Month: April 2019

Lumivyöryvaara Hypercoldailla

7.3. Luminen päivä ja oppaan analyysi

Heräsin kellon soittoon aamuviiden aikaan oudon vastentahtoisena. Huolimatta edellisestä lepopäivästä, tunsin itseni väsyneeksi ja kyynärvarsia poltteli. Ulkona oli sumuista. Fabrizio oli varoittanut huononevasta säästä. Tämän päivän lähtöaikaa oli aikaistettu, jotta ehtisimme huonon sään edelle. Mutta taisimme olla jo valmiiksi myöhässä, sillä sadepisarat hakkasivat ikkunaan, ja aamunsarasteisen taivaan sävy ankean harmaa.

Hotellin henkilökunta ei ollut vielä saapunut töihin, kun hiivimme pimeään alakertaan. Pyynnöstä meille oli jätetty keitettyjä kananmunia ja termoskannullinen kahvia aamupalaksi. Ruoka sai energiatasot nousemaan, ja särkylääke vaimensi poltetta käsissä.

Lähtöaika koitti, ja Fabrizion hahmo ilmestyi hotellin etuoven taakse tähyilemään hämärään aulaan. Heilautin kättä oppaalle tervehdykseksi ja päästääkseni hänet sisään tartuin reippaasti ovenkahvaan. Edellisiltana saamieni ohjeiden mukaisesti väänsin vanhaa avainta lukossa… ja naps!

Ällistyneenä nostin avaimen puolikkaan lasioven takana sateessa seisovan Fabrizion silmien eteen. Toinen puoli avainta oli tukevasti lukossa, eli olin onnistunut lukitsemaan meidät sisälle!

Tovia ja pientä hässäkkää myöhemmin olimme löytäneet reitin hotellin suksivaraston kautta takapihalle. Olin Fabrizion rauhoittelusta huolimatta kauhuissani sotkusta, jonka tämä aiheuttaisi, ja vaisuna kömmin auton takapenkille.

Ajo jääkiipeilymatkamme pisimmälle, monireittiselle Hypercoldai-nimiselle jääseinälle kului normaalia hiljaisemmissa merkeissä. Minä märehdin katkennutta avainta takapenkillä, ja miehet tähyilivät huolestuneena säätä. Taivaalta tuli nyt raskasta lumen ja veden sekoitusta, joka ei vähentynyt kuin hiukan ajaessamme ylöspäin. Aina positiivinen Fabriziokaan ei tuntunut kovin optimistiselta, kun saavuimme lähestymisreitin parkkipaikalle:
– Kokeillaan. Mutta varoitan, että lähestyminen on pitkä ja raskas. Vaikka pääsisimme ajoissa perille, voi olla, ettemme pääse kovin pitkälle.

Lähestyminen oli täsmälleen kuten Fabrizio oli sen kuvaillut. Navakassa tuulessa tarvoimme kaksi tuntia jyrkkää ylämäkeä tahmeassa, paikoitellen reiteen asti ulottuvassa hangessa. Sade voimistui ja muuttui lumeksi. Väsyneet jalkani löysivät tasaisen vaellusrytmin, mutta vähän väliä kiehuvat lihakset pakottivat pysähtymään. Puuskutin kuin vanha höyryveturi. Kylmästä tuulesta huolimatta olin hiestä märkä. Silmiin valuva hiki ja lumituisku muuttivat näkyvyyden utuiseksi.
Vuoren kuvetta nouseva vaellusreittimme kääntyi lopulta vuoren sisäreunalla olevaan kurumaiseen halkemaan. Nähdessäni, mihin olimme menossa, toivoin hetken, että vuoren sisällä olisi suojaisampaa. Mutta turhaan. Tuuli vihelsi kurun poikki syösten niskaamme loputtomasti lunta.

Kun lopulta saavutin Fabrizion suuren jääseinän juurella, olin ihan poikki. Toivoin kunnon lepotaukoa. Oppaamme oli kuitenkin selkeästi huolissaan säästä ja hoputti jatkamaan. Ja toisaalta, eipä tuossa viimassa olisi tehnytkään mieli piknikiä ryhtyä rakentamaan.
Hörppäsin nopeasti kupin teetä termoksesta, söin suklaapatukan, pukeuduin kiipeilyvarusteisiin ja koetin sijoittaa tähän odottamaan jäävän reppuni kiveä vasten mahdollisimman suojaan lumipyryltä.

Huonosta säästä huolimatta saatoin enemmänkin aavistaa kuin nähdä, että reitti tulisi olemaan hieno. Monesta osareitistä koostuva matkamme kulkisi valtavan jääkurun reunaa, ja varmistuspisteet olisivat pääosin luonnon jääluolissa. Teknisesti reitti olisi La Spada di Damoclea helpompi, mutta huomattavasti pidempi.

Fabrizio paineli vauhdikkaasti edellä liidaten köyden ensimmäiseen jääluolaan ja rakentaen sitten ankkurin varmistaakseen meitä. Näköyhteyttä oppaaseen ei reittien aikana ollut, ja köyteen takertuva lumi vaikeutti köyttä nykien tapahtuvaa viestimistä. Mutta rutiini oli ehtinyt syntyä, ja reitti kerrallaan kiipesimme ylöspäin. Aloitimme Heikin kanssa rinnakkain mutta seinän jyrkentyessä, minä siirryin Heikin eteen ja kiipeisimme osittain samaa linjaa.

Kolmannen reitin alussa kiipesimme välietappina toimineesta jääluolasta lumimyräkkään pitkin jääseinää, jota pitkin solisi vesi: käytännössä miltei konttasin jäisessä purossa hurjassa viimassa. Työntyessäni ylös vetistä seinää kohti lumimyteriä, en voinut olla miettimättä, millaisen vaatimustason tämä asetti varusteidemme veden- ja tuulenpitävyydelle: kumman tahansa ominaisuuden pettäessä kiipeilijän olotila muuttuisi nopeasti erittäin vaikeaksi!

Neljäs reitti kulki avoimen lumikourun seinämää. Lumipyry oli pahentunut entisestään, ja kourun reunoilta oli alkanut valua lunta; aluksi pieninä pöllähdyksinä, mutta hetken kuluttua se alkoi muuttua lumivyöryä muistuttavaksi tasaiseksi valuvaksi massaksi.
Saapuessani reitin päässä olevaan jääluolaan, köysistä pitelevä Fabrizio totesi vakavana:
– Olen pahoillani, mutta tämä päivä on tässä. Kun Heikki on tullut ylös, lähdemme heti alas. Täällä ei ole turvallista.

En ollut yllättynyt, sillä olosuhteet huononivat nopeasti. Jääkourun reunaa kiivetessäni olin tihenevään tahtiin vilkuillut ylöspäin. Nimittäin taivaalta pyryttävän lumen lisäksi kourun reunoilta syöksähteli niskaamme pyörteileviä pöllähdyksiä lunta tihenevään tahtiin. Kourun keskivaiheilla valui jo tasainen lumivirta alas kourun jäistä pintaa.

Nousun edetessä tauot ylhäältä niskaamme satavien lumipöllähdysten välillä olivat lyhentyneet. Siihen mennessä, kun Heikin kasvot ilmestyivät näkyviin jääseinän hyllyn takaa, vajaat kymmenkunta metriä alapuolellani, pöllähdykset olivat muuttuneet tasaiseksi, jatkuvasti vahvistuvaksi lumiputoukseksi, joka liittyi kourun pohjalla nyt laavamaisesti valuvaan valkoiseen virtaan.

Lumiluolan turvapaikassa vilkuilin levottomana lumivirtaa ja luolan suuta lähestyvää Heikkiä. Hän olisi pian täällä, mutta edessä oli vielä paluumatka. Fabrizio oli jo siirtänyt Heikin varmistamisen minulle ja ryhtynyt kiireesti valmistelemaan laskeutumista.

Tuuli ulvoi kovaäänisesti ja otti sointiinsa lisävihellyksen valtavan jääkourun reunoista. Lumi ryöppysi ohitseni nyt lähes katkeamattomana virtana. Luolan kattolipan alta tarkastelin yläpuoleltamme ilmaan valuvaa kuin tanssien tuulessa pyörteilevää lumipilveä. Heikki nousi viimeiset metrit luolaan silmät suorituksen onnistumisesta säihkyen. Hänkin oli oivaltanut tilanteen ja ei hämmästynyt, kun sai Fabriziolta tiukan ohjeistuksen:
– Tankkaa nopeasti teetä ja suklaata. Meidän pitää lähteä alas välittömästi.

Jääluolassa, kallion reunan alla, oli tuulensuojaista ja jopa lämpöisen tuntuista. Suussani makean teen ja suklaan aromit ja veressäni mahtavan nousuelämyksen kutina. Olisi ollut helppo unohtua vain ihailemaan aavemaista ja hiukan pelottavaa näkymää. Pyörteilevä lumi vangitsi huomioni samalla tavalla kuin nuotion liekit. Myös Heikki tuijotti näkymää haltioissaan, ja lausui sitten ääneen kysymyksen, joka oli minunkin mieleni reunoilla leijunut:
– Mikä on lumivyöryn raja?

Fabrizion nopeasti työskentelevät kädet pysähtyivät, hän suoristi selkänsä ja katsoi meihin.

– Kyllä tuo on lumivyöry, tosin pienehkö sellainen. Pääsemme laskeutumaan turvallisesti, kun pysymme seinän reunassa, teemme yhteistyötä ja toimimme ripeästi.

Tässä näkymä jääluolasta:

Oppaamme ohjeisti meidät laskeutumiseen, ja hetkeäkään hukkaamatta lähti matkaan kadoten pian jääseinämän hyllyn taakse. Hetken kuluttua köyttä pitkin tuli merkki, joka kertoi, että oli minun vuoroni. Asettauduin luolan suuaukolle, selkä menosuuntaan päin ja takaparin lähdin astelemaan alaspäin.

Uskomaton hetki! Kuinka voisin kuvailla, miltä tuntuu kulkea köysistössä takaperin ja samalla nähdä, kuinka yläpuolelta lumi ryöppyää lumikourun reunan yli ja jatkaa matkaansa koskena kohti laaksoa? Virtaus oli kevyt, mutta oli helppo aavistaa, millainen voima siinä olisi, jos sen massa kasvaisi.

Jännitys kohisi suonissa samaa tahtia nilkoissani pyörteilevän valkoisen joen kanssa. Yläpuoleltani kourun reunalta satoi jatkuvasti lisää lunta niskaani. Kuitenkin reitilläni kourun laidassa valuva virtaus oli enemmänkin tuulen ja kourun keskivaiheilla kulkevan, isomman virtauksen voimasta pöllyävää vaahtoa – ei mukaansa tempaavaa massaa – joten tunsin tilanteen olevan hallinnassa. Lumen liike kuitenkin tempoi laskeutumisköysiä, ja koska valkoinen joki oli peittänyt alleen jääpinnan, askelissaan sai olla tarkkana, ettei kaatuisi.

Saavutin varsin nopeasti Fabrizion, joka siirsi Heikin varmistamisen minulle ja ryhtyi taas välittömästi valmistelemaan seuraavaa laskeutumista, jossa kulkisimme vetisen jääseinän yli, nyt toiseen suuntaan. Turhia ei puhuttu, vaan työskentelimme tehokkaasti. Heti lumisen Heikin saavutettua meidät ja kytkeydyttyä varmistusankkuriin, Fabrizio yritti vetää varmistusköyden alas, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.

Mutta köysi ei totellutkaan.

Siinä me seisoimme, kaikki kolme kiinni samassa ankkurissa kapealla, avoimella hyllyllä, ja yläpuolelta valui jatkuvasti lunta niskaamme. Tuuli pyörteili ja ulisi ympärillämme, kun Fabrizio tempoi kaikin voimin köyttä, jotta se irtoaisi jääluolan varmistuspisteestä (jääruuvithan viimeinen kiipeilijä, eli Heikki, oli tuonut muassaan).

Mutta köysi oli jumissa.
Fabrizio heittäytyi köyden varaan koko painollaan repäistäkseen sen irti, mutta turhaan. Köysi venyi joustovaransa verran, mutta tempaisi sitten oppaamme takaisin ylös. Koska olimme ahtaasti pienellä jäähyllyllä, Fabrizio paiskautui minua vasten koko painollaan. Onneksi olin varautunut, ja onnistuin väistämään jäärautoja ja pitämään omien rautojen kärjet tiukasti hyllyn reunassa.


Taisto jatkui. Lopulta kaikki kolme temmoimme köyttä irti koko painollamme, mutta turhaan. Olin jo huolissani, joutuisiko oppaamme palaamaan ylös, alati kiihtyvän lumipöyrteilyn joukossa. Mutta sitten Fabrizio kaivoi esiin pienen mekaanisen laitteen (en millään muista, mikä se oli), jonka avulla hän sai vielä vipuvoimaa köyden irrotukseen. Nyt parin yrityksen jälkeen, köysi löystyi! Mikä ikinä sitä olikaan ylhäällä pidellyt, antoi myöden, ja kuin raivokas merikäärme, köysi syöksyi luoksemme halki lumivirran.

Juhlaan ei ollut aikaa, vaan Fabrizio lähti välittömästi seuraavalle etapille. Jyrkän laskeutumismatkan ja oppaamme nopean liikkumisen vuoksi tempauduin voimakkaasti köyden suuntaan. Olin nimittäin köysistössä Fabrizion jälkeen toisena, jolloin hänen painonsa veti minua alaspäin. Vaikka olin tiukasti jääankkurissa kiinni, tartuin ankkuriköyteen ja roikuin köydestä täysin voimin, jotta vetävä paino ei olisi nykäissyt minua pois hyllyltä retkottamaan köysien varaan.

Nyt olimme Heikin kanssa kahdestaan jäähyllyllä. Lumen virratessa nyt katkeamattomana ryöppynä niskaamme jääkourun reunalta ja minun rehkahdellessa köyden nykäisyjen varassa, aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta nauraa.

– Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Voisimme yhtä hyvin viettää lomaa aurinkotuolissa! Mutta me valitsimme tämän! hihitin silmät naurun kyynelissä, taistellessani köydessä laskeutuvan Fabrizion tempoiluja vastaan.

Onnistuimme tallentamaan pienen pätkän tuota hetkeä. Ehkä se olisi kaikessa hölmöydessään parempi jättää kotiarkistoihin. Mutta samaan aikaan minusta se kertoo osuvasti tilanteen absurdiudesta, joten laitan tähän (pahoittelut kiroilustani, Heikkihän sen sijaan imitoi Rocky-elokuvasta tuttua “Adrian!”-huutoa, mikä on tiimimme sisäpiirivitsi):

Hetken kuluttua terävä nykäisy köydestä kertoi, että oli minun vuoroni edestä. Edelleen virnistellen, irrotin kohmeisilla sormillani tempoilevan köyteni ankkurista ja lähdin laskeutumaan.

Lumivirran vaikutus väheni alaspäin edettäessä, ja kaksi viimeistä köydenmittaa sujuivat helposti. Heti alas päästyämme kahlasimme nopeasti paikkaan, jossa varusteemme olivat lumeen hautautuneena. Onneksi kuitenkin paikka oli hyvin merkitty, ja kaikki löytyi pienellä kaivelulla lumen alta.

– Nyt lähtekää vauhdilla alas! Niin nopeasti kuin vain turvallisesti pääsette! hoputti Fabrizio ja päättäväisesti torjui kaiken tarjoamamme avun köysien pakkaamisessa. Vaikka oppaamme oli aiemmin todennut, että suuren lumivyöryn vaaraa täällä ei ollut, oli hänellä selvästi kiire saada meidät mahdollisimman nopeasti alas vuorelta.
Niin me kompuroimme puolijuoksua uupunein koivin alamäkeä reisiin asti upottavassa hangessa.

Hetken kuluttua tottuneesti hangessa harppova Fabrizio saavutti meidät.
Hiljalleen viheltävä tuuli vaimeni, lumipyry asettui leijaileviksi hahtuviksi ja pian edelleen vedeksi. Fabrizion hartiat rentoutuivat. Reilun tunnin jälkeen saavumme laskettelureitin reunaan. Kun vesisateessa rämmimme loppumatkan sohjoista rinnettä alas laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme, tuntuvat aiemmat tunnit oudon etäisiltä.

Vain puoli tuntia myöhemmin istuimme hiihtomajalla edessämme lämmin lautasellinen höyryävää pastaa. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei kuulunut muuta kuin aterinten vauhdikas kilinä. Lapioin ruokaa suuhuni sellaisella intensiteetillä, että mielessä kävi arvaus, kuinkahan pahasta lautasen kiille on ruoansulatukselle.

Syödessäni mietiskelin Fabriziota, joka oli näyttäytynyt minulle tällä reissulla uudessa valossa. Mont Blanc -talvikiipeilyreissun jälkeen pidin hänestä; hyväntuulisuudesta, vahvasta ammattitaidosta yhdistettynä rentoon asenteeseen ja pulppuilevaan nauruun. Mutta myönnettäköön, että hiukan jossain vaiheessa pohdin, mahtaisiko Fabriziosta tarpeen tullen irrota riittävästi auktoriteettia.
Jos tuota olin jossain vaiheessa epäillytkin, nyt jokainen huolen häivä oli poissa ja olin entistä tyytyväisempi siihen, että oppaamme on hauskaa seuraa ja huomioiva ryhmänjäsen. Tiesin nyt, että hän ottaa selkeästi vahvan johtajan roolin ja tiukassa paikassa kuri on sotilaallinen. Se luo turvaa ja tiedän voivani luottaa häneen aina.

Pahimman nälän laannuttua ja lämmön hiivittyä takaisin ihon alle, Heikki nojautui taaksepäin ja kysyi Fabriziolta palautetta suorituksemme. Olimme nyt kolme päivää kiivenneet yhdessä. Oppaamme osaisi jo varmasti sanoa jotain siitä, miten toivottomina tapauksina hän meitä Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmän suhteen piti. Fabrizio silmäili meitä hetken mietteliäänä ja antoi sitten analyysinsa:

– Te olette nopeita, sekä oppimaan että liikkumaan. Tänään teimme kahdessa tunnissa lähestymismatkan. Vain viime viikolla olin täällä ryhmän kanssa, jolta lähestyminen vei kaksinkertaisen ajan. Nopeus ei ole yksiselitteinen asia kiipeilyssä, mutta kertoo tässä tapauksessa siitä, että kumpikin on hyvässä kunnossa. Olette tehneet lujasti töitä ja sen huomaa! 

Olette erilaisia vahvuuksiltanne ja heikkouksiltanne, mutta se on luonnollista. Te myös etenette tehokkaasti seinällä. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opeteltavaa, mutta siksihän me olemme täällä! 

Ja muistakaa: Matterhorn ei ole jääkiipeilyä eikä reittimme valtavan tekninen. Tämän harjoittelun tarkoitus on Matterhornin näkökulmasta lähinnä ollut lisätä varmuutta ja vahvistaa itseluottamusta ilmavissa paikoissa ja haastavissa tilanteissa. Jää- ja kalliokiipeily ovat monessakin mielessä ongelmanratkaisua, jotka vaativat kylmäpäisyyttä. On hienoa huomata, että toimitte rauhallisesti ja tiiminä myös haastavissa tilanteissa.
Harjoitteluaikaa on vielä hyvin jäljellä, ja kesällähän treenaamme yhdessä kalliokiipeilyä. Kun Elbrusin ja Matterhornin aika koittaa, sanoisin, että suurin uhka onnistumiselle on molempien vuorten haastavat sääolosuhteet. Mutta kyllä te olette valmiita!

Onnellisuus ja ylpeys ryöppysivät halki väsyneen kehoni kuin kohiseva koski. Siinä vuoristomajan kahvilan hälinän keskellä, unohdin märät vaatteet, särkevät käsivarret ja vuotavan nenän. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka olin – salaa jopa itseltäni – epäillyt, olisiko minusta tähän. Huolimatta viime kuukausien aikana tehdystä työstä, edelleen epäilyksen varjot olivat kurkkineet olkapään takaa ja aiemmat epäonnistumiset Elbrusilta ja Kilimanjarolta kummitelleet jossain mieleni laitamilla.
Aina ajatellessani suunnitteilla olevaa Elbrusin pohjoisreitin ja Matterhornin yhdistelmää, ajatuksissani oli kaikunut Fabrizion varovainen “We can try.” -arvio.
Monta mutkaa olisi vielä edessä ja paljon työtä tehtävänä, mutta nyt tiesin, että oppaamme uskoi meidän pystyvän siihen. Miksi siis minäkin en uskoisi? Tiesin poskieni punastuvan, ja käänsin katseeni, kun pikkuisen nolosti tunsin silmieni kyyneltyvän ilosta. Mylläkkä sisälläni taisi näkyä kasvoillani ja luulen, etten ollut yksin, sillä Heikki tarttui käteeni ja puristi sitä, kun Fabrizio päätti analyysinsa:

– You are tough guys. I am happy to climb with you!

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”.  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén