Month: September 2021

Vuorenvalloitus 2021: häkellyttävä Georgia

Espoo, Suomi – Tshukmari, Georgia

Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.

Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.

Heikki aamu-unilla Riian lenkentällä

Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.

Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.

Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!

Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.

Prometheus Cave

Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.

Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.

Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.

Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:

– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!

Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.

Alex ja kyytimme

Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:

– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.

Tältä näytti alueen sää, kuva Alex

Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.

Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!

Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.

Liikennettä georgialaiseen tapaan

Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.

Oikealla jumiin jäänyt pikkubussi, vasemmalla Alex kiertää autollaan bussia päästäkseen hinaamaan bussia.

Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:

– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.

Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:

– Tuolta voit hakea sen.

Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.

– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:

– If a Russian man has paid money, he will catch anything!

Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.

Vilpoisa pulahdus vesiputoukseen

Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:

– Ushba!

Ensinäkymä Ushban etelähuipusta

Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.

Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.

Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.

Valkoinen huippu kaukana on Layla

Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.

Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.

Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.

Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.

Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.

Svaneti-nainen lakaisutauolla

Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.

Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.

Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.

Majoituksemme

Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.

Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?

Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!

Kivet kengissäni –epäonnistumisen jaloa taitoa etsimässä

Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.

Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.

Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.

Entä milloin pettymys loppuu?

Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.

Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.

Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.

Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.

Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!

Ushba Mount Laylalta katsottuna: lähellä, mutta niin kaukana (etelästä päin näkyy vain eteläinen huippu)

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén