä ja voileivän, jonka pinnalla oli huurretta ja jonka välistä pilkottavan kinkunsiivun reunat olivat jäätyneet. Olin jo luovuttanut toivosta pitää sormet ja varpaat lämpöisinä. Tauoilla yritin pitää ne liikkeessä ja kaivauduin mahdollisimman syvälle paksun taukotakkini uumeniin.

Jääkiipeily on rytmiltään yllättävän hidasta. Paljon valmistelua, ankkureiden rakentamista ja köysien kanssa puuhaamista. Varusteiden pitää oikeanlaiset ja niitä pitää käyttää oikealla tavalla. Muutoin tekeminen muuttuu mahdottomaksi, tai vaaralliseksi. Etenemisen verkkaisuus tekee jääkiipeilystä myös raskasta, sillä tekeminen on täynnä pitkiä staattisia pitoja epämukavissa asennoissa. Käsien pitäminen jatkuvasti ylhäällä kylmässä on murhaavaa verenkierrolle, ja hakkujen ja jääruuvien käsittely paksuilla hanskoilla ja kylmästä koppuraisilla sormilla välillä suorastaan tuskallista. Raajojen tarkka yhteispeli on tärkeää.

Pienin, painovoimaa uhmaavin askelin sitä sitten kohoaa pitkin jääseinää. Kelson, kokeneen jääkiipeilijän nousu on kuin marssia, jämptiä ja säntillistä. Itse olen kömpelö ja monin paikoin puuhani on melkoista rimpuilua.

Mutta on se vaan upeaa! En osaa sanoin kuvailla tunnetta, kun keskittymisen keskellä pysähdyt ja huomaat olevasi kauniin kanjonin seinällä. Iloa siitä, että olet päässyt tänne ja tähän ainutlaatuiseen hetkeen puiden latvojen yläpuolella. Hetkeen, joka kuuluu vain sinulle!

Yhtäkkiä aurinko oli hiipinyt taivaan toista laitaa kohti kuin varkain. Heikki, jolla oli alla jo yksi täysi kiipeilypäivä, ilmoitti tämän riittävän tältä päivältä. Minä halusin tehdä vielä yhden nousun, mutta sen jälkeen köydet kerättiin nipuiksi, lastattiin reppujen päälle ja oli aika aloittaa paluumatka parkkipaikalle.

Hitaasti kuljin halki metsän ja yritin vangita mieleeni pisaran sen talvista hiljaisuutta. Hangella ei näkynyt edes eläinten jälkiä, kun iltapäivän aurinko teki päivän viimeisiä sipaisujaan sen kimaltavalla pinnalla. Mikä mahtava, täydellisen onnellinen päivä!

Onnellinen

Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.

Harjoittelukauden punainen lankani ainakin tälle kaudelle asuu sinisten kansien välissä.

Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.

Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.

Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.

Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).

Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.

Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)

Kirjassa on jopa keskeisimmille coreliikkeille tarkat suoritusohjeet, mitä arvostan suuresti

Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.

Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.

Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan:
1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista.
2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.

Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.

Ushba – kuva: Alex Climb

Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.

Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.

Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.

Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.

Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.

Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!

Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.

Tätä on luvassa – paljon

Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!

p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀

Rutisevia luita

Nojauduin vasten monojen varsien etureunaa. Painonsiirto ohjasi sukset jyrkkään alamäkeen. Hyppyri näytti tästä kulmasta isommalta kuin aiemmin. En ole kummoinen laskija, ja vauhdin kiihtyessä mielessä vilahti kysymys: “Mitä olen taas mennyt tekemään?”

Olinhan minä pikkuisia pomppuja tehnyt poukkoillessani laskettelukeskusten metsäreiteillä ja yrittäessäni saada jonkinlaista aloittelijan vapaalaskufiilistä. Mutta tämä oli oikea hyppyri, josta taitavat lautailijat ja skimbaajat tempaisivat hurjia ilmalentoja. Nyt saavuttaessani vauhdinottomäen ja hyppyrin välisen notkelman, ymmärsin, kuinka vähäiset mahdollisuudet minulla olisi selvitä tästä jaloilleni. Ehkä olisin vielä ehtinyt ohjata sivuun, mutta tuossa hetkessä sellainen vaihtoehto ei tullut mieleenikään. Sen sijaan kumarruin eteenpäin ja yritin rentouttaa polveni ja mieleni. Se oli viimeinen hetki, kun minulla oli minkäänlaista hallintaa tilanteeseen.

– Se on päästä kiinni, lupasin itselleni.

Ei muuten ollut. Joskus asiat ovat ihan täysin osaamisesta kiinni.

Oman elämänsä Lindsey Vonn?

Singotessani hyppyrin nokalta tunsin kehoni kallistuvan taaksepäin ja raajojen räpiköivän avuttomasti kirpeää pakkasilmaa. Maailma hidastui. Näin mustan iltataivaan, laskettelukeskuksen valot ja ilmassa leijuvat lumihiutaleet. Ajatukset soljuivat kaikessa rauhassa mielessäni ikuisuudelta tuntuvan ajan:

“Tämä tulee tekemään tosi kipeää… Maahan iskeytyessä pitäisi olla niin rentona kuin mahdollista. Olenkohan minä rentona nyt? Kuinka korkealle oikein lensin? Minunhan pitäisi jo….”

PAM! Takapuoleni, alaselkä, vasen kylki ja hartia iskeytyivät maahan sellaisella rytinällä, että oli kuin olisin tuntenut luideni halkevan. Kehon läpi kulkeva, vihlova, kuuma salama oli kuin polttava luuydinneste, joka roiskui ulos uomistaan. Hetkeen en ymmärtänyt, missä oli taivas ja missä maa, kun lumi sokaisi silmäni ja rytinässä irtoilevat, vääntyvät varusteeni kiertyvät ympärilleni. Kuulin parkaisun. En ollut varma, olinko se minä.

Lopulta pysähdyin. Muutaman sekuntin ajan makasin vatsallani, kasvot jäisessä hangessa ja yritin hahmottaa, tunsinko jalkojani ja käsiäni. Kivun aallot tuntuivat helpotukselta ja häntäluusta sykkivä tuska havahdutti takaisin maailmaan. Oli päästävä alta pois. Jos seuraava hyppääjä ei ollut nähnyt kaatumistani, voisi kohta joku olla niskassa.

Yritin raahautua käsien varassa sivummalle, mutta toinen suksi oli vääntynyt alleni ja jalka kovan laskettelumonon sisällä oli kiertynyt asentoon, joka esti liikkumisen. Hampaat olivat kalahtaneet yhteen ja suussa maistui veri. Silmät olivat täynnä lunta. Kuulin huutoa. Nostin hiukan kasvojani, ja luomien raosta näin suttuisen maiseman, jonka keskellä hahmo, jonka tunnistin Heikiksi, riuhtoi lumilautansa siteitä irti ja juoksi sitten luokseni huutaen:

– Miten kävi? Anna minä autan! Tarvitaanko ambulanssi?

Ääneni tuli ulos karkeana raakkumisena:

– Saatanan suksi irti! En pääse pois! Irrota suksi!

Kipu vääntyneessä jalassa helpotti hiukan, kun Heikki sai siteen auki. Hän kielsi minua liikkumasta, koska ei ollut varma selän ja niskan tilanteesta. Mutta oma järkeni ei toiminut, vaan vaisto usutti pois hyppyrin alta, ettei sattuisi lisävahinkoja. Lähdin käsien varassa raahautumaan sivummalle, ja hetkeä myöhemmin Heikki tarttui minuun ja veti rohisevaa maata pitkin rinteen laitaan.

Nostin katseeni ja ensimmäinen mitä näin, olivat rinteen laidalla seisovat lapset, jotka olivat pysähtyneet katsomaan hyppyäni. Yritin hymyillä. Pienet valkoiset kasvot olivat täynnä huolestusta. Voi pieniä, olin säikyttänyt heidät, tunsin hellyyden purskahduksen. En saisi itkeä nyt.

Luoksemme saapui ylhäällä jälkeeni hyppyrivuoroaan odottanut, huolestunut lumilautailija:

– Oletko kunnossa? Miten niska? Kallistuit pahasti taaksepäin ja ylhäältä katsottuna näytti kuin olisit pudonnut niskallesi.

Koko kehoni oli kuin tulessa, mutta niska tuntui olevan kunnossa.

– Niska taisi säästyä. Se oli korkein hyppyri, jota olen kokeillut!

Mustiin pukeutunut lumilautamies virnisti helpottuneesti:

– Se oli pisin hyppy, mitä olen tuosta hyppyristä nähnyt ja lensit todella korkealle. Ehkä ensi kerralla alastulo vaan on turvallisempi!

Seuraavasta vuorokaudesta ei ole mairittelevaa kerrottavaa. Heikin puoliksi kantamana raahauduin rinteestä pois ja itku pääsi, kun lapset olivat turvallisen matkan päässä. Kotimatka taittui makuullaan autossa kipulääkkeiden ja parin tuhdin rommikaakaon tainnuttamana.

Katkonaisen yön jälkeen olen tänään huomannut kivun tasoittuneen takapuolesta selkää ja vasenta reittä pitkin aaltoilevaksi sahalaitaiseksi poltteeksi, mutta olen jotakuinkin varma, ettei mitään ole poikki tai revennyt. Naurattaakin jo koko juttu. Monessa mielessä pidän itseäni ihan suhteellisen aikuisena, mutta näissä asioissa olen välillä kuin pahainen kakara: joka paikkaan pitää aina olla tunkemassa kokeilemaan kaikenlaista ja aiemmat kolinat unohtuvat innostuksen vallatessa.

Suurin harmitus on, että tämä väkisinkin vaikuttaa hetkellisesti treeniin. Olen ollut niin innoissani päästessäni kiinni taas systemaattiseen harjoitteluun! Olemme kolmivaiheisen treenikokonaisuuden “Transition” (Siirtymä) -vaiheessa, jossa kehoa aletaan valmistella asteittain vaatimustasoltaan kovenevaan harjoitteluun. Vaikka siirtymäkausi on vielä varsin lempeässä vaiheessa, joudun väkisinkin nyt odottelemaan muutaman päivän, sillä tällä hetkellä pystyn hädintuskin kävelemään ja esimerkiksi istuminen on tuskallista. Tiedän, ettei muutama päivä vie kokonaisharjoittelua maalta merelle, mutta tietynlaista systemaattisuutta rakastava mieleni hyrisee nautinnosta, kun kirjaan harjoitteiden tuloksia, sykealueita ja muuta dataa treenilogiin. Nyt treenien väliin jättäminen tuntuu niin kovin turhauttavalta!

Muuallakin on kolissut ja vielä pahemmin. Pari päivää sitten Italiasta kantautui ikäviä uutisia: luotto-oppaamme ja ystävämme Fabrizio on sairaalassa. Ruostunut, vanha ankkuripultti oli irronnut kalliosta Fabrizion kiivetessä, ja mies oli pudonnut seinältä murtaen kolme selkänikamaa. Edessä on nyt pitkä sairaalajakso ja kuntoutus. Huojennus siitä, ettei käynyt pahemmin, ja positiivinen toipumisennuste ilahduttavat tietysti minua – mutta sairaalasta viestittelevä eläväinen italialaismies on jo viikon vuodelevon jälkeen levoton kuin villieläin häkissä – eipä käy kateeksi sairaalahenkilökuntaa, saati sitten Fabrizion tyttöystävää!

Tällä kaudella on näköjään paljon liikehdintää suunnitelmissa, ja Eiger-suunnitelma on nyt siirtymässä tulevaisuuteen. Mutta se kuuluu kiipeilyyn.

Positiivisia käänteitäkin on tapahtunut: Kaukasuksella sijaitsevan hurjan Ushban valloitusyritys on aikaistunut elokuulle! Viikko sitten pidimme Google Meet -palaverin Moskovassa tällä hetkellä olevan Ushba-oppaamme Alexin kanssa ja viimeistelimme suunnitelman.
Ushba herättää minussa sekavia tunteita; olen unelmoinut sen kiipeämisestä vuodesta 2016, jolloin ensimmäistä kertaa näin sen pirun sarvia muistuttavan tuplahuipun vasten Kaukasuksen vuoristoista taivaanrantaa. Ushba (erään käännöksen mukaan nimi kääntyy näin: Ush = paha, Ba = vuori) on villi, syrjäinen ja pahamaineinen vuori, jonka kuvataan haluavan murskata valloittajansa henkisesti ja fyysisesti.

Ushba – kuva: Alex

Henkistä kanttia vaatii myös joulukuulle suunniteltu revanssi maailman korkeimmalla aktiivisella tulivuorella, Ojos del Saladolla. Tovin etsinnän jälkeen löysimme Matoco-nimisen oppaan, joka innostui ideastamme kiivetä Ojos lähestyen vuorta Argentiinan puolelta pitkällä vaelluksella. Suunnitelmamme on hiukan poikkeuksellinen ja oli helpottavaa huomata, että Matocolla on paljon kokemusta maailman suurilta vuorilta. Usein syrjäseuduilla oppaat ovat erikoistuneet juuri sen alueen vuoriin, eivätkä ole kiivenneet juurikaan muuta. Perusreiteillä se on usein riittävä osaamistaso, mutta kun suuntana on ihmiselle vihamielisin paikka maapallolla ja suunnitelmissa itsenäinen huiputus poikkeuksellista reittiä myöten, olen ilahtunut mittavammasta kokemuksesta.

Maailman korkein aktiivinen tulivuori Ojos del Salado

Tulemme tekemään molemmat reissut varsin itsenäisesti, vain me ja opas. Suurempaan ryhmään liittyy aina riskejä kiipeilijöiden eri tasoisesta osaamisesta, loukkaantumisista, henkilökemioista ja niin edelleen, mutta kaupalliset ryhmät ovat yleensä myös toteutettu siten, että ne ovat logistisesti saavutettavia. Ja kyllähän ryhmästä saa myös henkistä tukea silloin, kun oma kantti on koetuksella.

Nyt edessä on suuri kiipeilykausi, ja viimeinen mitä tarvitaan, on törttöilyn seurauksena kipuileva takalisto! Voisiko joku muistuttaa siitä seuraavan kerran, kun unohdan, etten ole Lindsey Vonn?

Atacaman elämänlinjalla

Page 1 of 51

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén