Month: May 2019

Vain tahroja paperilla?

Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin

Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut “Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi” -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen

Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja “pääsatuja”. Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan…, pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen

Huono häviäjä vai vahva kakkonen?

– Minä en vaan halua olla hitaampi, vähemmän vahva ja heikoin lenkki! Äläkä sano, että ei tämä ole kilpailu! Niin on tosi helppo sanoa silloin, kun itse on aina se parempi!

Sanat eivät tule ulos suustani, mutta kaikuvat ajatuksissani niin lujaa, että ihan varmasti kiipeilyparini Heikki kuulee ne. Ja vaikka ei kuulisikaan, hän näkee salamat silmissäni ja arvaa kyllä, mistä on kysymys.

Seuraavaksi Salmisaaren kiipeilykeskuksen naisten pukuhuoneen ovi paukahtaa takanani kiinni, ja vain sekuntia myöhemmin – ehdin juuri ja juuri varmistaa, että pukuhuone on tyhjä – kiipeilykengät iskeytyvät seinään.
Aivoni koettavat piipittää kiukuttelun lapsellisuudesta, mutta olen kuin punaista näkevä härkä. Sisuskaluni kiehuvat kilpailuvietin sytyttämässä laavassa. Valkoisen magnesium-jauheen peittämät ruhjeiset käteni tärisevät, ja kiukun teräväreunainen kaulus kuristaa kurkkua. Romahdan penkille istumaan, suljen silmäni, yritän saada hengityksen tasaantumaan ja kiihtyneen sykkeen laskemaan. Häpeän musta tahmainen öljy sekoittuu vihani laavaan, ja kuumuus sisälläni vain kasvaa. Lopeta, komennan itseäni. Mutta tunne on liian vahva.

Puolisen tuntia aiemmin katselin niska kenossa, kuinka kiipeilyparini ponnisteli ärähtäen viimeiset otteet kiipeilyseinän reitistä. Reitti oli meidän tasoomme nähden haastava, ja päästyään ylös Heikki vilkaisi olkansa yli leveästi virnistäen ja ulvahti voiton merkiksi. Hymyilin takaisin ja huikkasin onnittelut. Heikki laskeutui köyden varaan, ja laskin hänet alas. Hän tuli yhä ponnistuksen jäljiltä hiukan tärisevänä luokseni siirtyäkseen vuorostaan varmistamaan minua. Ilo kaikui hänen äänessään:
– Voi kun olenkin tyytyväinen!

Heikki oli kiivennyt koko treenin ajan hyvin, ja päässyt loppuun asti myös edellisellä reitillä, jolla puolestani minä olin jäänyt kamppailemaan ongelmallisessa kohdassa, jossa ulottuvuuteni ei tahtonut millään riittää.

Nyt olisi taas minun vuoroni.  Ennen liikkeelle lähtöä seisoin seinän edessä ja kävin mielessäni läpi tapaa, jolla Heikki oli sen haasteet ratkaissut. Saatoin ennakoida pari kohtaa, joissa pituuteni ei riittäisi venymään seuraavaan otteeseen, vaan minun pitäisi ratkaista reitti toisin. Alla minulla oli siis jo yksi päätökseen saattamatta jäänyt reitti ja tunsin suorituspaineen vatsanpohjassani, mutta kieltäydyin huomioimasta sitä. Kukapa niitä nyt laskee… paitsi että minä lasken.

Kyynärvarsien tulehduksesta johtuen olin palannut kiipeilyseinälle vasta edellisellä viikolla, kuuden viikon tauon jälkeen. Ensimmäinen kerta oli ollut ankea; kiipeilyhalli oli minulle uusi, ja jokin seinissä tuntui vieraalta. Kädet hikosivat ja lipsuivat – omat varusteet olivat jääneet kotiin ja luistoa estävää magnesium-jauhetta ei ollut saatavilla. Tunnin olin tempoillut seinällä, kunnes lopulta olin hyväksynyt, ettei vain ollut minun päiväni.

Muutamaa päivää myöhemmin olin palannut seinälle, ja tällä kertaa kaikki oli mennyt loistavasti! Ehkäpä mieleni oli tauon aikana työstänyt kiipeilyvalmentajamme Axelin oppeja! Oli kuin olisin oppinut luottamaan jalkoihini ja hyödyntämään kehon painopisteen siirtämistä uudella tavalla. Viimein myös käsivarteni olivat saaneet pitonsa takaisin, ja kiipeäminen ei ollut tuottanut kipua. Mahtava tunne!

…ja vain pari päivää myöhemmin löydän itseni kiehumasta pukuhuoneen penkiltä. Itsesäälin aallokko imaisee minut syövereihinsä:

Sen ymmärrän ja hyväksyn, että punttisalilla Heikin tangossa on aina enemmän – usein kymmeniä kiloja – rautaa. Olen työskennellyt lujasti erityisesti keskikehon kanssa, sillä uskon voivani kompensoida vähäisempää voimaa kehonhallinnalla ja vahvalla corella. Ottaen huomioon, että olen kymmenen senttiä lyhyempi ja melkein kolmekymmentä kiloa kevyempi kuin parini, ovat erot ihan luonnollisia – onhan minulla huomattavasti vähemmän ylös kuljetettavaa vuorella!
Silti jos tutkin syvimpiä tuntojani, on myönnettävä, että aina joskus salaa pikkuisen kutittelee ärsytysnappulaa, kun toinen joka kerta tekee kaksi toistoa enemmän tai lisää painoa viisi kiloa enemmän.

Lenkkipolulla Heikki on nopeampi, olipa kyseessä juoksu tai pyöräily. Intervallilenkit eivät onnistu yhdessä, sillä hänen vauhtinsa on selkeästi minua kovempi. Pitkillä lenkeillä menemme yhteistä tahtia, mutta silloinkin hän on aina puolitoista askelta edellä. Tavallisesti en siihen kiinnitä huomiota, mutta huonona päivänä se tuntuu kuin hän vain juuri ja juuri malttaisi pysytellä tahdissani.

Olen kerta toisensa jälkeen muistuttanut itseäni fyysisten eroavaisuuksien lisäksi hiukan erilaisesta juoksufilosofiastamme: siinä missä Heikki rakastaa vauhtia, minä keskityn sykkeen alhaalla pitämiseen ja vaivattomuuden tunteeseen. Omilla mittareillani mitattuna olen tehnyt hyvää kehitystä.
“Mutta silti…” kuiskaa pieni ääni korvaani: “…oletko treenannut huonommin? Tarkoittaako tämä sitä, että jäät jälkeen rinteelläkin?”

Kiipeilyseinä on paikka, jossa olen välillä onnistunut olemaan se, joka kiipeää ensin haastavan reitin. Olipa kyse tekniikasta tai kehon taipuisuudesta, aina joskus olen saanut olla se, joka viitoittaa tien.

Myönnän, että ensimmäisenä ylös saapumiseen liittyy häivähdys alkukantaista voitonriemua. Väitän myös, että jokainen kilpailuvietillä varustettu ihminen tuntee saman. Voiko tavoitteellista urheilua olla ilman kilpailuviettiä? Eikö juuri kilpailuvietti tuo muassaan sen, että “tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan haluaa olla aina parempi?

Lopulta kuitenkaan kyse ei ole tiimin sisällä voittamisesta. Kaiken edellä sanomani jälkeen olen yhä valmis vänkäämään, etten aktiivisesti kilpaile kiipeilyparini kanssa. Enkä sellaista haluaisi tuoda osaksi suhdettamme. Ensisijainen haluni on aina olla ‘parempi kuin minä eilen’.

Mutta supersankarien tiimeissäkin eri sankareilla on omat vahvuutensa. Yleensä väkivahva Captain America johtaa joukot voittoon, mutta joskus myös muurahaisen kokoinen Ant-Man on se, joka pelastaa päivän. Joukkueen yhteiseksi hyödyksihän voitto aina tulee, mutta on vain inhimillistä haluta olla välillä se, jonka supervoima kantaa koko joukkuetta. Se tekee tiiminjäsenestä tarpeellisen ja perustellun osan omaa jengiään.

Havahdun Salmisaaren pukuhuoneessa ajatuksistani. Kiukkuni ei ota laantuakseen, ja itsesäälin aallot loiskivat mielessäni niin korkeina, että pisaroita roiskuu poskille asti. Nousen penkiltä ja yritän siistiä kasvoni peilin edessä: minä en ole niitä elokuvien eteerisiä tyttöjä, joiden itkeskely tarkoittaa yksinäistä kyyneltä, joka helmen lailla vierähtää silmäkulmasta. Olen enemmän sitä “puukonviilloiksi turvonneet silmät, pää täynnä räkää, joka valuu turvonneesta nenästä holtittomasti” -tyyppiä. Nolostuttavan mulkoilun ja paiskomisen lisäksi joudun siis paljastamaan vielä lapsellisen tapani käsitellä näitä negatiivisia tunteita.

Taas tiimi kantaa. Ulko-ovella odottava kiipeilyparini ei katso kasvojani yhtään liian kauaa. Hän halaa rautakangenjäykkää kumppaniaan lohduttavasti, mutta ei sano mitään. Kävelemme autolle, ja hän antaa huomaavaisesti minun ottaa aikani, kunnes saan asiani muotoiltua:

– Minä haluan olla hyvä. Yhtä hyvä kuin sinä. Ilman pilkkuja, sivulauseita tai muttia. Noin yksitoista kuukautta vuodesta treenitulokset ovat ainoa mittari, joka meillä on käytettävissä. Käytämme toisiamme ajokoirien jäniksinä; säntäämme toistemme perään, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen. Sillä tavalla me parannamme suorituksiamme jatkuvasti, emmekä jää mukavuusalueelle. Se on vahvuus ja ilo, mutta miten sen voi tehdä ilman että vertailee? Varsinkin, kun on aina se, joka maaliviivalla näkee toisen kantapäät!

Hetken kuuluu vain auton hurina kiitäessämme kevätillassa. Mailleen painuva aurinko heijastuu meren pinnasta. Kiipeilyparini on pitkään hiljaa ennen kuin vastaa:

– Ensinnäkin, minä en koskaan koe olevani heikomman tai hitaamman kanssa. Minusta me täydennämme toisiamme. Ja rehellisesti sanottuna, mielestäni näkemyksesi on tällä hetkellä hiukan itsesäälin värjäämä. Olet usein päässyt reitin ensin, tai vaikkapa tehnyt enemmän vatsalihasharjoituksia. Fyysiset ominaisuudet ovat mitä ovat. Jos minulla on isommat lihakset ja voimalla saatan kompensoida välillä vaikkapa puuttuvaa tekniikkaa, on sinullakin oma salainen aseesi: taistelutahto. Kun minä putoan seinältä vaikealla reitillä, yritän pari kolme kertaa uudelleen, ja luovutan. Mutta sinä jatkat yrittämistä vielä kauan sen jälkeen, kun minä olen tullut jo alas. Katso nytkin itseäsi: olet ihan mustelmilla, koska taistelit loppuun asti. Itse asiassa en ole viitsinyt tätä kysyä, mutta mitä oikein teit siellä ylhäällä, että sait käsiisi tuollaiset ruhjeet?

Katselen sylissäni lepääviä, kieltämättä aika lailla osumia saaneita kouriani. Minua alkaa nolottaa – ja vähän naurattaa. Katkenneet kynnet, rakot ja hiertymät kämmenissä ymmärrän, mutta miten tosiaan olen onnistunut saamaan haavoja myös kämmenselkiin?

Pienen tempoilun jälkeen tsunami sisälläni alkaa asettua. Auringon sukeltaessa taivaanrannan reunan taakse, sisälläni kiehuva laava on asettunut tummaksi mereksi. Se lainehtii jo hiljaa, mutta aalloissa on yhä ripaus tyytymättömyyden hehkua: vaikka kaiken tämän ymmärrän, ikuisen kakkosen paradoksi ei ratkea.

Kun kiipeää yksin, täyttää, ylittää tai alittaa vain omia, itseen kohdistuvia odotuksiaan. Kun kiipeää tiimissä, kohdistaa itseensä odotuksia, paitsi yksilönä, myös tiimin jäsenenä. Nuo odotukset ja haavekuvat paremmasta itsestä ovat juuri se polttoaine, joka saa minut pyrkimään aina ylemmäs, enemmän ja lujemmin.
Vaikka olisimme paras mahdollinen tiimi, jonka näistä nykyisistä yksilöllisistä ominaisuuksistamme saa muodostettua, silti haluaisin olla ja antaa enemmän. Absurdi ajatus, mutta ehkä se on tämän maailman Ant-Manien taakka; ylläpitää uskoa, että maailman pelastamisessa muurahaisellakin on roolinsa.

Olisikohan helpompaa, jos olisin silloin aikanaan innostunut vaikkapa virkkaamisesta? – Tosin tuskin kunnianhimo on lajista kiinni, eli siinä tapauksessa olohuoneen seinä olisi luultavasti täynnä reikiä virkkuukoukun paiskomisesta!

Helvetin jääputous! – Kuuden viikon rangaistus

Hypercoldai oli viimeinen jääputous, jonka Dolomiittien jääkiipeilyreissulla kiipesin. Jäljellä oli vielä yksi päivä, jolloin sateista ja sumuista säätä uhmaten ajoimme pienellä autokotterollamme ylös vuorta Cascata dell’Inferno -jääputousta tavoittelemaan. Oppaamme Fabrizio suhtautui koko reissuun epäillen, mutta koska kyseessä oli viimeinen päivämme, päätimme yrittää. Yhdestä asiasta Fabrizio oli kuitenkin täysin ehdoton:
– Jos rinteellä on sumua, me emme mene. Emme lähellekään. Sumussa lumivyöryn vaaraa on mahdoton arvioida.

Alueella edellisenä syksynä riehunut myrsky oli kaatanut ison osan Sottogudan ja sen lähikylien puista. Hävitys oli niin massiivinen, että nyt – monta kuukautta myräkän jälkeen – suurimmat ongelmat eli puut teiltä ja rakennusten päältä oli saatu poistettua, mutta muutoin tuho oli edelleen raivaamatta. Fabrizio kertoi, että alueen asukkaat edelleen miettivät, miten raivaus olisi järkevintä tehdä, ja mitä valtavalle puumäärälle tehtäisiin.

Cascata dell’Infernon lähestymisreitti kulki halki pahasti tuhoutuneen metsäalueen. Puolen tunnin lähestymiseen menikin nyt reilusti enemmän aikaa, kun polun marssimisen sijaan kiipeilimme maailmanloppumaisen apeassa maisemassa maasta juurineen tempautuneiden puunrunkojen yli, ali ja lomista. Näkymä oli kouriintuntuva muistutus luonnonvoimien hirmuisuudesta.

Mutta hävityksen keskeltä löytyi myös kauneutta ja toivoa. Maata peittävien havujen lomasta vuoden ensimmäiset pienet siniset kukkaset työnsivät herkkiä terälehtiään kohti taivasta kuin nyt harmaan pilvipeiton takana piilottelevaa kevätaurinkoa esiin anoen. Kun kyykistyin hipaisemaan sormenpäälläni pientä sitkeää terälehteä, saatoin nähdä pontevat muurahaiset raivaustöissä. Hymyilin valtavan neulasen kanssa kamppailevalle muurahaiselle: jos ihminen olikin luonnon voimannäytteestä lamaantunut, oli luontoäiti tapansa mukaan piilottanut kaaokseen lempeän vihjeen elämän sitkeydestä.

Matkan varrella muutamaan otteeseen tunsin Heikin ja Fabrizion katseen kiinnittyvän minuun normaalia pidemmäksi aikaa, vaikka pyrin piilottamaan kyynärvarsissa polttelevan kivun. Tämä oli viimeinen päivämme, ja luvassa oli tekniikkatreeniä helpolla jääseinällä. Mistään hinnasta en halunnut jättää päivää väliin ja yritin salaa hieroa ja ravistella käsivarsiani helpottaakseni kuumilta puukoniskuilta tuntuvia vihlaisuja.
Mutta jos kiipeilyparini ja oppaani jotain huomasivatkin, kumpikaan ei sanonut mitään, ja sain alahuulta purren vaeltaa kohti viimeistä jääseinäämme. Ehkä vain kuvittelin nuo katseet. Tai ehkä se oli oma epäilykseni, joka kummitteli.

Cascata dell’Inferno poikkesi täysin aiemmin kiipeämistämme jääseinistä. Se ei ollut avoimen kalliojyrkänteen sylkäisemä aggressiivisen näköinen jääkiila. Sen sijaan tämä jääputous oli syvällä havumetsän syleilyssä, kahden kalliojyrkänteen väliin syntyneessä uomassa, joka näytti siltä, että siinä saattoi miltei kuvitella kesäisin ryöppyävän kosken. Fabrizio kuitenkin kertoi, ettei putous ollut jäätynyt joki, vaan uoma oli syntynyt ikijään hankauksesta, sillä varjoisalla rinteellä oleva jääputous vain harvoin suli kokonaan kesälläkään.

Ilman täytti voimakas havumetsän tuoksu. Putouksen molemmilla reunoilla puiden oksat roikkuivat jääuoman yllä kuin vihreä katto. Puusta toiseen putouksen yli pyrähteli lintuja, jotka visersivät varhaisen kevään konserttiaan. Uhmakkaasta nimestään huolimatta putouksen maisema oli lempeä; sekoitus havupuiden vihreää samettia, jäisistä puunjuurista pirskahtelevia vesipisaroita ja kallion lomasta ujosti kurkistelevia kevään versoja.

Harmillisesti yleensä pitkälle kevääseen hyvässä kiipeilykunnossa oleva jääputous oli leudon talven jäljiltä yllättävän suurelta osin sulanut, joten kiivettävää ei olisi kuin muutamia kymmeniä metrejä. Se riittäisi tekniikkaharjoitteluun, ajattelin ja yritin piilottaa itseltäni väkisin mielen laitamille hiipineen huojennuksen tunteen. Käteni olivat todella kipeät, ja kipuaaltojen myötä olin huomannut haluttomuuden valuvan kiipeilykenkiini ja muuttavan ne raskaiksi ja puiden juuriin takertuviksi.

Kyllä varmaan arvaatkin, mihin tämä tarina johtaa: eihän kiipeämisestäni tullut mitään. Yhden köydenmitan jälkeen tunnustin tappioni Fabriziolle ja kerroin kyynärvarsikivuista.

– Tervetuloa kerhoon! Tuo on tavallinen vaiva kiipeilijöillä, opas totesi hymyillen osaaottavasti, ja jatkoi:
– Muista, että se on tulehdus. On erittäin tärkeää, että lepuutat käsiä kunnolla. Useamman viikon.

Kasvoni venähtivät pettymyksestä. Varovaisesti koetin tingata oppaan ohjeita vastaan, sillä olin huolissani vähenevästä harjoitusajasta ja pelkäsin, että tähän asti tehty työ menisi hukkaan. Elbrusille ja Matterhornille lähtöön oli enää muutama kuukausi. Eihän tämä nyt niin paha vaiva ollut!

Fabrizion köyden parissa työskentelevät kädet pysähtyivät. Hän kääntyi puoleeni ja naulasi lähes mustat silmänsä tiukasti silmiini ja antoi minulle tiukan ohjeistuksen, jota Heikki myöhemmin virnistellen kutsui “isälliseksi ryöpytykseksi”:
– Suhtaudu siihen vakavasti, ja hoida se kunnolla. Tuo vaiva on siitä hankala, että hetken päästä kipu ei tunnu levossa. Luulet käsien parantuneen ja palaat seinälle. Mutta pienenkin kiipeämisen jälkeen huomaat, että seuraavana päivänä käsivarret ovat entistäkin pahemmassa kunnossa. Eli nyt ainakin kolme viikkoa täyslepoa. Ei käsitreeniä. Etkä myöskään saa kantaa mitään, edes kauppakassia.

Niin minä siirryin sivuun seuraamaan, kuinka miehet kiipesivät seinää edestakaisin rakentaen ja purkaen jääankkureita. Istuin ylhäällä uoman reunalla, söin suklaata, haistelin metsän tuoksuja, katselin lintuja ja lohduttelin itseäni: “Nyt pieni tauko vaan, ja pian kädet ovat taas kunnossa. Enhän minä ole ammattikiipeilijä, ei se minulla viikkokausia kestä.”

Mutta yllätys yllätys: Fabrizio oli oikeassa. Seuraavien päivien ajan kyynärvarsien kipu oli niin kova, että söin särkylääkkeitä kuin näkkileipää.
Pari päivää Suomeen palaamisen jälkeen jatkuva polte alkoi hellittää, ja vihlaisut ilmaantuivat vain, kun koetin tehdä käsilläni jotain. Tällä todella tarkoitan,” kun koetin tehdä melkein mitä vaan”: Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mihin kaikkeen käytät kyynärvarren lihaksia? Kaikki kantaminen, farkun napin sulkeminen, juomalasin kallistaminen, avaimen kääntäminen lukossa, tietokoneella kirjoittaminen – kynällä kirjoittaminen, hitto soikoon! Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka korvaamattomat ja monessa mukana nuo monilla lähes huomaamattomat lihakset ovat.

Pari viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen tapasimme seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin Salmisaaressa boulderoinnin merkeissä. Käsivarsia ei enää särkenyt. Olin varustautunut rannetuilla ja yritin lämmitellä lihakset hyvin. Kyllä minä nyt yhden tunnin pärjäisin.

Mutta boulderointi on armoton laji. Jo muutaman helpon reitin jälkeen kipu palasi. Yritin varovasti hieroa ja ravistella kyynärvarsiani, mutta niiden lihakset olivat täysin voimattomat, ja sormien ote vain ei kertakaikkiaan pitänyt. Nöyryyttävästi jysähdin kerta toisensa jälkeen patjalle selälleni. Kiukku ja yli kahden viikon aikana kasautunut malttamattomuus saivat minut kuitenkin yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen.
Lopulta Axel keskeytti puuhani. Ärtymystä nieleskellen, pää kumarassa otin vastaan jo toisen isällisen puhuttelun, tällä kertaa parikymppiseltä seinäkiipeilyn Suomen mestarilta:

– Ymmärrän hyvin, että olet turhautunut. Mutta usko minua: olen itse tehnyt tuon saman virheen, enkä uskonut ketään. Lopputuloksena oli, että parantuminen kesti kuukausia. Teillä ei ole siihen varaa. Nyt on vielä hyvin aikaa tervehtyä, eikä tehty työ ole mennyt hukkaan. Mutta jos pahennat tilannetta, voi olla, että pilaat itseltäsi mahdollisuuden Elbrusilla ja Matterhornilla!

Tällä kertaa minä uskoin… tai no, osan aikaa kyllä Heikki taisi pitää minut kurissa. Mutta minä lepuutin käsiä viikkokausia. Juoksin ja treenasin kaikkea muuta, mutta kädet jätin rauhaan. Kauppaostokset kannoin repussa, käytin rannetukia töissä ja jopa kotona. Heikin kysyessä käsien vointia, vastasin joka kerta:
– Siinähän ne, raahautuvat mukana…

Viimein, vasta noin kuusi viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen vihlonta oli poissa ja tunsin, että sormeni taas tottelivat. Eikä se tapahtunut yhtään liian aikaisin; nimittäin suuren seikkailumme alkuun on enää reilut kolme kuukautta!
Loppukiri on alkamassa…

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén