Month: June 2017

Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen

Päivä 4: Akklimatisoitumisen iloa

Auringonlaskun sininen hetki Kaukasuksella

Heräsin aamulla hiestä märkänä mutta levänneenä. Olin nukkunut loistavasti, paremmin kuin koskaan aiemmin vuorilla. Uskomatonta, en ollut herännyt kertaakaan!

Tänään tavoiteltaisiin akklimatisoitumisnousulla Mont Blancin huippua vastaavaa korkeutta (4810 m), ja mahdollisuuksien mukaan mentäisiin jopa 5000 metriin. Oppaamme Viktorin taktiikkana oli kiivetä matkan sijasta aikaa. Etukäteen ei siis päätetty, missä korkeudessa käännyttäisiin takaisin, vaan Viktor oli määrittänyt kellonajan, jolloin paluumatka alkaisi riippumatta siitä, missä olisimme.

Uuden korkeuden saavuttamisen mahdollisuus sai sydämen sykähtelemään. Älä käsitä väärin; korkeusennätykset eivät itsessään ole minulle kiipeämisen ajuri. Minulle kiipeämisen ydin on paljon enemmän pään sisällä tapahtuva kokemus; sekoitus oman pienuuden ymmärtämistä luonnon armoilla – ja samanaikaista vahvuuden ja suuruuden tunnetta, jonka kokee, kun seisoo maailman katolla, kohottaa kasvot aurinkoon ja avaa kädet halatakseen taivasta.
Mutta on myös myönnettävä, että olen kovin tavoiteorientoitunut ihminen, ja vaikka kiipeilyn arvot ja ajurit ovat muualla, kyllä kiipeilysuoritusta tehdessäni halajan aina huipulle.

Kiipeilyparini Heikki ja minä base campissä, takana Elbrusin huiput,
kauimmainen nyppylä korkeampi huippu, jota pian tavoiteltaisiin
Tänään ei kuitenkaan tavoiteltu huippuja, vaan tarkoituksena oli valmistautua tulevaan huiputusyritykseen. Pieni päänsärky viestitti käynnissä olevasta akklimatisoitumisprosessista, mutta muuten tunsin itseni vahvaksi, kun aamiaisen jälkeen asetuin paikalleni kiipeilyjonon etupäähän.

Aamuauringon leikkiessä häikäisevillä hangilla aloitimme rauhallisen nousun rinnettä ylös. Jonon etupäässä Viktorin kanssa kulki Max, minä ja Heikki sekä hiukan taaempana Eeva, lopun ryhmän seuratessa hitaammin perässä. Oikea rytmi löytyi nopeasti. Onnellisuuden tunne purskahti sisältäni niin voimakkaana, että tunsin silmien sumentuvan kyynelistä. Keskityin nauttimaan tutusta hitaasta askeleen keinunnasta ja lumen narskeesta jäykkien kenkien alla. Kaikista taisi tuntua samalta, sillä Max kääntyi katsomaan minua kasvoillaan korvasta toiseen ulottuva hymy, ja hetken kuluttua kuulin Heikin laulavan ilosta soivalla äänellä. Se hetki taisi olla täydellinen vastaus “miksi kiipeät vuorille” -kysymykseen.

Matkan edetessä Heikki alkoi jutustella Viktorin kanssa, ja saimme kuulla oppaamme kiivenneen Elbrusille yli 80 kertaa 1980-luvun puolivälin jälkeen. Viktor oli opiskellut vuoristo-oppaaksi Neuvostoliiton aikana, jolloin vuorikiipeily oli Neuvostoliitossa valtion tukema laji. Kiipeilymaksuja ei tuolloin ollut, ja esimerkiksi oppaaksi kouluttautumisen maksuista huolehti valtio.

– Olin juuri valmistumassa oppaaksi, kun Neuvostoliitto hajosi, ja kaikki muuttui maksulliseksi. Onneksi ihmiset halusivat silti kiivetä, Viktor kertoi voimakkaalla korostuksellaan.

Ujosti hymyilevä kaita mies on vuosikymmenten aikana kiivennyt entisen Neuvostoliiton alueen vuoria laajalti. Vaikka tummat lasit peittivät Viktorin silmät, saattoi selvästi nähdä, kuinka erityisen suuri ylpeys hiipi hänen kasvoilleen Heikin kysyessä, oliko hän kiivennyt Ushballe, laakson toisella puolella näkyvälle kaksihuippuiselle vuorelle, joka oli lähes maagisella kauneudellaan vanginnut huomioimme ensimmäisestä silmäyksestä asti.

– Kiipesin kymmenisen vuotta sitten pohjoiselle huipulle ja huippujen väliseen satulaan yksin. Toiselle huipulle en huonon sään vuoksi päässyt. Ushba on “hiukan tekninen vuori”, Viktor kertoi vilkaisten kauempana auringossa kylpevän Usban ylvästä huippukaksikkoa. Kuitenkin hän vastasi kieltävästi, kun kysyimme, aikooko hän palata. Tulisimme myöhemmin kuulemaan, että “hiukan tekninen vuori” tarkoittaisi sitä, että Ushba kuuluu haastavuudessaan venäläisen luokituksen mukaan toiseksi haastavimpien vuorien kategoriaan.

Minulla oli ollut hiukan opettelua uusien ylävuoristokenkieni kanssa. Edellisen päivän ja tämän aamun mittaan olin useita kertoja säätänyt jalkineitani. Monte Rosalla loukattu jalka (se tarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ) tuntui alkavan oireilla. Jalkaterä vaikutti turpoavan ja sitä vaivannut puutumus muuttui asteittain kovenevaksi kivuksi. Mieleni harmaantui, sillä silmätulehdusten ja kipeytyvien jalkaterien kaltaiset vaivat tuntuvat todella raivostuttavilta, kun olet viimein pitkän odotuksen jälkeen vuorella. Onneksi tuplasukan poisto ja nauhoituksien säätäminen tuntui auttavan tilanteeseen, ja matka saattoi jatkua.

Vuorenrinne jyrkkeni jatkuvasti, ja 4200 metrin tietämillä huomasin korkeuden alkavan tuntua koko ryhmällä. Kiipeilyjonomme loppupää oli jo tunteja aiemmin eriytynyt omaksi, hitaammin liikkuvaksi ryhmäkseen ryhmänjohtaja Tommin kanssa, mutta nyt myös nopeammin kiipeävä ryhmän etupää venyttäytyi harvemmaksi jonoksi Viktorin takana. Heikillä vauhtia tuntui riittävän ja hän oli siirtynyt keulille, Max ja minä tulimme perässä hiukan hitaammin, ja Eeva oli jättäytynyt taaemmas. Vaikka vauhti hidastui, ja tunsin selvästi kehoni joutuvan ponnistelemaan aiempaa enemmän, oloni oli ihan hyvä. Tiesin, että pian edessä oleva evästauko riittäisi tankkaukseen.

Samaan aikaan säätila alkoi muuttua nopeasti. Aiemmin aurinko oli helottanut polttavana ja kylmä vuoristotuuli oli raukeasti henkäillyt kuumuuteen helpotusta. Elbrusin kahden huipun ympärille kertyneet pilvet olivat muodostaneet harmaan massan, joka nyt alkoi vyöryä nopeasti rinnettä alas meitä kohti. Saapuessamme taukopaikalle 4310 metriin, jouduimme äkisti pilvimassan sisään. Tuuli koveni purevaksi viimaksi, joka sylki niskaamme rakeita.

Tankkasimme viiman keskellä evästä ja nestettä. Totesin hytiseväni kylmyydestä ja joutuvani lisäämään vaatetta. Seurasi nolostuttava vaatteiden vaihto-operaatio, jonka aikana vannoin ostavani uudet kuorihousut, jotka saisi puettua päälle poistamatta jäärautoja ja ylävuoristokenkiä. En ollut muistanut testata, mahtuisivatko uudet, edellisiä isommat kengät läpi kuorihousujen lahkeista. Nyt jouduin riisumaan aivan liikaa varusteita lisätäkseni kuoriasun ja kamppailemaan varusteiden kanssa kanssa, kun esimerkiksi viimassa kohmettuneet sormeni eivät saaneet jäärautojen remmejä auki. Tästäkin oli taas opittava ja päätin, ettei tämänkaltaisia tilanteita saisi enää koskaan syntyä, sillä tässä yhdistyi monta turvallisuusriskiä.

Tauon päätyttyä sää oli muuttunut huonoksi ja tilanne vaikeutui nopeasti, joten Viktor teki päätöksen takaisin kääntymisestä. Niin kärkiryhmä suuntasi takaisin alas pettyneenä keskeytyneestä noususta mutta tyytyväisenä siitä, että olimme kuitenkin päässeet tähän asti ennen sään huonontumista. Loppuryhmä oli palannut takaisin jo aiemmin. 

Kenkien kuivattelupaikkana ruokakontin katto on ehdoton ykkönen

Päivällisellä keskusteltiin huiputuksesta. Heikki, Max ja minä olimme päättäneet tehdä huiputusyrityksen kiiveten koko matkan base campistä. Tämä tarkoittaisi yli kaksinkertaista kiipeilymatkaa (yli 1800 vertikaalimetriä) verrattuna muuhun ryhmään, joka matkaisi lumikissojen kyydissä 4800 metriin ja yrittäisi kiivetä sieltä loppumatkan 5642 metriin Elbrusin huipulle. 

Pitkän reitin ryhmän lähtö olisi useita tunteja aiemmin ja paluu vastaavasti myöhemmin. Viktorin jäädessä isomman ryhmän mukaan lyhyemmälle kiipeilymatkalle, oppaaksemme tulisi toinen paikallinen opas Nikolai. Hän oli vaalea pörröpäinen nuori mies, jonka englannin kielitaito rajoittui muutamaan sanaan, mutta joka oli Viktorin tavoin valtavan sydämellinen ja halukas kommunikoimaan, joten keskustelua vietiin eteenpäin myös ilmehtien ja käsimerkein.
Iltapäivä sujui varusteita huoltaen, lepäillen ja tankaten. Akklimatisaationousu oli vienyt kaikkien voimia. Seuraavana päivänä olisi edessä pari tuntia tekniikkaharjoittelua ja loppupäivä lepoa. Näillä näkymin näytti siltä, että optimaaliset sääolosuhteet huiputusyritykseen olisivat vasta kahden päivän päässä, joten luvassa olisi pari päivää valmistautumista h-hetkeen.

Nukkumaan mentiin hyvin aikaisin. Tunsin itseni uupuneeksi ja päänsärkyiseksi mutta olin hyvillä mielin. Kenkien säätöjen kohdilleen saaminen oli valtavan positiivinen asia, ja tulehtunut silmäkin tuntui jo paremmalta. Olin varma, että parin päivän aikana saisin senkin kuntoon ja olisin täydessä iskussa huippupäivänä.

Päivä 5: Tekniikkatreeniä ja takaisku

Yö oli ikävä. Heräilin jatkuvasti ja oloni oli tuskainen. Hikoilin makuupussini litimäräksi. Liukastelu vessaan hengästyttävää rinnettä hyytävässä viimassa niin huonovointisena ei houkuttanut, ja ehkä siksi jätin yöllä unitokkurassa juomisen liian vähäiseksi. Seurauksena nestetasapainoni oli sekaisin: olin kuivunut, pahoinvoiva, päänsärkyinen ja tuntui kuin koko pää olisi tukossa.
Olimme sopineet, että nousemme tekniikkaharjoituksiin hyvin aikaisin ennen aamiaista, jotta aurinko ei olisi vielä ehtinyt lämmittää rinnettä tahmeaksi sohjoksi. Näin saisimme kunnon jäisen rinteen self arrest -harjoitteluun (eli putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla). Aamun hämärässä raastoin varusteita päälleni. Osa ryhmästä oli flunssan kourissa ja jäi lepäämään, mutta pidin tekniikkaharjoittelua niin tärkeänä, etten halunnut jättää sitä väliin. Niin nielin ylös pyrkivän oksennuksen ja toivoin päänsärkylääkkeen sekä runsaan määrän nestettä auttavan, kun vaellus ylempää löytyneeseen riittävän jyrkkään kohtaan rinteessä alkoi. 
Matka kesti kellon mukaan vain puolisen tuntia, mutta perille päästessämme laskeuduin polvilleni hankeen lepäämään, niin vaikealta kiipeäminen oli tuntunut. Lihakset olivat raskaat ja tottelivat hitaasti. Nouseva aurinko vihloi silmiä ja päätä tummista aurinkolaseista huolimatta ja olo oli kammottava.

Jopa huonon olon keskellä nautin harjoittelusta. Valuimme rinnettä alas vatsallaan, selällään, jalat edellä, pää edellä ja kaikissa mahdollisissa asennoissa, joihin voisi pahoissa paikoissa kaatua. Samalla harjoittelimme pudotuksen pysäyttämistä kierähtämällä vauhdissa oikeaan asentoon ja iskemällä jäähakun jäätikön pintaan sekä sen jälkeen pysäyttämällä valumisen hakun ja kehon painon avulla.
Taas opin paljon uutta ja oppi oli ehdottomasti sen arvoista, että oksennus nousi suuhun joka kerta kun rytyytin vatsallani tai selälläni alas möykkyistä rinnettä. Laskujen välissä lepäsin polvillani hangessa ja yritin jatkaa nesteyttämistä, sillä tiesin sen olevan ainoa keino korjata tilannetta. 
Palattuamme harjoituksista aamiaiselle olin liian sairas syödäkseni tai edes mennäkseni sisään ruokakonttiin. Ruoan haju kuvotti liikaa, ja istuin kontin ulkopuolella kasvot valkoisena. Saadakseni hiukan nestettä ja energiaa ainoassa muodossa, jonka saisin alas, pyysin ryhmänjohtaja Tommia tuomaan minulle kuumaa vettä, jossa oli hunajaa. Pakotin kupillisen nestettä alas, kaaduin sänkyyn ja vajosin outoon horrokseen unen ja valveen rajamaille. 
Aamiaisen jälkeen kiipeilyparini Heikki tuli tarkastamaan vointiani ja toi uutisia: sääennuste oli taas muuttunut, ja huiputusyritykseen lähdettäisiin sittenkin jo seuraavana yönä.
Monen tunnin tsemppauksen jälkeen uutinen oli liikaa, ja purskahdin itkuun. Olin kompuroinut aamupäivän halki ajatellen, että minulla olisi lähes kaksi päivää aikaa korjata tilanne. Nyt yhtäkkiä lähtöön oli aikaa alle 12 tuntia. Sanomattakin Heikki ymmärsi ajatukseni. Hän istahti sängyn laidalle, katsoi minua silmiin ja puhui hiljaisella äänellä: 
– Tiedän, että sinä et luovuta. Me emme luovuta. Tässä on vielä monta tuntia aikaa. Nukut ja syöt, minkä vain suinkin pystyt. Illalla katsotaan vointisi ja sitten osaamme tehdä oikean päätöksen.
Heikin sanoja kuunnellessani tunsin hetkeksi nyykähtäneen päättäväisyyteni nousevan uudelleen tutiseville jaloilleen. Samaan aikaan ryhmänjohtaja Tommi asteli sisään konttiin ja tuli katsomaan vointiani. Hän totesi oireiden viittaavan vuoristotautiin ja ehdotti, että ottaisin puolikkaan Diamoxin, jota käytetään vuoristotaudin hoitamiseen. Lääkkeen ja nesteytyksen avulla ehtisin ehkä saada itseni parempaan kuntoon huiputusyritystä varten. Tokkuraisenakin ymmärsin, että nyt oli tehtävä oikea päätös, joten nielaisin lääkkeen ja vaivuin takaisin horrokseen. 

Havahduin puolentoista tunnin kuluttua, ja olo oli selkeästi parempi. Viiltävä päänsärky raateli kalloani, mutta sekava houreinen olo ja pahoinvointi olivat poissa. Tunsin jopa janoa ja nälkää. Kompuroin ylös vuoteesta ja ruokakonttiin, jossa ryhmänjohtaja Tommi istuskeli teellä. Leirin herttainen kokki kantoi eteeni syötävää, ja Tommi haastatteli vointiani. Hän totesi, että koska lääke poistanut oireita, luultavimmin kyseessä oli vuoristotauti. Koska oireet oli saatu hallintaan, tilanne ei ollut mahdoton huiputuksen näkökulmasta. Sovimme, että jatkaisin maltillista lääkitystä ja jos saisin kovan päänsäryn asettumaan, lähtisin huiputusyritykseen. 

Syömisen jälkeen tunsin oloni paranevan taas hiukan, ja toivo alkoi hiljalleen viritä mielessäni. Loppupäivän ajan keskityin nesteyttämään ja syömään niin paljon kuin mahdollista. Iltaan mennessä pakkasin huiputusvarusteita, jos ei nyt ihan täydellä tohinalla, innoissani kuitenkin. 

Illallinen syötiin aikaisin, jo kello 18, ja heti sen jälkeen kömmimme nukkumaan. Me base campistä asti kiipeävät lähtisimme nousuun klo 00.30, ja muut lähtisivät lumikissoilla muutamaa tuntia myöhemmin. Toivottelimme toisillemme onnea ja hiljenimme sitten kaikki omaan henkiseen latautumisen hetkeemme ennen nukahtamista.

Base camp pilvien yläpuolella

Makasin pimeässä, kuulostelin omaa kehoani ja rauhoittelin mieleni laitamilla kummittelevia ajatuksia. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli hiljainen hyväksyntä. Tekisin parhaani. Se riittäisi.

Neljän tunnin päästä soi herätyskello ja oli aika lähteä.

Elbrus “high way” ja base camp

Päivä 3: Saapuminen base campiin

– But why?
Kiipeilyryhmämme pääopas Viktor ei voinut ymmärtää, miksi minä ja kiipeilyparini Heikki halusimme kiivetä jalan myös matkan laaksosta base campiin sen sijaan, että matkaisimme nousun hisseillä ja lumikissan kyydissä. Kiipeilyryhmän johtaja Tommi selitti huolensa, että nousu olisi liian raskas ja veisi liikaa aikaa; sen jälkeen matkaohjelman mukainen kiipeilyaikataulu ei mahdollistaisi riittävää lepoa. Yhdistettynä ohjelman lyhyeen akklimatisaatioaikaan lopputulos voisi olla huiputuksen näkökulmasta huono.

Pyyntömme taustalla oli kiipeilyparini ja minun yhteinen näkemys siitä, mitä ja miten haluamme kiivetä. Heikki ja minä olemme viettäneet lukuisia tunteja keskustellen kiipeilystä ja siihen liittyvistä toiveistamme ja arvoistamme. Viime syksyn Mont Blanc -reissulla molemmat koimme suurta iloa ja tyydytystä, kun kiipeilyreittimme kuljettiin jalan koko matkan laaksosta asti. Tottakai se on raskaampaa ja hitaampaa, mutta molemmat koemme, että vasta silloin vuori tulee aidosti kiivetyksi. Aihetta oli sivuttu myös Elbrusin kiipeilyryhmän ennakkotapaamisessa Suomessa, ja olimme jääneet vaikutelmaan, että toiveemme mukainen kiipeäminen laaksosta huipulle omin voimin asti olisi järkevästi tehtävissä. Totta puhuakseni olin jo viime syksynä ennen matkan varaamista ottanut yhteyttä matkanjärjestäjään ja kysynyt, oliko ohjelman akklimatisaatioaika riittävä, koska se vaikutti mielestäni liian lyhyeltä. Vastaus oli, että aika oli riittävä. Mutta en ollut huomannut kysyä, riittäisikö aika “koko matkan nousuun”, joka ei ole se tavanomainen malli, jolla me harrastajakiipeilijät Elbrusille nousemme. Eli virhe on minun, ja saatoimme vain todeta, että jatkossa meidän tulee entistä tarkemmin perehtyä kiipeilyohjelman sisältöön ja varmistua, että se vastaa toiveitamme.

Nyt kuitenkin keskusteltuamme Heikin kanssa totesimme, että toiveemme aiheuttaisi liikaa erikoisjärjestelyitä, ja taivuimme muun ryhmän tavoin suorittamaan matkan 3800 metriin hisseillä ja lumikissalla. Tämä valinta tarkoittaisi sitä, että Elbrus-huiputus olisi onnistuessaankin “vajaa”. Päätös laski tunnelmaa hiukan, mutta sovimme, että otamme tämän matkan harjoituksena ja palaamme myöhemmin kiipeämään vuoren kokonaan. Oli siis aika nollata tilanne ja nauttia seikkailusta sellaisena kuin se eteen tuli.

Vanha kunnon palomiesketju toimii, kun kaksi kiipeilytiimiä
pakkaa varusteita kabiinihissiin 

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukkumme noin tuhat vuotta vanhaan Transitiin, jota ajoi vähintään yhtä vanha mies. Mies oli tehnyt reissun vähintään tuhat kertaa aiemminkin ja otti tilanteen haltuun välittömästi. Hän kurtisteli uurteisia kasvojaan, pureskeli suupielessä roikkuvaa tupakan natsaa ja jakoi meille ärhäköitä käskyjä karhealla äänellä. Napakasti pieni hauraan näköinen herra nappasi itseään suuremmista kiipeilylaukuista kiinni ja paiskoi ne suureksi keoksi pakettiauton perään tahdilla, joka sai yleisönä seisovan kiipeilytiimimme hengästymään. Sitten tuskin kävelyvauhtia lujempaa liikkuva pakettiauto kuljetti moottori armoa ulvoen meidät ja varustekasan vuorelle nousevan kabiinihissin ala-asemalle.

Valtava määrä varusteita sekä meidän ja toisen, samaan aikaan nousuun valmistautuvan kiipeilyryhmän ruokatarpeita ja vettä pakattiin ruosteiseen kabiinihissiin, ja matka rinnettä ylös saattoi alkaa.

Kahden hissikyydin jälkeen olimme hiukan yli 3400 metrin korkeudessa merenpinnasta. Lumi narskui kenkien alla, ja kuuma aurinko helotti niin voimakkaana, että ilman aurinkolaseja oli mahdotonta olla. Nyt venäläisten paksussa aurinkorasvakerroksessa alkoi tuntua olevan jujua. Silmätulehduksesta johtuen olin edelleen ilman piilolinssejä, mutta olin jo sen verran tottunut alentuneeseen näkökykyyn, että päätin olla mahdollisimman pitkään ilman piilolinssejä. Ehkäpä siten saisin silmät kuntoon huiputusyritykseen mennessä.

Tavarat pakattiin lumikissan kyytiin ja viimeinen etappi base camp -matkan etappi saattoi alkaa. Lumikissan moottori urisi hurjasti ja lumi pöllysi, kun laite pyyhälsi notkeasti ylös jyrkkenevää rinnettä. Henkeäsalpaavan kauniit vuoret saivat minut unohtamaan aiemman harmistukseni. Alppien pyöreän ja harmonisen kauneuden rinnalla Kaukasuksen vuorissa oli jotain alkukantaisen karua ja särmikästä voimaa. Terävät huiput puhkoivat taivaankantta jopa julmina, ja kivi oli tummaa ja karheaa. Kuuma aurinko poltti kasvoja ja kylmä tuuli tarjosi sille viiltävän kontrastin. Olin rakastunut.

Vuorikiipeily on haastavien olosuhteiden ja epämukavuuden sietämistä?
Lumikissan lastausta

Kissa pysähtyi älähtäen base campiin kahden ruosteisen metallikontin väliin. Toinen karuista konteista olisi kiipeilyryhmän majoituskontti ja toinen keittiö ja ruokailutila. Konttien takana, muutaman kymmenen metrin päässä ylemmällä rinteellä oli piskuinen, vaaleanpunainen koppi, meidän ja monen muun base campissa majoittuvan wc. Ensimmäinen kokemus tuosta kopista tulisi olemaan varsin eksoottinen, sillä puhtaus ei taida olla keskeinen osa venäläistä kiipeilykulttuuria. Päivien kuluessa tulisimme tottumaan hajuihin ja epäsiisteyteen, ja tovin kuluttua vessaan meneminen ei enää aiheuttaisi suurempia nieleskelyitä. Korkeuden huomaisi siitä, että jopa kovakuntoisimmat vuoristo-oppaat hengästyivät kiivetessään tuon muutaman kymmenen metrin jyrkän polun vessalle. Naureskelimmekin, että miten mahtaisi käydä viidessä tonnissa, kun alle neljässä pelkkä vessassa käynti sai hengityksen vinkumaan.

Kuuluisat tynnyrimajat ovat nykyään sen verran karskissa kunnossa,
että majoituimme lähellä oleviin kontteihin

Vasemmalla puolella, majojen takana kulki viimeinen hissilinja, joka kuljetti laskettelijoita vielä yhden hissiaseman verran korkeammalle. Majojen vieressä oli rinne, jota pitkin base campin läpi suhahteli silloin tällöin laskettelijoita. Toisella puolella rinteellä köllöttivät sini-valko-punaisiksi maalatut, legendaariset tynnyrimajat. Hiukan alempana oli karu rakennus, joka seinään oli maalattu kyltti “Cafe”. Yläpuolellamme, lähellä mutta niin kaukana, nousivat Elbrusin kaksi lumenpeittämää huippua, joita silmäilimme innostuneena.

Olimme perillä! Maisema oli huikaiseva ja tunnelma korkealla. Samalla huomiomme kiinnittyi taas yhteen alueen erityispiirteeseen: meteliin. Konttimme takana oli toinen kontti, jossa majoittui venäläinen kiipeilyryhmä. Sieltä kuului kovaäänistä teknomusiikkia. Laskettelijoiden lisäksi leirin läpi kulki säännöllinen lumikissojen ja moottorikelkkojen liikenne. Kelkat ja lumikissat olivat selkeästi ottaneet väylien etuajo-oikeuden itselleen. Niitä suhahteli hurjaa vauhtia ja lumipaakkuja pöllyttäen ohitse kiipeilijöiden väistellessä hurjapäisiä ja välillä vaikeasti ennakoitavia kuljettajia parhaan kykynsä mukaan.

Ruuhkaan oli yksinkertainen selitys: Kuten aiemmin mainitsin, suurin osa kiipeilijöistä tekisi osan huiputuspäivän noususta nousemalla lumikissan tai moottorikelkan kyydissä 5000 metriin ja jatkamalla vasta sieltä jalan. Nousumenetelmän ideana on tehdä harjoitusnousut samaa reittiä aiempina päivinä, jolloin huippupäivänä kyyti otetaan aiemmin kiivetyille osuuksille. Toinen asia on, että aiemmista vuorikokemuksistani poiketen Elbrusin kiipeilyreitti ei ole polku huipulle, vaan sijaitsee laskettelurinteiden kupeessa, ja rinneliikenne jatkuu noin 4000 metriin asti.

Oma suunnitelmamme oli tehdä huiputusyritys kiiveten koko matka base campistä ilman kissakyytiä. Tämä tekisi huippupäivästä pitkän ja raskaan, joten varustauduimme jo siihen, että huippupäivämme alkaisi monta tuntia muuta ryhmää aiemmin ja kestäisi pidempään.

Näkymä Elbrusin huipuille base campista

Erämaan taianomainen hiljaisuus ja mystiikka eivät selvästi olisi tämän reissun teemoina, mutta jokainen ympäristö on omanlaisensa ja nautittava sellaisena kuin on. Onneksi ylämajan teknomusiikki taukosi hetken kuluttua. Hymyilin aurinkoon ja ehkäpä kauneimmalle näkemälleni vuoristosilhuetille.
Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.

Kiipeilyryhmä asettui taloksi majoituskonttiin, ja lounaan jälkeen aloitimme ensimmäisen akklimatisaationousun kohti Diesel-majaa 4157 metrissä. Matka oli tasaista vaellusta leveää mutta varsin jyrkkää reittiä pitkin. Nousu tuntui mukavalta. Heikki, minä ja muutama muu ryhmän jäsen päädyimme nousemaan ohi Diesel-majan, sen yläpuolella olevien Pashtuhova Rocks -kivien puoliväliin 4300 vertikaalimetriin, loppuryhmän kääntyessä takaisin jo aiemmin.

Suhteellisen kevyeltä tuntunut ensimmäinen nousu yli 4000 metriin ja evästauko tuulisilla kivillä saivat sydämen sykkimään ilosta. Arki tuntui olevan kaukana takana, ja navakka tuuli nipisteli poskia. Vuorilla oleminen on parasta!

Laskeuduttuamme harjoitusnousun jälkeen takaisin base campiin, loppupäivä vietettiin lepäillen. Seuraavana päivänä edessä olisi uusi akklimatisoitumisnousu. Sääennuste lupasi hyvää, ja oloni oli vahva ja terve, vaikka monet kiipeilyryhmästä kärsivät flunssan oireista, ja yksi kiipeilijöistä valitteli kovaa päänsärkyä. Myös Heikki totesi vointinsa olevan oikein hyvä, ja menimme aikaisin nukkumaan odottaen innostuneena aamun uutta akklimatisoitumisnousua, jonka tavoitteena olisi nousta Pashtuhova Rocks -kivien yläpäähän, 4800 metriin eli lähes Mont Blancin huipun korkeuteen.

Ennen nukahtamistani makasin kerrossängyn yläpedillä, kuuntelin nukahtavien ihmisten syveneviä hengityksiä ja tuijotin pimeässä muutaman kymmenen sentin päässä olevaa tahraista lastulevykattoa. Mieli vaelsi osin Elbrusin ylemmillä rinteillä, ja palasin ajatuksissa lumen narskahteluun jäärautojen alla sekä tasaisen askelrytmin löytymisen iloon. Jokaisella vuorella on tarinansa, ja jokaisella kiipeilymatkalla oppii uutta. Kuulin oman hengitykseni tasaantuvan, ja uni saapui.

пошли – matka Elbrusille

Päivä 1: Kohti Kaukasusta

En voinut uskoa, että nyt olimme matkalla Kaukasuksen vuoristoon, tavoittelemaan Euroopan mantereen korkeinta huippua, Elbrusia (5642 m). Totta se kuitenkin oli, ja näin omia tunnelmiani vastaavan innostuneen loisteen kiipeilyparini Heikin kasvoilla, kun hän istahti viereeni Moskovaan suuntaavassa lentokoneessa.

Matka kestäisi koko päivän. Ensin aamulento Moskovaan, jossa odottaisimme tunteja jatkoyhteyttä Mineralnye Vodyyn. Sieltä jatkaisimme illan pimetessä autolla lähellä Georgian rajaa sijaitsevaan pikkuruiseen Terskolin vuoristokylään.

Jatkolentoa odotellessamme kulutimme aikaa Moskovan lentokentän kahvilassa, kun peiliin vilkaistessani huomasin vasemman silmäni verestävän. Silmä oli kutissut ja punoittanut jo pari päivää, mutta olin ajatellut sen johtuvan lähtökiireiden keskellä lyhyiksi jääneistä yöunista. Nyt silmää kahvilan peilistä tutkiessani mieleeni juolahti, että edellisenä päivänä akupunktiohoitaja oli maininnut silmäni punoittavan. Olin hänellekin kuitannut asian kiireen merkkinä. Nyt kuitenkin kutina ja punoitus yltyivät, joten kyseessä taisikin olla silmätulehdus, mikä oli hankala juttu edessä olevaa kiipeilyä ajatellen. Nappasin piilolinssit pois (onneksi näen siedettävän hyvin myös ilman niitä), ja käsielein asian lentokenttäapteekin englantia osaamattomalle myyjälle esittäen ostin desinfioivia silmätippoja, joiden venäjänkielisiä käyttöohjeita Heikki tavasi Googlen käännöspalvelua käyttäen. Tekstiviestikonsultaatio lääkäriystävälle vahvisti, ettei EA-pussukassamme oleva yleisantibioottikuuri ei olisi vastaus tähän ongelmaan, joten saatoin vain toivoa, että tipat ja pari piilolinssitöntä päivää korjaisivat tilanteen.

Mineralnye Vodyn lentokentällä pakkasimme kiipeilyryhmän suuret varustelaukut parhaat päivänsä nähneeseen pakettiautoon ja poikkesimme läheiseen marketiin tekemään viimeiset eväshankinnat edessä oleville kiipeilypäiville. Sitten matkan viimeinen etappi kohti hiukan yli 2200 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevaa Terskolin kylää saattoi alkaa. Kaasu pohjassa jyrkkeneviä teitä pimenevässä illassa kurvaileva, englantia puhumaton kuljettajamme soitti matkan ratoksi cd-soittimesta 80-luvun hittejä. Nojasin pääni ikkunalasiin, haistelin auton tunkkaista, tupakantuoksuista ilmaa ja hymyilin, kun havaitsin pimeän keskellä ensimmäiset valkoiset huiput. Voi kuinka olin onnellinen niiden näkemisestä!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkakoon

Janiina Ojanen Kaukasus vuorikiipeily
Rakkautta ensi silmäyksellä
Pitkät yöunet pyyhkivät pois matkan rasitukset, ja aamulla pienen, siistin Alamat-nimisen hotellimme aamiaiselle kokoontui malttamattomasti puliseva ryhmä. Aamiainen oli runsas ja varsin sokeripitoinen: peukalonvahvuisia vaalean leivän siivuja, puolen sentin paksuisia juusto- ja Balkanmakkara-viipaleita, munia sekä runsaasti erilaisia leivonnaisia ja karkkia. Heti ensimmäisenä aamuna opin, että kahvi ei taida olla paikallisille merkityksellinen tuote, sillä pussista mukiin kuuman veden joukkoon kaadettu omituinen kahviksi kutsuttu jauhesekoitus oli äitelää, eikä se edes etäisesti muistuttanut kahvia. Onneksi en todellakaan kaivannut kofeiinin piristävää vaikutusta, sillä olin niin innoissani, että hädin tuskin maltoin pysähtyä syömään. Vain ajatus tankkaamisen merkityksestä sai tarttumaan leivänpalaan sen sijaan, että olisin suinpäin sännännyt ulos vuoristoniityille kirmailemaan kohti ylärinteillä kutsuvasti hohtavia valkoisia lumipeitteitä.

Pääoppaamme Viktor
Päivän ohjelmassa olisi vaellus läheisen vuoren rinteellä noin 3000 metrin korkeuteen, jotta saisimme käynnistettyä kehomme sopeutumisen ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaation). Liikkeelle lähtevän ryhmän kärjessä asteli pääoppaamme Viktor, 51-vuotias kokenut vuorikiipeilijä, jonka vaatimaton ja rauhallinen tapa ottaa keulapaikka ei millään tavoin viestinyt miehen uskomattomasta meriittilistasta. Pitkä, hoikka ja ryhdikäs olemus ja matala, varma askellus antoivat kuitenkin viitteitä, ettei mies ollut ensimmäistä kertaa näillä poluilla. Tumman otsatukan alta tuikkivat ystävälliset silmät. Tuuheat viikset ja ahavoituneet korkeat poskipäät olivat jatkuvasti lempeässä hymyssä. Suppeaa englannin sanavarastoaan Viktor täydensi viittoen suurilla kourillaan ja päästi aina välillä pienen hiukan ujon hyminän, jos huomasi, ettei tullut ymmärretyksi. Puhetta mieheltä tuli harvakseltaan, mutta vuorista kysyttäessä hän syttyi. Tulisin lähipäivinä oppimaan, että tämä hiljainen mies on kiivennyt monia Venäjän haastavimmista vuorista, ja Elbrusin huipullakin hän on käynyt yli 80 kertaa. Viktor kertoisi minulle, että “nuorempana miehenä” hän rakasti vaikeita teknisiä kiipeilyreittejä (esimerkiksi Ushba-vuorella, josta kerron myöhemmin lisää), muttei nyt enää “näin vanhana” innostu niistä.
– But still I like climb, so I go easier mountains, Viktor hymyili ujosti.
Olimme saapuneet illalla pilkkopimeässä, joten kylän halki kulkevan reitin ensimmäinen kilometri oli oikeastaan ensimmäinen silmäys uuteen ympäristöön. Ränsistyneet, sikinsokin sijoitellut matalat, viimeistelemättömät betonirakennukset vuorottelivat ikivanhojen, romahtamispisteessä olevien puumökkien kanssa, ja maisemaa leimasi myös vahvasti tien reunaa kulkeva keltaiseksi maalattu kaasuputki. Luultavasti rajan läheisyyden vuoksi sotilaita näkyi kylän raitilla huomattavasti paikallisia siviilejä enemmän. Vain piskuisen kylän läpi kulkeva päätie oli päällystetty ja sitä pitkin kulkiessa päivien saatossa vastaamme tulisi ihmisten lisäksi myös monenmoisia muita kulkijoita: vapaina liikkuvia lehmiä ja aaseja sekä villieläimiä kuten kettuja. Ilmassa vuorten lumentuoksuun sekoittui muta ja eläinten lanta. Ränsistyneen harmaan puurakennuksen seinustalta maatuskamainen vanha rouva loi meihin uteliaan katseen ja kääntyi sitten taas ohjeistamaan pihan oletettavaa kasvimaata kuokkivaa miestä.
Heikki ja Max akklimatisoitumisvaelluksella
Auringonpaisteessa astuimme syrjään tieltä ja aloimme nousta metsäistä polkua. Suhteelllisen jyrkän polun kiemurrellessa ylöspäin, niitty muuttui kiviseksi hiekaksi, puut katosivat ja ilma viileni nopeasti. 
Matkalla saimme ensimmäisen kosketuksen venäläiseen kiipeilykulttuuriin – tai ainakin yhteen sen ulottuvuuteen. Nimittäin pari venäläistä kiipeilyporukkaa oli samalla rinteellä ilmeisesti myös akklimatisoitumistarkoituksessa. Heidän vuorella toimimisen strategiansa poikkesi omastamme täysin: He olivat pukeutuneet farkkuihin ja tennareihin. Aurinkorasvaan he suhtautuivat varusteita vakavammin ja useiden rinteellä vastaantulevien kasvot olivat kauttaaltaan valkoiset ja kulmakarvoissa ja muhkeissa viiksissä oli paksuja aurinkorasvapaakkuja.
Myös treenitapa oli erilainen, ja aloin tarkkailla isokokoista venäläismiestä, joka säännöllisin väliajoin paahtoi hurjaa vauhtia ohitseni kadoten nopeasti näköpiiristäni – vain ollakseen seuraavan mutkan takana kumarassa vaellussauvoihinsa nojaten, hädin tuskin pystyssä pysyen huohottamassa aivan lopen uupuneena ja korkean ilmanalan lannistamana. Tasaisella tahdilla ohitimme hänet useita kertoja. Ja aina hetken kuluttua takaa alkoi kuulua raskas huohotus miehen kerättyä taas voimansa ja rynnistäessä taas ohitsemme.
Laavan muodostelma kallioseinämällä
Maisema jylheni edelleen ja aloin olla varsin tyytyväinen, että meillä oli farkkujen ja tennareiden sijaan tukevat vaelluskengät, shoftshell-housut ja kuoritakit. Laavan kauan sitten synnyttämät muodot ja pinnat tekivät kallioseinämistä hämmästyttäviä ja hengästyttävän kauniita. Kun polku kääntyi seinämän reunan yli, saimme ensimmäisen kokemuksen Kaukasuksen vuoriston kuuluisista tuulista ja yhtäkkiä vaelluskengän alla narskahti lumi. Ihanaa, tuli kotoisa olo!
Vain puolta tuntia myöhemmin lumen kohtaamisen ensihuuma unohtui, kun tarvoimme polvia – ja välillä reisiä – myöten tahmeassa lumessa kovassa sivutuulessa. Yhtä askelta eteenpäin seurasi poikkeuksetta puolen metrin valuminen alaspäin ja turhautuneena kaivoin repustani softshell-hanskat ja otin kädet avuksi etenemisessä. Juuri kun aloin ärsyyntyä siihen, että jääraudat olivat hotellilla, Viktor ilmoitti meidän saapuneen 3000 metriin ja luvassa oli lounastauko tuulisessa kivikossa ennen paluuta takaisin. Auringonpaisteessa kylpevä häkellyttävä maisema pyyhki hetkellisen ärtymykseni pois ja keskityin nautiskelemaan hotellilta mukaan saadun lounaspussukan varsin sokeripitoisesta sisällöstä. Vieressäni istuva Heikki hymyili onnellisen näköisenä ja saatoin arvata, mitä hänen mielessään liikkui. Paluu hotellille sujui sutjakkaasti, ensin liukastellen tahmaista nuoskalumirinnettä, sitten reipasta marssia polkua kalliolta hiekalle ja edelleen alas vuoristoniittyjen läpi takaisin kylän keskustaan. 
Illalla vaelsimme Heikin kanssa tutustumaan läheiseen Chegetin kylään, joka koostui pääosin mutaisen aukion ympärille rakennetuista karuista betonirakennuksista ja puutönöistä. Ajoituksemme oli selvästi väärä, sillä kylä oli vapaasti ympäriinsä vaeltelevia lehmiä lukuunottamatta lähes tyhjä. Ennen paluuta hotellille sain pienessä (ja luultavasti ainoassa auki olevassa) kahvilassa vahvistuksen aavistukselleni, ettei tällä alueella juurikaan panosteta kahvin makuun. Sen sijaan paikalliset olivat jo murtaneet venäläiseen asiakaspalveluun liittyvät stereotypiamaiset mielikuvani. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, kaikki olivat innokkaita auttamaan ja keskustelemaan ja vaikka välillä pieniä väärinkäsityksiä toki syntyi, pääosin oman sanoman sai aina perille.
Tuhdin päivällisen jälkeen kiipesimme jännittyneenä hotellin yläkertaan pakkaamaan ja nukkumaan: huomenna olisi edessä nousu Elbrusin base campiin 3800 metriin. Kuka mahtaisi saada nukuttua ensi yönä?

Matka kohti Mount Elbrusia alkaa!

Upotin kasvot tyttären hiuksiin ja yritin huomaamattomasti nuuhkia mansikkashampoon tuoksuisista hiuksista mahdollisimman suuren varaston tuleville päiville. Tytärtä eivät enää nykyään äidin vuoriseikkailut jännitä, mikä on huojentavaa. Silti minulle eron hetki ei ole yhtään helpompi. Tälläkään kertaa en pienen selän kadottua näköpiiristä välttynyt kyyneliltä ja ne maistuivat yhtä kitkeriltä kuin edellisinäkin vuosina.
Mutta annoin niille luvan tulla, ja hetken kuluttua tuntui kuin raikas tuulahdus olisi pyyhkäissyt lohduttavasti poskeani. Olisin voinut vaikka vannoa sen tuoksuneen vuori-ilmalta, mutta avatessani silmät olin yhä eteisessä.

Matkavalmisteluiden viimeiset päivät ovat olleet uskomattoman hektisiä. Kuin koko maailma pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Olen tuskin ehtinyt nukkua. Vaikka arjen kiire tuntuu valuvan aivan lähtöä edeltäviin hetkiin asti, on ihanaa huomata, että väistämättömästi tuttu tunne alkaa vyöryä esiin.

Toissayönä istuimme kiipeilyparini Heikin kanssa keskellä eteisen lattiaa valtavan varustekasan keskellä ja ihmettelimme, kuinka saisimme ne mahtumaan laukkuihin. Pakkaustohinan keskellä tunsin syvää iloa noiden tuttujen esineiden näkemisestä. Silitin hakun terää, oikaisin kierteellä olevat valjaat, kiedoin remmit melkein hellästi jäärautojen rungon ympärille.

– Be safe! toivottivat työkaverit seuraavana päivänä työpäivän päättyessä, kun astelin ulos toimistolta. Rappukäytävässä minun oli pakko päästää pieni ilon äännähdys, koska tunsin lähtötunnelman alkavan virrata vereeni.

Vielä illalla tuli tieto, että Aeroflot on perunut lentomme, ja lähtöaika meni uusiksi. Tuntuu kuin kiipeilyreissuihin liittyisi olennaisesti se, että suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja jopa lentoaikataulut noudattavat tuota sääntöä. Suorastaan kotoisaa.

Hämärtyvässä alkukesän illassa istuin kaikessa rauhassa tekemättä mitään.
Minä rakastan tätä hetkeä. On aika jättää hetkeksi kaikki. Lähteä vuorille.

Sininen hetki Monte Rosalla 2015

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén