Month: October 2021

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoi tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Kilpajuoksu kellon kanssa käynnistyy– Laylan lähestyminen, päivä 2

Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.

Aamun hikiset taivaltajat

Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.

Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.

Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.

Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.

Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.

Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.

Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.

Maisema harjanteen taukopaikalta

Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.

Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!

Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!

Layla Pass -kivikuru

Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.

Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.

Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti

Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.

Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.

Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?

Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:

– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.

Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.

Yläleiri

Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.

Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.

Minä maisemasta mykistyneenä

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén