Month: August 2019

Mene reippaasti ja turvallisesti! – Matka Elbrusille ja Matterhornille alkaa

Lähtöä edeltävät päivät ovat innostuksen, jännityksen ja tuskastuksen kitkeränsuloinen juomasekoitus, joka vihloo hampaita ja poreilee kurkussa. Viimeisen viikon ajan olen hiljalleen ratkonut arjen saumoja lanka kerrallaan, jotta voisin kolmeksi viikoksi ravistaa rutiinien viitan harteiltani. Iltaisin olen meditoinut, hiljentänyt mieltä ja valmistanut sitä nauttimaan jokaisesta sekunnista, mutta myös kuunnellakseni kehoani. Se kertoo minun olevan valmis.

Näkymä Elbrusin rinteeltä auringon noustessa

Voi kuinka lujasti halasin – ja silläkin uhalla, että kaverit näkisivät – tytärtä tänä aamuna, kun saatoin hänet koululle, josta isänsä noutaisi hänet koulupäivän päätyttyä.

Olenko kertonut, että hän on enää vain muutaman sentin minua lyhyempi? Ensimmäisen vuorireissuni alkaessa lähtiäisiksi halatessamme hän painoi kasvonsa vatsaani vasten.
Nyt vaaleansiniset silmät katsoivat omiini melkein samalta korkeudelta. Ennakkoikävän keskellä myös toisenlainen haikeus kouraisi vatsaa.

Tytöt vauhdissa viime kevään Sri Lankan matkallamme

Kiipeilyparini, puolisoni Heikki osaa suhtautua lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen hienolla tavalla; innostuneesti ja sen sijaan, että kokisi menettävänsä taakse jäävät asiat, hän onnistuu aina iloitsemaan uusista muodoista, joita suhteet hoivattaviimme saavat.

Olen minäkin valtavan ylpeä tavasta, jolla lapset ottavat koko ajan vahvemmin oman paikkansa tässä maailmassa. Vaikka pieni käsi ei enää yhtä usein tartu sormiini ohjausta kaivaten, onneksi saan yhä olla opas ja turvapaikka.

Pieni tyttöni kauan sitten, eli ihan eilen


Mutta. Lieneekö se sitten enemmän “äidin luopumisen tuskaa” -juttu, ajan kultaamat muistot vai omaa kasvukipuiluani, mutta aina välillä niin kovin kaipaan hetkiä, jolloin pieni pellavapää kietoi pehmeät käsivartensa säärieni ympärille ja silmät tuikkien kohotti harvahampaisen hymynsä kohti omaa supersankariaan – äitiä.

Siinä kadulla seistessämme vatsanpohjassani kouri jo valmiiksi tulevien viikkojen ikävä. Pyyhkäisin vaalean suortuvan korvan taakse, rutistin lujaa ja suukotin poskea kaverinolostuksen vaaraa uhmaten. Yritin nielaista kurkussa puristavan möhkäleen ja sanoa reippaalla äänellä samat sanat, jotka sanon joka aamu hänen lähtiessään kouluun:

– Rakastan sinua. Mene reippaasti ja turvallisesti!

Siniset silmät katsoivat minuun, huulille nousi lempeä, hiukan ilkikurinen hymy:

– Jos säkin meet!

Sitten tyttöni kääntyi ja esiteinin arvokkuudella käveli kohti koulun pihalla odottavia kavereita, – mutta kääntyi vielä kerran, kahdesti ja vielä kolmannenkin kerran heiluttamaan. Sitten hän kohtasi ystävänsä, ja kikattaen he katosivat pihassa vellovaan lapsimassaan. Matkalla takaisin kotiin laukkuani hakemaan tuttuun tapaan itkin silmäni turvoksiin. Kotirapun ovella pysähdyin, vedin syvään henkeä ja annoin seikkailun laskeutua minuun.

Elbrusin huipulle yritin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 eteläistä reittiä, mutta vuoristotauti katkaisi tien. Päätimme “kostoksi epäonnistumisesta” palata vaativampaa pohjoisreittiä ja kiivetä vuoren kuten se on tarkoitettu: laaksosta laaksoon, ilman lumikissoja ja moottorikelkkoja. Uutta mahdollisuutta olemme saaneet odottaa pari vuotta.
Matterhornin taas olin uskonut siintävän vielä pidemmän matkan päässä. Kunnes luotto-oppaamme Fabrizio yllättäen sanoikin meidän olevan valmiita – kunhan tekisimme lujasti töitä.

Nyt ollaan tässä. Odotus on takana, ja työ on tehty. Yleensä vuorelle lähtiessä minua on riivannut pieni epävarmuuden tunne siitä, olenko tehnyt tarpeeksi, ja olisinko voinut valmistautua paremmin. Tällä kertaa se tunne on poissa. On ilahduttavaa huomata, ettei kyse ole loputtomasta perfektionismin spiraalista, vaan aidosti tavoitetasoon kytketystä odotusarvosta, jonka tunnen nyt saavuttaneeni. Se tekee poreilevan odotuksen pohjavirtauksesta vakaamman.

Jännityksen ja innostuksen keskellä yksi tunne nousee ylitse kaiken. Saan olla kiitollinen paljosta.

Mahdollisuuksista tavoitella näitä unelmia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen rakentaa oman onnensa ja mahdollistaa omat unelmansa. Olen tehnyt paljon töitä rakentaakseni polkuni sellaiseksi kuin se on, ja tehnyt – ja edelleen teen – valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Samalla olen erittäin tietoinen siitä, kuinka moni asia vaikuttaa mahdollisuuksiini kokea tällaisia asioita.

Merkityksellisyyden ulottuvuudesta, jonka rakkaus vuoriin on tuonut elämääni. Se on muuttanut minua perusteellisesti ja lopullisesti – parempaan suuntaan. Olen aina kuin ensilennolleen lähtevä astronautti, joka astuessaan avaruussukkulaan pysähtyy oviaukkoon ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Vaikka astronautti tietää palaavansa pian, ei hän oikein osaa ajatella aikaa matkan jälkeen. Kuinka voisi etukäteen tietääkään, miltä maapallo näyttää läheltä sen jälkeen, kun on katsonut sitä avaruudesta?

– Okei, ehkä hiukan dramaattinen vertaus, mutta halusin välittää sinulle ajatukseni siitä, kuinka jokainen matkamme on minulle seikkailu suureen tuntemattomaan, ja kuinka jokainen vuori opettaa minulle uutta, sekä itsestäni että tästä maailmasta.

Perheen ja ystävien – ja tietenkin blogijoukkueeni – tukiverkosta, joka jaksaa kannustaa meitä arjen harjoitusrutistuksissa, rohkaista tarttumaan haasteisiin ja myötäelää matkalla. Kotijoukot ovat ihan valtava voimavara. Esimerkiksi rakkaat appivanhempani Eeva ja Markku ovat väsymättömät kannustajamme: aina tavatessamme he muistavat kysyä, miten harjoittelu etenee, ja tämän kesän pitkillä pyöräreissuilla he olivat välillä kesämökiltä käsin seuranneet etenemistämme WhatsAppin jaetun paikkatiedon kautta!

Lasten toiset vanhemmatkin osallistuvat ja sumplivat sujuvasti kiipeilyreissujen aiheuttamat aikataulumuutokset kalentereihinsa. Kaikki jaksavat kysellä kuulumisia, seurata vointia ja kuunnella suuria suunnitelmiamme. Se saa tuntemaan olon arvokkaaksi ja pistää mielen nöyräksi. Kiitos teille jokaiselle!

Nyt nielen kyyneleeni, painan julkaisupainiketta ja suljen läppärin kannen. Valtava, kolhuinen, keltainen varustesäkki notkauttaa polvia, kun heitän sen olkapäälle.

Nyt mennään – tule mukaan!


p.s. Tuttuun tapaan pyrin päivittämään reissukuulumisia Facebookiin ja Instagramiin silloin, kun verkkoon pääsen. Koko tarinan kerron sitten täällä blogissa palatessani.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusilla

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!

Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”

Kaukasuksen maisemia 2016
Kaukasuksen maisemia 2016

Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.

Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan

Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!

 Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.

Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.

Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta :D
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀

Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.

Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.

Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.

Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty.
Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.

Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!

Lohjalle lähdössä

Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.

Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa

Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä!
Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.

Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.

Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.

Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.

Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusin satulassa
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla

p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén