Month: May 2020

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

Jäähyväiset lapsuuteni sankarille

Olin muistaakseni 8-vuotias, kun isäni lupasi ostaa minulle hartaasti toivomani hevosen, mikäli voittaisin hänet juoksukilpailussa. Pieni sydän innostuksesta tykyttäen haastoin hänet siinä paikassa. Hävisin.

Haastoin heti uudelleen – ja hävisin taas.

Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen seuraavina kuukausina, kun yritin voittaa unelmieni palkinnon yllättämällä isän juoksukilpailuhaasteilla toinen toistaan erikoisemmissa tilanteissa. Aina isä vastasi haasteeseen myöntävästi. Buutsit kolisten ja pillifarkkujen saumat suhisten hän voitti joka kerta kevyesti – ilman että suupielestä roikkuvan punaisen Marlboron tulipesä ehti edes tummua.
Vaikka sitkeästi yritin voittaa unelmieni palkinnon, ei toistuvien tappioiden sarja oikeastaan tuntunut pettymykseltä tai odottamattomalta: oletko ikinä kuullut, että joku voittaisi supersankarin juoksukilpailussa?

Isäni mukaan matkustamalla kartuttaa pääomaa, jonka arvoa ei voi rahassa mitata. Niinpä vietinkin monet lapsuuteni kesät pienen Mazdan takapenkillä, kun isän ja pikkusiskon kanssa paahdoimme pitkin Keski-Euroopan autobaanoja teltta peräkontissa. Isä ei koskaan väsynyt kertomaan tarinaa kolmesti saman reissun aikana moottoritielle hajonneesta autosta ja monista muista seikkailuistamme. Vaikka en ehkä sitä huomannut istuessamme kolmatta päivää pelaamassa korttia teltassa Unkarin maaseudun mutaisella leirintäalueella kaatosateen luikerrellessa telttakankaan läpi makuupusseihimme, noissa hetkissä syntyi paljon rakkaita muistoja, joita tulen aina vaalimaan lapsuuteni kultapatinaisina aarteina. Niin isä pysyvästi idätti vereeni vaeltajan ja kylvi mieleeni uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: nimittäin autoradion vouvaavan c-kasettitykityksen ansiosta osaan edelleen ulkoa hämmentävän suuren osan Jaakko Tepon ja Irwin Goodmanin lyriikkatuotannosta.

Isä kasvatti minut omintakeisella tyylillään, sekoituksella omaan ajatteluun ohjaavaa vapautta, tarvittavan tiukkoja rajoja ja ehdotonta rakkautta. Vaikka hyvän maun rajoilla keikkuvilla puujalkavitseillä ja “***tuilu on välittämistä” -filosofialla kuorrutettu karhea porilainen rakkaus ei aina ollut helppoa vastaanottaa, isä oli turvani. Lapsuuden kolhut ja teinivuosien surut itkin hänen sylissään. Saatan vieläkin haistaa hänen partavetensä tuoksun, tuntea rauhoittavan kämmenen selälläni ja kuulla karhealla äänellä kuiskatun lupauksen:
– Kaikki on hyvin, kulta. Kaikki on hyvin.

Minä uskoin häntä. Sillä tottakai isä oli oikeassa. Tuo lupaus antoi aina rohkeutta nousta takaisin tutiseville jaloilleni ja ottaa taas seuraava askel. Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä on ollut oikeassa; riippumatta siitä, mitä elämässä on eteen tullut, aina ennemmin tai myöhemmin kaikki on taas ollut hyvin.

Kunnes huhtikuun 13. päivä 2020 hän oli poissa.

Kuluneiden viikkojen harmaudessa olen ollut kuin se eksynyt pieni paitaressu, jonka kurkkua kuristaa niin suuri suru, ettei hän tiedä, mihin päin katsoa, jotta voisi taas nähdä aamunsarastuksen pimeyden jälkeen.

Mutta vaikka vielä tässä hetkessä en ikävältäni saa henkeä, isäni elää minussa ja hänen lohdulliset sanansa ovat tallessa jossain sisälläni. Kun on oikein pimeää, puristan silmäni kiinni, melkein saatan haistaa häivähdyksen tuttua partavettä ja kuulla karhean lupauksen siitä, että elämä jatkuu.

Nuku rauhassa, maailman paras ja rakkain isä.
Kaikki tulee olemaan hyvin.


Postscript
Herkästi unohdamme, että vanhempamme ovat muutakin kuin isiä ja äitejä. Viime viikkoina on ollut kunnia tutustua isääni uudelleen, kun lukuisat hänen ystävänsä, kollegansa, haastateltavansa ja monet muut ovat jakaneet tarinoita isästä ja osoittaneet, kuinka montaa elämää lapsuuteni sankari on koskettanut.

Kiitos tarinoista ja ajatuksistanne, jokainen niistä on tuonut lohtua!

Laitan tähän talteen muutaman isän muistoa vaalivan kirjoituksen:

Hevosurheilu 23.4.2020

Aamulehti: J-P Lammi voitti haastateltavien luottamuksen puolelleen omalla tyylillään – Aamulehden pitkäaikainen urheilutoimittaja viihtyi susiturkissa ja jakoi porilaisia kehuja

Iltasanomat: Legendaarinen urheilutoimittaja Juha-Pekka Lammi on kuollut 66-vuotiaana

Iltalehti: Aamulehden legendaarinen urheilutoimittaja J-P Lammi on kuollut

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén