Aavikko imee mehut neljässä tonnissa

Laguna Santa Rosalla puuman reviirin merkit ovat selvät

Kahden paloautonpunaisen maastoauton renkaat murahtivat siirtyessään aavikkotielle, jonka pientareella oleva opaskyltti muistutti seuraavalle huoltoasemalle olevan yli 400 kilometriä. Kuin varmistaakseni valmiutemme, vilkaisin olkani ylitse auton lavalle kasattua pressuilla suojattua valtavaa tavaravuorta, jossa oli vuorikiipeilyvarusteiden ohella muun muassa valtavia kanistereita vettä ja bensaa.

Kiipeilytiimi valmiina koitokseen!

Neljäkymmentä lämpöastetta saivat kuumuuden häilymään tien yllä kuin aaltoileva vesi. Ilma oli uskomattoman kuivaa. Tuulessa jatkuvasti lentävä leijuva hiekkapöly ja suola saivat minut yskimään. Tässäkin kuumuudessa jopa kevyt tuulahdus sai värisemään kylmästä, kuin joku viiltelisi hikistä ihoani jääpuikolla. Mistä tässä hehkuvan auringon maassa tuuli imaisee noin hyytyvän särmän puhallukseensa?

Rullasin ikkunan kiinni ja käännyin katsomaan vieressäni istuvaa Cristiania, joka virnisti leveästi takaisin ja survaisi kaasupoljinta. Moottori vastasi välittömästi urahduksella. Heikki ja Fredrick keskustelivat takapenkillä jostakin, mutta auton kaiuttimista ilmoille tulvahtava Daft Punkin Giorgio by Moroder sai koko joukon hiljenemään.

Olin osannut odottaa paljon, mutta hiekka-aavikossa on jotain, mitä ei voi sanoin kuvata tai valokuviin tallentaa. Sen voima laantuu ja värit haalistuvat heti, kun ne vangitaan kuviksi tai yritetään sanoin esiin maalata. Mutta siinä punaisen maastoauton etupenkillä aavikon voima vyöryi odottamatta ylitseni, ja saatoin vain tuijottaa suu hämmästyksestä raollaan, kun oppaamme johdatti meidät syvemmälle hiekka-aavikon näennäisen pehmeään syliin.

Seuraavaan tuntiin kukaan ei sanonut mitään, nautimme vain surrealistisesta kokemuksesta, kun musiikki yhdistyi hiekan ja mineraalien maaperään maalaamiin tuhansiin värisävyihin. Auton renkaat ahmivat tietä, ja maailma jäi taakse. Kaiken sen onnen keskellä ikävöin lapsia niin, että sydän tuntui repeävän – kuinka raastavaa onkaan olla juuri siellä missä haluaa, ja samalla kaukana rakkaistaan! Mutta ehkäpä juuri tuo pieni särö teki elämyksestä niin ainutkertaisen.

Noustessamme nopeasti kauemmas merenpinnasta johdattavaa tietä hiekkadyynien ja punertavaa kiveä olevien kukkuloiden joukkoon, Cristian kertoi meille Koya-heimosta, alueella elävistä viimeisistä inka-kulttuurin alkuasukkaista ja Atacaman olosuhteista. Keskustelu pyöri erityisesti kuivuuden ympärillä. Meistä pohjoismaisista tuntui uskomattomalta, että alueella on elämää, vaikka siellä ei ole satanut vuosiin. Tovin kuluttua Heikki bongasi läheisellä vuorella hiekassa valumajälkiä ja hämmentyneenä kysyi, olivatko valumat kuitenkin veden synnyttämiä.

– Kyllä. Tuosta sateesta on viitisen vuotta. Muistan sen hyvin, Cristian hymyili kuivasti.

Vaya Chicon leiri

Ensimmäisen yön nukkuisimme vuorten välissä sijaitsevalla pienellä Vaya Chico -nimisellä keitaalla 3050 metrin korkeudessa. Näin käynnistäisimme akklimatisoitumisen eli aloittaisimme kehojen sopeuttamisen ohueen ilmaan.

Saavuimme perille iltakuuden aikaan, jolloin aurinko oli vielä korkealla. Leiripaikka oli pienen puron varressa. On uskomatonta, kuinka aavikolla pienikin puro kerää välittömästi ympärilleen vihreää kasvustoa. Kasvit tuovat mukanaan linnut sekä alueella elävät villit laaman sukulaiset vicunat ja guanacot. Niiden perässä taas tulee aavikon suurin peto eli puuma, ja yhtäkkiä lapsen hiekkalaatikolle rakentamaa ja ämpärillä täyttämää vallihautaa muistuttavan puron ympärillä onkin kokonainen ekosysteemi!

Olimme nousseet nopeasti merenpinnan tasolta yli 3000 metriin. Ryhmän jäsenet olivat vielä vieraita toisilleen ja minua nauratti huomatessani, kuinka kaikki yrittivät teeskennellä, ettei tavaroiden kantaminen tasamaalla ja telttojen pystyttäminen tuntunut suorastaan hengästyttävältä.

Leirin muodostui keittiöteltasta ja kahden hengen majoitteistamme. Ensimmäinen päivällinen paljasti Marion olevan huikea taituri myös keittiössä. Samalla myös murtui myytti siitä, että vuorileireissä ruoan pitää olla jokseenkin huonoa. Nimittäin halki koko autiomaaseikkailumme saimme loistavaa ruokaa: tuoreita kasviksia, vihanneksia, lihaa ja jopa äyriäisiä. Myöhemmin matkan aikana keskustelin tästä Cristianin kanssa ja kerroin, että yleensä näillä reissuilla ruoka ei kummoista ole. Aiemmasta oppineina olimme jopa ottaneet mukaan omia puurohiutaleita siltä varalta, että ruokaa olisi liian vähän tai se ei olisi korkeudesta huonovointiselle maistuvaa. Oli odottamatonta luksusta, että esimerkiksi jokaisella aamupalalla meillä oli tuoretta avokadoa leivän päälle (– ja siis oikeaa leipää)!
Ruokaa ylistäessäni oppaamme hymyili tyytyväisenä mutta samalla totesi yksikantaan, että he näkevät erittäin tärkeänä, että vaikeissa oloissa ruoka on hyvää ja terveellistä:
– Kiipeilijät pysyvät vahvoina, kun he syövät kunnolla. Kun mennään ylöspäin, ruokahalu vähenee ja jos ruoka on vielä huonoa, lopputulos voi olla ratkaiseva kiipeilyn onnistumisen kannalta!

Iloisen aterian jälkeen kaaduimme telttoihin niin uupuneina, että olisi voinut luulla takana olevan suurempikin päivämarssi. Oli suorastaan vaikea uskoa, että leirin pystytys oli ollut päivän suurin – tai oikeastaan ainoa – ponnistus.

Laguna Santa Rosa

24.12. – Hyvää joulua

Heräsin jouluaattoaamuun vähäunisen yön jälkeen hiukan tokkuraisena – nopealla nousulla yli 3000 metriin oli hintansa. Toinen asia oli, että nestehukan välttämiseksi ja akklimatisaation edistamiseksi Cristian vaati jokaiselta vähintään neljän vesilitran juomista joka päivä. Se tarkoittaa jo useampia vessakäyntejä yössä.

Aamiaisen jälkeen keidas-lekottelu oli ohi. Purimme leirin, pakkasimme autot ja aloitimme parin tunnin matkan yhä korkeammalle; Laguna Santa Rosalle 3800 metriin. Ajomatkan ajan tuijotin häikäistyneenä elokuvamaista maisemaa: hiekkadyynien päällä väreilevää kuumuutta, valkoisia suolaläikkiä ja kuivia heinätupsuja. Harmaaseen karheaan kiveen tottuneelle pehmeännäköiset hiekkapintaiset vuoret olivat aivan uusi näky. Ne oli kuin vesivärein maalattu, hiekan ja maan mineraalien tuhansin sävyin – punaista, keltaista ja kuparin värjäämää vihreää. Aaltoileva maisema ja pyöreät muodot saivat mittasuhteet vääristymään: Etäisyydet näyttivät paljon todellista lyhyemmiltä, ja asiat olivat aina valtavasti kauempana kuin aluksi näytti. Sama tapahtui myös pystysuunnassa; jopa reilusti yli 5000 metriä ylittävät vuoret näyttivät pikkuisilta kukkuloita. Totuus paljastuisi vasta rinnepolulla.

Laguna Santa Rosan maja, taustalla Siete Hermanasiin kuuluvia huippuja

Santa Rosan suolajärvelle saapuessamme yllätys purkautui pienenä älähdyksenä huuliltani. Cristian ei reagoinut, hämmästykseni taisi olla tuttu reaktio. Valkoisen suolatasangon päälle syntynyt juomakelvottoman veden järvi oli silmiäsärkevän turkoosi. Lähes luonnottoman syvä vihertävä sävy kilpaili värin syvyydessä vain taivaansinen kanssa. Vicuña-lauma laidunsi laguunin rannalla kovasta tuulesta piittamatta ja muutama flamingo kahlaili vedessä. Järven rannalla nökötti pieni vino, käytetyistä materiaaleista kasattu talorykelmä, joka olisi majapaikkamme seuraavan kahden yön ajan.

Olimme nousseet alle vuorokaudessa merenpinnan tasolta yli 3800 metriin ja se tuntui kaikilla. Satumaisesta maisemasta huolimatta kaikki olivat uupuneen oloisia ja liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Päätä särki ja vatsassa kiersi. Suojattoman tasangon poikki riehuva tuuli pöllytti silmät, suun ja korvat täyteen hiekkaa ja suolaa. Pelkkä kävely iso laukku selässä autolta yhteiseen makuutilaamme riitti väsyttämään minut niin, että kaaduin makuupaikalleni ja nukahdin välittömästi.

Suola-aavikon tuulessa

Pari tuntia saimme levätä ja tasata hengitystä. Sitten oli vuorossa lounas ja aterian jälkeen akklimatisaatiota edistävä kävelyretki suolajärven ympäri. Olin päiväunien jäljiltä tokkurainen ja edelleen väsynyt, kävelyretki ei houkutellut. Haaveilin takaisin nukkumaan menosta, mutta oppaat olivat sanoneet tarkkailevansa sopeutumistamme. Huomenna olisi jo ensimmäisen vuoren, Siete Hermanasin (4900 metriä) vuoro. Mielessäni päättelin, että kävelyretki tekisi hyvää kehon valmistamiselle tuohon ponnistukseen. Tänään kävelylenkki tasamaastossa tuntui liian raskaalta ajatukselta, ja huomenna kiivettäisiin jo 1100 vertikaalimetriä – mikä on esimerkiksi Alpeilla jo ihan mittava huippupäivä. Huh huh!

Kävely Laguna Santa Rosan ympäri päätyi olemaan kuitenkin yksi koko reissun tähtihetkiä. Myös koko muu tiimi oli väsynyt eli kävelyvauhti oli merenpinnan tasoon verrattuna etanamainen. Vaelsimme ensin kuivien heinätupsujen peittämän hietikon halki järven päätyyn eläinten juomapaikalle, missä puuma oli jättänyt selkeitä jälkiä läsnäolostaan. Kissapetoa itseään emme löytäneet, mutta saalistettujen flamingojen ja viscachojen (aavikolla elävä suurikokoinen kani, jolla on pitkä häntä) luita oli hajallaan hietikolla.

Viscachot vauhdissa
Heikki ja minä arvioimme huomisen kiipeilyn reittiä
kuva: Khai

Kalliokulman takana alkoi valkoinen kivikova suolatasanko, jonka pinnasta tuuli nostatti suolapyörteitä, jotka hiersivät kasvojeni ihon karheaksi ja tekivät huuleni tahmeiksi. Kurkkua kuivasi, ja koetin suojata kasvoni puhvihuivilla osin auringon vuoksi, osin käyttääkseni huivia hengityksen hiekkafiltterinä. Välillä auringon tukahduttava, hiekasta heijastuva kuumuus pakotti ottamaan takin pois. Mutta samalla hetkellä kun sain vaatteen yltäni, hyytävä viima pakotti minut vetämään sen takaisin suojaksi.

Suolajärven suiston ylitystä kahlaten hyytävässä vedessä

Viscachat kirmailivat leikkisästi ympärillä ylittäessämme suolaista suoaluetta hyytävän kylmässä vedessä kahlaten. Flamingot tarkastelivat varovasti turvallisen etäisyyden päästä, kun raahustimme viimeisen mudasta ja suolasta paakkuuntuneen, kuun pintaa muistuttavan tasannealueen halki kohti majaa ja joulupäivällistä.

Suolatasangon pinta on kuin kuun kamara

Jos tiimin sisällä oli aamulla ollut vielä hitunen vieraskoreutta jäljellä, kaikki se oli rapissut pois siihen mennessä, kun lopen uupunut ryhmämme hihitti toinen toistaan huonommille vitseille silmät suolasta ja väsymyksestä verestävinä majan pöydän ääressä. Normaalisti majalla kukin tiimi syö omia eväitään, mutta jouluaaton kunniaksi majaa hoitava pari oli paistanut meille kalkkunan ja molemmat paikalla olevat ryhmät toivat oman osansa yhteisestä tarjoilusta. Toisissa olosuhteissa olisin varmasti suuresti nauttinut kovaäänisestä yhteisateriasta. Nyt se tuntui lähes kidutukselta, sillä hädin tuskin jaksoin pitää silmät auki aterian loppuun asti. Heti kun kohteliaisuussäännöt suinkin sallivat, raahauduin täydellisen linnunratanauhan hopeisessa valossa makuutilaamme ja kaaduin – lähes kirjaimellisesti saappaat jalassa – sänkyyn.
Juuri ennen unen mustaa peittoa mielessä viivähti ihmetys: miten ihmeessä kiipeäisin huomenna lähes 5000 metriin tässä tukahduttavassa kuumuudessa?

Aavikkokävelyselfie

Previous

Runneltu Chile ja Atacama-seikkailun alku

Next

Siete Hermanas – huippupäivä

4 Comments

  1. Anonymous

    Ai ai, ku hiekka ihan kirvelsi munkii silmii tääl kotosuomes, alkaessani lukemaa taas uutta tarinaa. Nyt on varmasti hyvä matkanjärjestäjä, ku noin hyvin huolehti teistä, verrattuna siihe viinalle haisevaan yhel reissul. Jännä, et vaikka kuuma, ni kuitenkii piti toppatakkii pitää päällä, ei sitä täält ymmärrä, se pitää kokee.
    Mielenkiinnol jään oottamaa seuraavaa osaa. t. Leena

    • Janiina

      Kyllä aavikko tosiaan on ainutlaatuinen ympäristö. Ja tilanne muuttuu vaan jännemmäksi, kun päästään eteenpäin 🙂 Iloa talven lenkkeihin – oletko mahtanut päästä ladulle?

  2. Huh noita olosuhteita! Mulla tulee tukala olo jo 25 asteessa… en osaa edes kuvitella, millaista tuolla aavikolla olisi olla. Tai ehkä jotain pystyn kuvittelemaan, kiitos tekstisi, jonka myötä tunnelmiin pystyy eläytymään niin hyvin kuin se täällä mukavassa 20-asteisessa sisätilassa suinkin on mahdollista…

    • Janiina

      Kyllä ne todella yllättivät meidätkin vielä monta kertaa reissun aikana! Iloa talvikävelyille!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén