Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa

Sain siskolta synttärilahjaksi lahjakortin joogatunneille. Tyttäreni ollessa ihan pieni, kävin joogaamassa pari kertaa viikossa. Nautin siitä kovasti, mutta aikatauluongelmien ja väsymyksen vuoksi jooga lopulta putosi viikko-ohjelmasta. Vuosien mittaan olen miettinyt joogan uudelleen kokeilemista, mutta aika ei ole ollut oikea. Viime vuonna minulle suositeltiin joogaa vastapainoksi ja palauttavaksi liikunnaksi Vuorenvalloitus-treeniin, mutta vieläkään en saanut aikaiseksi. Niinpä olin lahjasta tohkeissani ja sovin innokkaasti joogaavan sisareni kanssa ajan, jolloin menisimme yhdessä Astanga-tunnille.

Janiina Ojanen
kuva: M. Laukkanen

Siitä oli muuten mielen selkeytyminen ja yhdistyminen kehon tiedostavaan olemukseen kaukana, kun viipotin työ- ja treenikassien kanssa kaupungin halki treenivaatteissani ehtiäkseni joogatunnille. Takana oli venähtänyt työpäivä. Lisäksi päivä oli treenipäivä, ja koska ajan mittaan hämärtynyt muistikuvani joogasta oli lähinnä venyttelyä ja hengittelyä, olin päättänyt, etten voisi laskea reilun tunnin joogaharjoitusta treeniksi. Painelin siis töiden ja joogan välissä salille ja vetäisin 40 minuutin intensiivisen kahvakuulatreenin.

Säntäsin joogakoulun ovesta sisään itselleni tyypilliseen tapaan: viime hetkellä ja karmit kaulassa. Ensimmäisenä katse osui seinällä olevaan kylttiin, jossa kehotettiin jättämään kiire ja ulkokengät eteiseen. Totta. Vedin syvään henkeä ja tein työtä käskettyä, ainakin osittain. Jätin nimittäin kengät eteiseen.

Sali oli hämärä ja tunnelmallinen, opettajan ääni rauhallinen ja selkeä. Asanat tuntuivat hankalilta ja soljuva tahti liian nopealta, kun yritin kurkkia mallia muilta. Olin notkea kuin norsu ja jatkuvasti muita jäljessä. Kun muut olivat jo lattialla vatsallaan, minä seisoin vielä lapaset taivasta kohti. Kun sitten rysähdin lattialle, olivat muut jo liukuneet sulavasti takaisin jaloilleen. Mietin, ettei olisi kannattanut tulla ilman kurssia, jossa olisin voinut palauttaa asanat mieleen. Harjoitus oli myös raskaampi kuin olin muistanut ja kahvakuulatreenin jälkeiset hapot lihaksissa tuntuivat murhaavilta, kun ohjaaja kehotti jäämään samaan asentoon hengittämään rauhassa. Kun kahdeksannen uloshengityksen jälkeen reidet huusivat hoosiannaa, aloin jo kyseenalaistaa, onko koko talven treeni ollut ollenkaan hyödyksi.

Apua.

Vilkaisin vieressä joogaavaa siskoa ja hänen ystäväänsä, jotka keskittyneesti liukuivat asennosta toiseen. Sisareni tuntee minut ja taisi aistia minusta tihkuvan epätoivon.  Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
– Tämä seuraava sun kannattaa tehdä maton vieressä. Teet vaan omaa tahtia.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
kuva: M. Laukkanen

“Omaa tahtia,” toistin mielessäni päättäväisesti ja aloin keskittyä liikkeisiin rytmin sijaan. Hetken kuluttua pää tyhjeni, ja jostain mielen pohjalta alkoi nousta hämäriä muistikuvia liikkeistä. En voi valehdella, että se olisi mennyt hyvin, mutta aloin nauttia tuntemuksista kehossani ja venyttävät liikkeet alkoivat hiljalleen sulattaa poltetta lihaksista. Yllätin itseni monessa kohtaa: sain kämmenet jalkaterien alle, pääsin hartiaseisontaan ja siltaan. Tasapainoa vaativat yhdellä jalalla seisomiset taisivat sen sijaan olla lähinnä koomisia.

Tunnin jälkeen juttelin ohjaajan kanssa. Hän sanoi, että muutaman harjoituksen jälkeen muistikuvat harjoituksista saattavat hyvinkin palata sekä mieleen että lihaksiin, mutta suositteli kuitenkin peruskurssia kertausmielessä. Hän oli kuullut sisareltani vuorikiipeilystäni ja kertoi monien kiipeilijöiden harrastavan joogaa. Hän oli tutustunut vuorikiipeilijä Carina Räihään joogaretriitissä (juttua minun ja Carinan keskusteluista: Mont Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa).

Ymmärrän kyllä, miksi jooga tukee hyvin kiipeilyharjoittelua: kehon- ja mielenhallintaa, palauttavaa liikuntaa, venyttelyä ja niin edelleen. Ja olen nyt aikeissa lisätä sen harjoitusohjelmaani. Jos edes kerran viikossa ehtisi.

Kävelin kotiin iltahämärässä. Päivä oli venynyt pitkäksi ja yksi ateria jäänyt välistä kaikessa kiireessä. Mutta oloni oli loistava ja vannoin, että vielä tämäkin soturi seisoo päällään!

Previous

Toisenlainen perhosvaikutus

Next

Kosteanpaikanleiri Pukalassa

2 Comments

  1. Anonyymi

    Voi jessus tota sun menoa, kiirettä pittää sielläpäin. Jooga varmasti ihanan rentouttavaa, kuhan oppii ymmärtämään, mitä siin pitää tehä, onneks sul on jo kokemusta siintä ja lisää tulee nyt sitte kerran viikos.Se on jotenkii niin rauhallista puuhaa, miä en varmaan malttais pysähtyy siihe, pitäis kokeilla, ei jätän kokeilut muille, kiva, jos siintä on sulle apua.Jäämme seuraamaan sun joogailupäivityksii. Huippujengi treenaa telkussa, on kyl mielenkiintosta kateltavaa, kauheeta toi vuoristotauti, oliko sulla sitä, ainakii sitä päänsärkyy tais olla? Säälittää jotenkii, ku matka niillä tyssää tohon. Lumet sulaa ja linnut laulaa, mukavia treenejä tulevalle viikolle. T. Leena

  2. Anonyymi

    Moi Leena!
    Kyllä olen innolla katsellut Huippujengiä minäkin. Ja myötäelänyt oikein urakalla 😀
    Päänsärkyä ja pahoinvointia oli minullakin, mutta näkisin omien oireideni olleen akklimatisoitumista, joka minulla sujui onneksi hyvin. Kamalaa olisi päästä noin lähelle ja joutua sitten luovuttamaan. Mutta semmoinen kuuluu lajiin.

    Kivoja treenejä kevätviikolle sinulle myös!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén