Month: March 2015 Page 1 of 2

Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa

– Vuorella tunnen itseni vapaaksi, ja arjesta poiketen voin keskittyä vain perusasioihin, vastaa suomalaisen vuorikiipeilyn the nainen (ainakin minun listallani) Carina Räihä, kun kysyn häneltä, mistä hän saa kiipeilyssä tyydytystä. Tavoiteorientoituneena ihmisenä tunnen sykähdyksen, kun hän kertoo tavoitteen saavuttamisen ja itsensä haastamisen ja voittamisen synnyttämästä tunteesta.

Carina inspiroi minua monellakin tavalla: Hän loi menestyksekkään uran liike-elämässä. Sitten hän muutti koko elämänsä. Lähti tavoittelemaan lähes mahdotonta unelmaa. Ja saavutti sen huiputtamalla Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena 17.5.2010. Sitemmin hän on lähtenyt kohti seuraavaa unelmaa, legendaarista 7summits -kiipeilyhaastetta, jossa huiputetaan kaikkien mantereiden korkeimmat huiput. Noin kolmisenkymmentä naista on onnistunut suorittamaan haasteen. Onnistuessaan Carina olisi ensimmäinen suomalainen 7summits-nainen.

Pari viikkoa sitten hetken mielijohteesta laitoin sähköpostia Carinalle. En oikein itsekään tiedä, mistä ajatus syntyi. Halusin kiittää häntä inspiraatiosta, kertoa projektistani ja kysyä neuvoja. Kaikki kiipeilijät, joilta olen apua kysynyt, ovat auliisti kertoneet kokemuksiaan ja antaneet neuvoja. Silti yllätyin iloisesti, kun ympäri maailmaa reissaava kiireinen Carina vastasi jo parin päivän kuluttua. Hän oli keskellä Mount Everestin perusleiriin suuntautuvan matkan viime hetken valmisteluja (tämän blogin julkaisuhetkellä Carina on jo reissussa) mutta löysi kuitenkin aikaa kertoa minulle ajatuksiaan koskien kiipeilyä.

– Jokainen vuori opettaa jotain uutta. Mutta kiipeilyurani tärkein oppi on ollut se, että mahdottomaltakin tuntuvat vuoret on mahdollista saavuttaa, jos haluaa riittävästi ja on valmis tekemään paljon töitä sen eteen, Carina pohtii.
– Tämä konkretisoitui Mount Everestin huipun saavuttamisessa, mikä oli minulle alkujaan kaukainen, lähes mahdoton unelma.

Kysyn miten Carina neuvoisi ensimmäistä huiputustaan suunnittelevaa.
– Neuvoisin valmistautumaan hyvin, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti ja tutustumaan käytännössä varusteisiin, olosuhteisiin ja vuoristoelämän arkisiin askareisiin. Pienillä asioilla on vuorella iso merkitys, ja mitä paremmin tuntee ne pienetkin asiat, sitä paremmin kestää isompia vastoinkäymisiä sitten vuorella. Neuvoisin myös testaamaan omia rajoja harjoittelussa, ettei vuorella tule ensimmäinen kerta, kun joutuu puristamaan itsestään kaiken.

Tiedustelen, onko sukupuolten välillä kiipeilyn kannalta eroa ja onko naisella jotain erityistä, mitä pitäisi huomioida valmistautumisessa. Carina toteaa, että eroja toki on. Nainen on luontaisesti heikompi, ja miehillä monesti vuorilla vauhti ja voimat ovat kovemmat. Mutta Carina painottaa, ettei omaa kiipeilyä tule verrata muiden suorituksiin, vaan kuunnella omaa kehoaan. Hän toteaa myös, että henkisesti naiset saattavat pärjätä vuorella jopa miehiä paremmin, sillä he ovat sitkeitä ja suorituspaineita on vähemmän.

Kysyn vielä ajatuksia henkiseen valmistautumiseen.
– Vuorilla olosuhteet ovat aina jossain määrin rankat, joten siihen kannattaa varautua, myös pahimpiin tilanteisiin. Itse valmistaudun henkisesti niin, että tiedän tehneeni kaiken mahdollisen jo etukäteen, ja vuorella voin keskittyä itse kiipeämiseen. Varaudun siihen, että eteen tulee tilanteita, joissa henkistä ja fyysistä kestävyyttäni koetellaan, mutta kun on niihin varautunut ja tietää, että niistä voi päästä yli, on se helpompaa.

Carina kertoo olevansa ilahtunut innostani kiivetä vuorelle ja sanoo, että näytän selvästi ottaneen projektin omakseni. Hän muistuttaa, että Mont Blanc on ensikertalaiselle haastava, mutta mahdollinen vuori. Hän lupaa seurata edistystäni blogista.

Keskustelumme päätös on kuin elokuvasta: Carina toivottaa minulle onnea ja tsemppaa Mont Blancille, ja minä toivotan hänelle hyvää matkaa ja onnea Mount Everestille.

Vau. Sellaista keskustelua ei tule eteen ihan joka päivä.


Tämän blogitekstin yhteydessä julkaistut kuvat on poimittu Carinan luvalla hänen verkkosivuiltaan www.carinaraiha.com.

Kiusallinen juttu

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.

Lontoo 2013

Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen…

Amsterdam 2014

Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:

Moskova, 2013

Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).

New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013

Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista…jaadijaadi…kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.

Barcelona 2014

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 
Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 
Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

Janiina Ojanen

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista

Vuorenvalloitus-projektin alusta asti pääni sisällä on ollut kuva, jossa seison Mont Blancin huipulla ja hymyilen kasvot halkaisevaa hymyä. Kuvassa olen pukeutunut värikkäisiin ja teknisen näköisiin vaatteisiin, sellaisiin joita kiipeilykuvissa näkee. Siinäpä sitten onkin aika lailla kaikki, mitä tiesin huiputusvarusteista projektin alussa.
Taas on pakko hehkuttaa ihmisten halukkuutta auttaa ja neuvoa! Olen saanut paljon vinkkejä ja neuvoja varustehankintoja varten. Jopa niin paljon, että en oikein enää tiennyt, mistä aloittaa. Avukseni tuli Niina Jurvanen, joka tietää varusteisiin kohdistuvista vaatimuksista omakohtaisesti kiipeilykokemustensa pohjalta ja työnsä (Scandinavian Outdoorilla) kautta hän tuntee myös tarjolla olevia vaihtoehtoja.

Aloitamme lounaalla; Niina, kiipeilyparini Laku ja minä. Niina on kiivennyt muun muassa Aconcagualla (Amerikan mantereen korkein vuori). Kuuntelen hänen kokemuksiaan ja tunnen kuinka tutuksi käyneeseen tapaan sykkeeni alkaa nousta innostuksesta. Niina kertoo harjoittelustaan Tornionjoen tasaisella jäällä marraskuun kaamoksessa ja kokemuksistaan ylhäällä Aconcagualla. Laku tiedustelee, mikä oli Niinalle ensimmäisellä vuorikiipeilykerralla yllättävintä.
– Hitaus. Kun ilma ohenee, kehon toiminta hidastuu. Liikkuminen on kuin hidastetussa filmissä ja tuntuu kuin kroppa ei enää toimisi. Samalla aivotoimintakin hidastuu, ja ajatukset puuroutuvat.

Kuten muutkin neuvoja antaneet kiipeilijät, Niina korostaa henkisen valmistautumisen merkitystä: – Siellä ylhäällä pitää olla jääräpäinen. Ajatukset voivat sanoa, että en pysty, mutta silti jatkat.
Niina muistuttaa myös pettymykseen varautumisesta:
– Tottakai harjoittelukaudella motivaation ylläpitämisen kannalta on tärkeää ajatella huiputusta onnistumisen kautta. Vuorella kuitenkin pitää pystyä kestämään myös pettymys, jos huiputus ei onnistukaan. Jos pää on kunnossa, vuorelta laskeutuu voittajana, oli takana huiputus tai ei.
Puhumme nesteytyksestä ja ravinnosta vuorella. Huiputusikkunan aikana ei ole juuri taukoja eikä ruoanlaittoa ole luvassa. Kuitenkin huiputuksen rasitus on kova ja kestää 12–16 tuntia. Minua huolettaa temppuileva vatsani, joka ei ota vastaan esimerkiksi maratoonarien käyttämiä geelejä. Pohdin myös nesteytystä: paljonko vettä kannetaan mukana, ja miten se pysyy sulana. Ja entäpä ne vessa-asiat, jotka minun vilkkaalle aineenvaihdunnalleni ovat aika tärkeitä? Niina kehottaa minua keskustelemaan oppaamme Petten kanssa näistä asioista hyvissä ajoin ja testaamaan erilaisia tankkausmenetelmiä. Niina muistuttaa myös muutoksista kehossa: korkeassa ilmanalassa ja kovassa rasituksessa esimerkiksi jalat turpoavat, mikä on hyvä muistaa kenkiä hankittaessa.
Harjoitteluvinkkejä tiedustellessamme vastaus on yksinkertainen:
– Reppu täyteen painoja ja reipasta kävelyä vaihtelevassa maastossa. Tuntitolkulla. Mitä huonompi keli, sen parempi treeniolosuhde se on!
Kysyn varusteiden merkityksestä suorituksen kannalta.
– Vuorella olet monella tapaa yksin, vaikka samassa köydessä ovatkin opas ja kiipeilyparisi. Olet yksin omien ajatustesi ja henkisten voimavarojesi kanssa. Varusteet ovat ainoa luottopakkisi. Niiden merkitystä ei kannata vähätellä.
Käymme läpi varusteiden keskeisimpiä ominaisuuksia:
Laatu ja kestävyys
Kovissa olosuhteissa varusteiden laatu näkyy selvästi. Se on kestävyyttä, muotoilua, materiaaleja, funktionaalisuutta ja istuvuutta. Niina muistuttaa, että laatu ja hinta yleensä käyvät käsi kädessä. Kuitenkaan kallein ei aina ole välttämättä automaattisesti paras, vaan käyttötarkoitus ja -ympäristö määrittävät tarvittavat ominaisuudet.
Istuvuus
Istuvuus on äärimmäisen tärkeää haastavissa olosuhteissa. Esimerkiksi naisilla vääränlaiset rintaliivit voivat aiheuttaa tuskallisia hiertymiä kokovaljaiden tai repun kanssa. Kenkien istuminen napakasti on tärkeää, mutta samalla tulee huomioida jalkojen turpoaminen. Niina kehottaakin sovittamaan kenkiä iltapäivällä, jolloin jalat ovat olleet jo rasituksessa. Kerrankin naisena olemisesta on hyötyä: korkokenkien rakastajana tiedän aika tarkkaan, kuinka ja mistä kohdin jalkani turpoavat rasittuessaan!

Soveltuvuus käyttötarkoitukseen ja käyttäjälle
Varusteiden tulee palvella sekä käsillä olevaa suoritusta että suorittajan kehon ominaisuuksia. Esimerkiksi vuorikiipeilyvarusteiden kanssa käydään tasapainoilua vedenpitävyyden ja hengittävyyden välillä. Kerrospukeutumisen vaatekappaleita valittaessa on siis mietittävä kunkin vaatteen roolia paitsi yksittäin, myös osana kokonaisuutta ja niiden toiminnallisuutta edessä olevassa suorituksessa: Mont Blancille mennessämme vuoren alaosassa on täysi kesä. Kohti huippua kulkiessamme siirrymme kesähelteestä jäätikölle pakkaseen ja viimaan, koko ajan samoissa vaatteissa. Vaatteet kastuvat alhaalla helposti ja ylhäällä niiden kuivattaminen on hankalaa. Kaikki mukaan tuleva kannetaan itse, eli vaihtovarusteille ei ole tilaa. Ja jotta tämä olisi vielä hiukan haastavampaa, jokainen keho toimii eri tavoin. Eli vaatteita tulee testata ahkerasti ennen reissua. Samalla oppii myös sen, mitä vaatteiden ominaisuuksia käyttää. Tämä mietityttää erityisesti Lakua, joka pohtii kamerakiinnityksen sijoittamista vaatteisiin siten, ettei kamera häiritse suoritusta mutta on nopeasti saatavilla.
Niina muistuttaa myös naisten heikommasta ääreisverenkierrosta eli sukat, hanskat ja päähineet ovat tärkeitä. Vilukissa sisälläni hytisee kauhusta.
Konsultointilounas on päättynyt ja siirrymme valitsemaan varusteita. Tässä kohtaa ne iloiset värit ovatkin sitten viimeinen asia mielessäni. Onneksi Niina on mukana, ja parin tunnin kuluttua puran olohuoneeni lattialle ne vaatteet, joissa aion pian tepastella Euroopan katolla.

p.s. Palaan valitsemiini varusteisiin myöhemmin.

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?

Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista.  Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén