Yllätyskäänne: tulivuoriseikkailu Etelä-Amerikassa!

Vuorten takana on uusia vuoria. Tuskin jalkani olivat koskettaneet Suomen kamaraa, kun uudet suunnitelmat alkoivat etsiä muotoaan.

Uuden vuorisuunnitelman syntymisen odottaminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Toisaalta se on kuin lekottelisi kesäisellä niityllä ja katselisi pilvenhattaroiden tanssia taivaalla koettaen arvuutella, millainen hahmo niistä seuraavaksi muodostuu. Samaan aikaan mielen ponteva harhailu on kuin kesäkuuman tuoma kärpänen, jonka hypnoottinen pörinä ei anna rauhaa. Välillä tuo kaikille ajatusaalloille ulottuva surina hiukan taukoaa, kun tavoitekärpänen laskeutuu ja asettaa kutittelevat jalkansa iholle. Hetken jo luulen saavani sen kiinni, kunnes se taas vaivattomasti livahtaa karkuun kämmenen alta – vain palatakseen taas korvani juureen surisemaan hellittämättömästi.

Elbrusin huippupyramidin varjo taivaalla (eteläinen reitti, 2017)

Mikä saa lopulta pilvet ottamaan muotonsa ja kärpäsen asettumaan? Minulla on aina ollut pidemmän tavoitteen suunnitelmia; lista vuoria, jotka haluan kiivetä, sekä summittainen ajatus niiden järjestyksestä. Listan sisältöön ja järjestykseen vaikuttavat monet asiat, vaikkapa vuorten sijainti, korkeus, haastavuus ja tekninen luonne sekä vuoriin liittyvät tarinat. Lisäksi tietysti valtava vaikutus on myös resurssirajoitteilla kuten aika ja raha.

Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyrkineet pitämään tarkemmin määriteltyä kiipeilysuunnitelmaa aina noin vuodeksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus on, että yritämme kiivetä kaksi isompaa kohdetta vuodessa: yhden expedition-henkisen vaellusvuoren ja toisen, joka haastaa meitä teknisellä puolella. Vaikka pääsääntöisesti vaellusvuorilla pyrimme aina korkeammalle, lopulta korkeus ei ole ratkaiseva vaan kokonaisuus. Hiukan epätavalliset ja syrjäiset kohteet tuntuvat kovasti kiehtovan mieltä. Teknisempien vuorien osalta katsomme lähestymisreittiä enemmän teknistä soveltuvuutta meille: paras olisi juuri pikkuisen yli sen hetkisen osaamistason, jotta harjoitellessa joutuu todella laittamaan itsensä peliin.
Kaikenlaisilla mittareilla voi vuoria analysoida, mutta lopullisen päätöksen tekee aina sydän. Sen valintojen perusteita on usein vaikea ymmärtää itsekään, eikä kai tarvitsekaan.

Mutta kuten ennenkin todettua, tämän lajin kanssa asiat harvoin menevät ihan suunnitelmien mukaan. Elbrusilta ja Matterhornilta palatessamme seuraava iso tavoite oli Mount Kenya (5199 m). Se on suurimmaksi osaksi vaellusvuori, mutta ylimmän Batian-huipun saavuttaminen edellyttää kalliokiipeilyä ja liidaustaitoja (viralliselta nimeltään alaköysi- eli lead-kiipeily eli kiipeilijä kuljettaa köyden itse mukanaan ylös ja kiinnittää varmistuspisteisiin). Tekniseltä vaatimustasoltaan Mount Kenya olisi juuri osaamisemme rajan yläpuolella. Itse ensin olin hiukan epävarma, oltiinko tässä haukkaamassa liian suurta palaa, mutta haastateltuamme kiipeilyparini kanssa mahdollisimman montaa vuorella ollutta kiipeilijää, olimme optimistisen varmoja, että jos koko syksyn tekisimme kovasti töitä, saisimme riittävät valmiudet jouluksi Mount Kenyalle.

Mount Kenyaa odotellessa sain akuuteimpaan vuori-ikävään hoitoa, kun saimme työmatkaan kytketyn mahdollisuuden kiivetä Sokeritoppakukkulan (Sugarloaf Mountain) Rio de Janeirossa Brasialiassa.

Sokeritoppakukkulan seinällä (10/2019)

Mount Kenya vaatisi enemmän alaköysikiipeilytaitoja kuin minulla oli osaamista. Olen liidauksessa (alaköysikiipeilyssä) vasta aloittelija, vaikkakin Fabrizion johdolla sitä on jo tehty jonkin verran sekä Dolomiiteilla että Matterhornilla. Syksyn tavoitteena oli kuitenkin käydä Salmisaaren Kiipeilyareenan lead-kurssi, jotta saisimme tekniikan ohjausta ja lead-kiipeilyluvan, joka mahdollistaa lead-harjoittelun myös kiipeilyareenan sisäseinillä.

Palaan sekä Brasiliaan että liidauskurssiin vielä myöhemmin. Nyt kuitenkin haluan puhua muusta. Nimittäin juuri kun suunnitelmat oli lukittu, tavoitepilven kuva muotoutunut taivaalleni ja harhailevan mielen surina tauonnut, kohtalo puuttui peliin…

…höpöhöpö, ei siinä mistään kohtalosta ollut kyse, vaan liian tiukille laitetusta kehosta.

Tällä kertaa vuorossa oli Heikki, jonka olkapää oli kipuillut jonkin aikaa. Puupäiselle tiimillemme tyypilliseen tapaan Heikki oli treenannut kivusta huolimatta. Vakavasti sanottuna ei kyse ole siitä, että meistä kumpikaan haluaisi jättää kehon merkit huomioimatta. Mutta vuorikiipeily on suurelta osin itsensä äärirajoille viemistä ja kovan epämukavuuden sietämistä. Niinpä harjoittelukaan ei aina ole kivutonta, päinvastoin. Välillä on vaikea erottaa, mikä on ponnistuksen vaatimaa tuskaa, ja mikä on viesti siitä, että jokin hajoaa.

En minäkään ymmärtänyt Heikkiä asiasta kovistella. Luultavasti hän puheissaan vähätteli kipujaan, ja toisaalta olemme tottuneet kuulemaan toisiltamme erilaisista kolotuksista. Kuvittelin tilanteen olevan kunnossa, sillä kesällä hartiaan laitettiin kortisonipiikki, jotta olkapää paranisi nopeammin Elbrus–Matterhorn-reissulle. Olkapää kestikin tuon reissun hyvin. Mutta paluun jälkeen syksyllä alkoi jälleen tapahtua, ja lopulta käsi oli lähes käyttökelvoton. Ensin lääkäri totesi hartiassa kiertäjäkalvon tulehduksen, ja lopulta kävi ilmi, että kalvossa oli myös repeämänä.

Hartian toipuminen edellytti ensin monen viikon lepoa ja sen jälkeen rauhallista kuntoutusta. Vaikka Heikki saisi hartian kuntoon jouluksi, emme ehtisi treenata tarpeeksi teknistä kiipeilyä, jotta Mount Kenyalle olisi järkeä lähteä yrittämään. Mikä pettymys.

Muutaman viikon ajan sulattelimme tapahtunutta. Kysymykset leijuivat välillämme ääneen lausumattomina, ja melkein hengitystä pidätellen seurasimme olkapään toipumista. Tovin kuluttua aloimme kevyeen sävyyn jutella, että onhan ihan hyvä välillä vain levätäkin – jos vaikka napattaisiin äkkilähtö johonkin aurinkoon, kun nyt kerran kesälomakin tuli vietettyä melko hyisissä olosuhteissa.

Kauaa tuo rento joulusuunnitelmakaan ei pysynyt maantasalla, vaan pian keksimme, että esimerkiksi Thaimaassa on loistavia kalliokiipeilykohteita. Voisimme nautiskella auringosta, rentoutua ja samalla hartian kestokyvyn rajoissa kehittää liidaustaitoja. Innostus leijui lievänä ilmoilla. Töissä oli hurjan kiireistä, ja pimeys vei voimia. Aurinko tuntui kivalta ajatukselta sateisen, pimeän syksyn ja kylmyyden keskellä. Laiskasti katselimme lentojakin. Mutta jotain puuttui.

Rakastan matkustamista myös muualla kuin vuorilla, enkä missään tapauksessa ylenkatso yhtään mahdollisuutta seikkailla tällä upealla maapallolla. Mutta koetathan ymmärtää: Olin jo ehtinyt nähdä taivaalla leijuvissa pilvihattaroissa muodon. Se ei ollut palmupuu, vaan vuorenhuippu. Luulen, että Heikistä tuntui samalta.

En tarkalleen ottaen muista, kumpi sen ensin ääneen sanoi: Ojos del Salado.

Maailman korkein (6893 m) aktiivinen tulivuori Chilen ja Argentiinan rajalla, keskellä Atacaman aavikkoa. Se on reilusti toista tuhatta metriä korkeampi kuin elokuussa huiputettu Elbrus.
Vuorihaasteiden korkeutta ajatellessa on hyvä muistaa, että aina siirryttäessä metrien uudelle tuhatluvulle, vaikeusaste kasvaa paljon enemmän kuin vain metrien määrän. Jos 4-tonnisista 5-tonnisiin on iso muutos, Ojos del Salado lähestyy maagista 7000 metrin rajaa. En ollut uskonut seitsemän tonnin rajaa vielä toviin tavoittelevani.

Korkeuden lisäksi tämän vuoren toinen haaste liittyy ympäristöön. Ojos del Salado on todellisella syrjäseudulla; Atacaman aavikkoa on kuvailtu yhdeksi maapallon ihmiselle vihamielisimmistä ympäristöistä. Autiomaa on kuiva ja kylmä, varusteissa tulisi varautua 35 asteen pakkasiin, koviin tuuliin ja monin tavoin ankariin olosuhteisiin.

Ojos del Salado oli ollut jo jonkin aikaa listallamme, mutta Matterhornin innostamana olimme halunneet testata teknisempiä haasteita. Ojos del Salado on vaellushuippu, jossa teknisemmät kohdat ovat helpohkoja kivikko-osuuksia. Mutta nyt, kun seinällä rimpuilu ei tullut kyseeseen, voisimmekin puskea korkeusrajojamme ylöspäin…
Voisimmeko?
Heikin kuntoutusta valvova fysioterapeutti ei ainakaan kumonnut ajatusta, ja se riitti meille.

Pilvet nousevat Elbrusilla (pohjoisreitti 2019)

Sydämeni oli lähtenyt niin kovalle laukalle, että melkein saatoin kuulla sen poukkoilun, kun istuimme vierekkäin kotisohvalla sormet kuumeisesti näppäimistöillä tanssien ja etsimme palveluntarjoajaa. Olimme pahasti myöhässä, jouluun oli enää kuukausi. Aluksi vaikutti, että ennen tammi–helmikuuta ei ryhmistä paikkoja heltiäisi. Yksityisiä reissuja oppaiden kanssa toki saisi tehtyä, mutta suhtauduin siihen hiukan empien: kyseessä olisi kahden viikon reissu varsin villissä autiomaassa. Meillä ei ollut suosittelijoita ja yksityisen oppaan varaaminen viime hetkellä huonosti toimivan nettipalvelun kautta ilman referenssiä tuntui huolestuttavalta. Jos löytäisimme kunnon ryhmän, olisi todennäköisempää, että oppaat sekä retken tukirakenteet olisivat kunnolliset – ja kuten viimeksi Venäjällä opittiin, hyvä ryhmä selviää yhteistyöllä monenlaisista tilanteista.

Mutta sitten onnisti. Nyt on alle kolme viikkoa lähtöön. Ojos del Salado (6893 m) sekä aklimatisoitumisnousuina Cerro Dona Ines (5095 m) ja toinen tulivuori nimeltä San Francisco (6018 m).

Osaatko arvata, miltä minusta tuntuu juuri nyt?!

Netistä kaiveltu kuva Ojos Del Saladosta

Elbrusin jälkipyykki

Olen jättänyt jotain kertomatta siitä, mitä tapahtui Elbrusilla. Tein sen tarkoituksella, sillä halusin ensisijaisesti puhua kiipeämisestä ja kirjata muistiin tarinan matkastamme Elbrusin pohjoisreittiä sen huipulle. Olen myös pohtinut, ovatko kaikki asiat kertomisen arvoisia: mikä tuottaa tarinalle lisäarvoa ja mikä vain vahingoittaa.
Mutta jälleen palaan siihen, että olen luvannut olla rehellinen. Se ei koske pelkästään itseäni, vaan kaikkea, mitä tapahtuu. Uskon myös, että hankalampien asioiden jakaminen auttaa valmistautumisessa muita, joilla on samansuuntaisia suunnitelmia tai haaveita.

Palataan siis Venäjälle, Kaukasukselle ja Elbrusin pohjoiselle puolelle:

Meille oli ilmoitettu noin viikkoa ennen matkaan lähtöä, että varsinainen ryhmänjohtaja ja palveluntarjoajan edustaja joutuisi jättäytymään pois matkalta äkillisen sairastumisen vuoksi. Meille kuitenkin vakuutettiin, että palveluntarjoajan käyttämät paikalliset oppaat olivat luotettavia ja kokeneita, ja tiesivät yrityksen laatuvaatimukset.

Heti ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi tapahtua asioita. Ensin ne tuntuivat oudoilta sattumilta tai vähäpätöisiltä ja ohimeneviltä tilanteilta. Mutta Elbrusin pohjoinen puoli on kaukana kaikesta, keskellä karua vuoristoa, reissu on raskas, olosuhteet vaativat ja tukea tarjolla vain vähän. Kaupallisen ryhmän jäsenet eivät olleet toisilleen entuudestaan tuttuja, ja kiipeilijöiden osaaminen vaihteli, vaikkakin ryhmään pääsyn edellytyksenä oli tietty kokemustaso. Ryhmänjohtajan ja pääoppaan roolit olivat siis erittäin merkityksellisiä monessakin mielessä.

En halua lähteä tapahtumia yksityiskohtaisesti selostamaan, mutta muutamia asioita kertoakseni:

– Kävi ilmi, että ryhmänjohtajaksi nimetty Dima ei ollut koulutettu opas, eikä koskaan kiivennyt pohjoisreittiä Elbrusin huipulle. Diman kokemattomuus kävi ilmi monissa asioissa, ja se vaikutti suuresti matkan tapahtumiin. Todellisuudessa Diman rooli hänelle annetusta ryhmänjohtaja-nimikkeestä huolimatta oli olla isänsä tulkki. Tämän ymmärsimme myöhemmin.
– Pääoppaana toiminut Sasha (Diman isä) sen sijaan oli kokenut Elbrusin pohjoisreitin kävijä. Hän ei kuitenkaan puhunut juurikaan englantia ja oli erittäin äkkipikainen. Ryhmän jäsenet saivat tuntea hänen kiukunpuuskansa nahoissaan välillä odottamattomissakin tilanteissa, esimerkiksi pyytäessään neuvoa.
– Opaskaksikko pyrki ensimmäisestä päivästä lähtien estämään alkuperäisen kiipeilysuunnitelman toteutumisen. Tämä ei ole oma päätelmäni: sitä ei mitenkään salailtu, vaan se myönnettiin avoimesti. Ryhmän jäseniä yritettiin käännyttää ensin koko ryhmänä, myöhemmin jopa salaa selän takana muista ryhmän jäsenistä pahaa puhuen. Meille valehdeltiin sääolosuhteista ja muista huiputusreittiin vaikuttavista tekijöistä. Jokainen ryhmän jäsenistä oli kuitenkin tietoisesti valinnut juuri tämän ohjelman, eikä meistä kukaan halunnut sitä muuttaa ilman perusteltua syytä. Kun ryhmä pysyi yhtenäisenä ja vaati alkuperäisen suunnitelman toteuttamista, mikäli olosuhteet eivät sitä estäisi, oppaat suuttuivat, haukkuivat ja jopa uhkailivat ryhmän jäseniä.
– Oppaat eivät auttaneet kohdattujen ongelmien ratkomisessa. Esimerkkejä on lukuisia, mutta esimerkiksi Heikin kiipeilykenkien katoamisen käydessä paljastuessa oppaat ilmoittivat, ettei ollut mitään keinoa kommunikoida asiaa kengät vieneille norjalaisille, ja ettei mitään ratkaisua ollut. Ryhmän yhteistyön avulla onneksi saimme asian ratkaistua, eikä Heikin ja minun matka katkennut toisten karkeaan huolimattomuuteen.
– Oppaat myöhästelivät, riitelivät ja suhtautuivat aggressiivisesti asiakkaisiin, eräs kiipeilytiimin jäsenistä oli jopa joutua käsirysyyn pääoppaan kanssa.
– Itse huiputuksen aikana vuorella tapahtui useita, sekä koko ryhmän että yksittäisten kiipeilijöiden, turvallisuuteen liittyviä laiminlyöntejä. Esimerkiksi huiputuksesta palattaessa apuopas jätti huonokuntoisen kiipeilijän yksin ilman köysiä rinteeseen perustelunaan, että tämä liikkui liian hitaasti ja opas halusi tulla purkamaan leiriä.
– Myös palveluntarjoajan toimesta ryhmälle toimitetuissa varusteissa oli paljon puutteita ja osa niistä oli rikki. Myöhemmin kävi ilmi, että esimerkiksi ne teltat, joita oli tarkoitus käyttää, olivat Moskovassa alkuperäisen, matkansa peruuttaneen ryhmänjohtajan huomassa. Mukana vuorella oli vanhoja varatelttoja.

… ja paljon muuta.
Yksi keskeinen syy moniin omituisuuksiin oli koko ajan edessämme, mutta kesti hyvän tovin tajuta se, niin uskomatonta se minusta oli:
Olin huomannut pääoppaamme Sashan kovan kiireen basecampiin ja haluttomuuden olla missään muualla. Sasha oli myös aamuisin pahantuulinen ja vaikutti rinteessä huonovointiselta: hän liikkui hitaasti, huohotti ja hikoili runsaasti. Tilanne parani aina iltaa kohden, ja päivällisellä mies oli yleensä jo varsin hyväntuulinen ja kovaääninen.

Hassu pieni huomaamani asia oli, että kun muut täytimme vesilasimme pöydillä olevista kannuista, katosi Sasha aina viereiseen huoneeseen omaa lasiaan täyttämään. Pari kertaa kiinnitin huomiota tapaan, jolla hän palatessaan vesilasiaan täyttämästä aina nuolaisi sormistaan kävellessä loiskuneet pisarat.
Reissun lopulla päivällisellä Sashan vieressä istunut Michael kiinnitti huomiota samaan ja vitsaili, että Sashan piripintaan täytetyssä lasissa oli varmaan vodkaa. Pöytään laskeutui hiljaisuus, ja Sasha jäi pistävästi tuijottamaan Michaelia, joka hetken kuluttua otti oppaan lasin, haistoi sitä ja totesi:
– Kyllä, se alkoholia.

Se selitti paljon ja melkein saatoin kuulla palasten loksahtelevan kohdilleen. Pääoppaamme, ainoa ryhmästä, joka oli aiemmin kiivennyt vuoren, oli joka päivä vahvassa humalassa ja aamuisin krapulassa.

Siinä missä pääopas Sasha ei saa minulta ymmärrystä, nuorta matkanjohtaja/tulkkia kohtaan tunnen kuitenkin hiukan sympatiaa. Hän oli todella vaikeassa välikädessä koettaessaan kokemattoman resurssein tarjota palvelua haastavassa ympäristössä ja samalla hillitä isäänsä, joka heti alusta alkaen vahvasti osoitti kaikille, kuka ryhmän todellinen johtaja oli.

Palattuamme matkalta jokainen ryhmän jäsenistä teki palveluntarjoajalle reklamaation. Useimmat (Heikki ja minä mukaan luettuina) joihin ei kohdistunut suurempia henkilökohtaisia hyökkäyksiä, tyydyimme palveluntarjoajan anteeksipyyntööön ja ehdotettuun pieneen hyvitykseen. Mutta osalla ryhmän jäsenistä on palveluntarjoajan kanssa edelleen käynnissä laajamittaisempi prosessi erilaisten tapahtumien ja niistä vastuullisten selvittämiseksi.

Mutta. Kaikesta huolimatta me huiputimme Euroopan mantereen korkeimman vuoren pohjoisreittiä! Meillä oli mahtava tiimi, ja saimme heidän kanssaan upeita kokemuksia Kaukasukselta. Näitä muistoja en halua tahrata.

Vuorikiipeily on laji, jossa turvallisuus on äärimmäisen tärkeää. Kokemusta ja taitoja kerätessäni pyrin varmistamaan tarvittavan turvallisuustason valitsemalla palveluntarjoajia, jotka uskoakseni pystyvät puutteitani täydentämään. Kerron edellä kuvaamani asiat, koska varsinkin kokemattoman on välillä vaikea hahmottaa, mikä on olosuhteen aiheuttamaa, mikä kulttuurieroa ja milloin on kyse laiminlyönneistä ja huonosta palvelusta.

Mutta tästäkin opitaan, ja matka jatkuu
– arvaatko jo minne?

Me huiputimme Elbrusin pohjoisreittiä – laaksosta laaksoon!

Elbrusin ja Matterhornin iskut ja opit

– Ei ihme, että urheillessa kylkeen sattuu ja on vaikea hengittää. Sinulla on kaksi murtunutta kylkiluuta, lääkäri totesi kuivasti ja jatkoi:
– Jalkaterän arkuus ja mustuma taas ovat todennäköisimmin aiemmin saamasi kortisonipiikin ja vuorireissulla syntyneiden rasituksen ja hiertymien yhdistelmä.

Tiimikuva Matterhornin seinältä

Suomeen saapuessamme olin ollut hiukan kolhiintunut näiden ressujen tavallisten matkamuistojen, eli raapaleiden, rakkojen ja mustelmien, lisäksi. Auringonpolttamien palorakkulat suun ja sierainten sisäpinnoilla olivat kuitenkin nyt pääosin parantuneet ja niiden aiheuttama turvotus laskenut, tosin nenän sisäpuoli oli edelleen täynnä rupea. Ylävuoristokengät olivat tehneet tuhojaan, ja sääriluideni kohdalla iholla oli edelleen toistakymmentä senttiä pitkät veriset, auki hiertyneet rakot, jotka olin kiipeilyn aikana paikannut hassulla Compeed-jonoilla (note to self, ensi kerralla keinoihoa mukaan). Oikea jalkaterä oli aiemmin keväällä ja kesällä tulehtuneen nivelen alueelta musta ja iho halkeili ikävännäköisesti. Mutta hankalin vaurio oli kylkeni, jonka olin loukannut pudotessani ja iskeytyessäni vuoren seinämään Matterhornilla (tarina täällä: Matterhorn – huippupäivä). Kyljen arkuus tuntui jopa pahentuneen vuorelta paluun jälkeen.

Rakot ja haavat paranisivat itsellään, mutta jalka ja kylki veivät minut lopulta lääkäriin.

Ihan sanatarkasti en selitystä jalan huolestuttavaan ulkonäköön muista, mutta lääkäri selitti tilanteen maallikolle suurinpiirtein näin: kun kortisonia ruiskutetaan kohtaan, jossa luu tulee nopeasti vastaan, kortisoni saattaa levitä myös alueelle jonne se ei kuulu, ja se voi alkaa tuhota ihonalaisia kerroksia. Tämän kudosvaurion seurauksena saattaa syntyä mustuma, ja tässä tapauksessa olin vielä pontevasti hiertänyt jalkaa lähes kolme viikkoa erilaisissa kiipeilykengissä. Kortisoni oli myös syypää ihon ulkoiseen muutokseen. Osittain ihonalainen tuho oli lääkärin mukaan pysyvä, mutta arkuus, väri- ja ihomuutos paranisivat todennäköisesti muutamassa kuukaudessa.

Paluumatkalla Matterhornilta

Kylkiluidenkin kanssa lääke oli aika. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että murtumat olivat siistit, joten toimenpiteitä ei tarvittu, ja lääkäri antoi luvan liikkua ja treenata kivun sallimissa rajoissa.
Vastaanotolta lähtiessäni viestitin Fabriziolle ja viimein tunnustin tapahtuneen. Vastaus oli mitä sydämellisin:
” Oh nooo! So sorry! I would have never thought that the fall had such consequences. One more reason why you did really well on the Matterhorn. I wish you a super fast recovery!

Ainahan vuorilla sattuu kaikenlaista, ja palatessa muistona on pientä mustelmaa ja ruhjetta. Mutta isommista osumista on hyvä ottaa oppia. Onnettomuuksia sattuu eikä niitä kaikkia voi välttää, mutta olemme kiipeilyparini Heikin kanssa ottaneet tavaksi käydä läpi saadut kolhut ja miettiä, voisiko toimimalla jatkossa toisin vähentää saman ongelman uusiutumista.

Ylävuoristokenkien hiertämisongelmaan etsin ratkaisua pitkävartisemmista sukista ja lisäkielistä. Heikillä nimittäin oli aiemmin sama haaste omien G2-kenkiensä kanssa, ja hän sattumalta huomasi toisista La Sportivan kengistä siirretyn irrotettavan lisäkielen suojaavan ihoa rakkoja aiheuttavien saumojen kohdilta.
Aikamoisen metsästyksen jälkeen sain lopulta La Sportivalta Italiasta Suomen maahantuojan yhteystiedot. Maahantuoja tilasi lisäkielet, jotka sitten toimitetaan jälleenmyyjän kautta minulle.

Auringonpolttamiin en äkkiseltään ole täydellistä ratkaisua keksinyt – aurinkorasvan käyttö suun ja nenän sisäpinnoilla kun on hiukan haastavaa! Hankin balaclava-hupun, joka suojaa pään aluetta paremmin ja jossa on hengitysaukko. Nimittäin tavallisen buffin käyttö kasvojen edessä kestää aina juuri sen verran, että materiaali kostuu hengityksestä ja sitten alkaa jäätyä. Luulen kuitenkin, että voimakkaan auringonpaisteen alueilla auringonpolttamien kanssa saadaan vielä kamppailla, eli otan mielelläni kokeneempien vinkkejä vastaan!

Muitakin opetuksia reissulla saatiin:

Elbrusin huippupäivää miettiessäni herää jälleen kysymys tankkauksesta. Minulla on useimmiten nälkä suuren osan huippupäivää.
Tällä kertaa aamuyön ensimmäinen useamman tunnin nousurutistus vei minulta paljon voimia, ja saapuessamme satulaan olin niin uupunut, että horjahtelin. Kuitenkin parinkymmenen minuutin tauko ja runsas sokeritankkaus palauttivat suorituskykyni siinä määrin, että loppupäivän ajan etenin hyvällä tahdilla ja ilman ongelmia. Nopea palautuminen vaikuttaisi siltä, ettei kyse ollut fyysisen kunnon riittämättömyydestä. Samantyyppinen “energiaromahdus” minulla oli ollut kiivetessämme Mont Blancilla talviolosuhteissa (tarina huippupäivästä löytyy täältä: Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas). Se herättää kysymyksiä: enkö osaa tankata kunnolla? Vai onko kyse nousunaikaisesta liian vähäisestä energian saannista?
Seven Summitsin kiivennyt Mike korosti nesteytystä ja sanoi, että ruoan suhteen ennakkotankkaus on tärkeintä, mutta huippupäivänä syöminen on toissijaista juomiseen nähden. Se tuntuisi olevan ristiriidassa kehoni signaalien kanssa. Toisaalta myönnän, että olen huippupäivän aikana aina huolissani vessahädästä ja sen hoitamisen hankaluudesta – nimittäin jos valjaiden irrotus on kielletty tai on hyytävän kylmä, perinteinen tapa hoitaa asia voi olla vaarallinen ja jopa mahdoton (tai jälkimmäisessä tapauksessa ainakin erittäin epämiellyttävä). Edellä mainitusta saattaa seurata se, etten huippupäivinä nesteytä tarpeeksi. Ainakin yhdenlainen ratkaisu tähän löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: naisille on tehty erilaisia apuvälineitä, joilla pissaaminen onnistuu tilanteissa, joissa ei voi irrottautua valjaista ja/tai vaatekerroksien määrä vaikeuttaa vessa-asian hoitamista. Kokeiluun siis tämäkin.

Iltailottelua Elbrusin ylä-basecampissä

Nopeudesta ja kuormituksesta löytyy edelleen paljon opittavaa. Elbrusilla huippupäivän nousu tehtiin liian nopealla tahdilla. Mike niinikään totesi, että huiputtaessa pidempiä taukoja ei tarvita, jos eteneminen on riittävän rauhallista. Jo noustessamme Lenz Rocksilta satulaan johtavaa rinnettä tahti tuntui todella nopealta. Mutta aikataulupaineen vuoksi yritimme silti parhaamme mukaan vastata oppaiden vauhtivaatimuksiin. Jälkikäteen katsoessani esimerkiksi muutamaa Heikin kuvaamaa videota, näkemykseni liian nopeasta noususta on vahvistunut.

Matterhornillakin nousutempo oli kova. Mutta Matterhorn on kiipeilytavan näkökulmasta ihan erilainen kuin Elbrus: Nousu on teknisempi, ja taukoja syntyy luontaisesti köydenmittojen välissä uusien varmistuksien rakentamisen aikana. Kalliokiipeilyn voimankäyttö on erilaista, ja Elbrusin loputtomaan tasaiseen puurtamiseen verrattuna Matterhorn-suoritus on “lyhyemmistä spurteista koostuva”. Strategiamme Matterhorn-huiputukseen olikin ns. “fast and light”, jonka mukaisesti matkaan otetaan niin vähän varusteita kuin mahdollista ja eteneminen tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Lopulta kuitenkin molempien huippupäivien kesto oli yhtä pitkä – eli riippumatta teknisestä erilaisuudesta, pitkästä kestävyysrutistuksesta oli kyse.
Lentäessämme Venäjältä Italiaan, jalkalihakseni kramppailivat lentojen aikana aika lailla ja muutenkin tuntui, että olin vielä hiukan palautumaton, kun lähdimme toiseen suoritukseen.

Lisäksi Matterhornilla oli ihan puhdasta tyhmyyttä kantaa tuplakuorma vettä majalle. Ihmettelin mukaan otettavan veden suurta määrää – mutta miksi ihmeessä en kysynyt mitään? Taisin pelätä kasvojen menetystä; että Fabrizio pitäisi minua heikkona, jos kysyisin, kuuluuko minun todella kantaa 5,5 litraa vettä ylös. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu naurettavalta. Mutta ehkäpä asiaa selittää osittain tarve lunastaa odotukset – ja toisaalta olin juuri ollut kaksi viikkoa kiipeilyryhmässä, jossa pienikin kyseenalaistus aiheutti pääoppaan suuttumuksen myräkän.
Oli miten oli, tämä oli tärkeä läksy kommunikaation tärkeydestä. Ja siitä, että matka ei tapa vaan vauhti.

Jokaisella vuorella oppii jotain uutta itsestään ja vuoresta. Samaan aikaan joskus tuntuu kuin aina matkan jälkeen listaisi samoja asioita opittavien listalle. Toistanko samoja erheitä yhä uudelleen ja uudelleen? Hidasta on välillä tämä oppiminen, mutta haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen kasvan ohi vaiheesta, jossa kovapäisenä kuin “minä itse” -vaiheinen lapsi uhmakas katse silmissäni ojennan pieniä palorakkulaisia sormiani kohti hellan levyä.

Aamumaisema Matterhornin seinältä

p.s. Vielä on yksi asia, josta haluan sinulle kertoa. Olen nimittäin jättänyt kertomatta jotain, mitä tapahtui Elbrusilla. Lupaan palata tähän ihan lähipäivinä, ja sen jälkeen käännetään katseet tulevaan.

Matterhorn – huippupäivä

Löydätkö minut kuvasta?

Kuin olisin ummistanut silmäni vain hetkeksi – yhtäkkiä kello oli neljä aamulla. Herätyskellon hätistämänä kömmin ylös karheiden vilttien joukosta. Pimeässä huoneessa oli yhä niin kylmä, että hengitys höyrysi otsalampun valossa. Tällaisina hetkinä kannattaa vain nousta nopeasti ja ryhtyä puuhaamaan, sillä kuin laastarin nyppäisy‚ se kirpaisee hetken mutta asettuu paljon nopeammin kuin hidas, venyttelevä siirtymä makuupussin lämmöstä kalsalle puulattialle.

Tovin kuluttua aavistuksen rähjäinen joukkueemme istui aamiaisella jännittyneissä tunnelmissa. Nyt ulkona oli viimein tyyntä, mutta lunta oli satanut miltei koko yön, ja oppaat olivat sen määrästä silminnähden huolissaan.

Italialaisen keittiön ihmeet eivät ulotu aamupalaan kylmällä vuoristomajalla, ja päivään valmistauduttiin kohmeisten sämpylöiden voimin. Ja mikä siinä muuten on, että keski- ja eteläeurooppalaiset vuorikiipeilijät haluavat syödä aina kasan sokeria aamiaisleipänsä päällä? Lähes identtinen huippupäivän aamupala on toistunut jokaisella Eurooppaan suuntautuneella kiipeilyreissullani. Joka kerta, kun valitsen kivikovan leipäni päällystän kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta, Nutellasta ja hillosta, lupaan itselleni, että ensi kerralla kannan mukanani palan sulatejuustoa.
Mutta eipä repussani ollut tälläkään kertaa sulatejuustoa, ja nyt energiatankkaus oli nautintoa tärkeämpää, joten kasasin sämpyläni päälle hampaissa ratisevan kylmää ja sokerista mustikkahilloa.

Freddie, Heikki ja minä vilkuilimme lian tummentamista ikkunoista aamuyön pimeyteen niin usein, että lopulta Fabrizio katkaisi hiljaisuuden toteamalla, että lunta oli todella paljon, eivätkä oppaat ole varmoja, kannattaisiko meidän lähteä huiputusyritykseen:
– Mutta mennään katsomaan, miltä alku näyttää.

Lähdössä huippupäivään pilkkopimeässä

Puolen tunnin kuluttua seisoimme ulkona tyhjyyden päällä roikkuvalla metalliverkkoterassilla, ja otsalamppujemme valokeilat pyyhkivät ympärillemme kietoutunutta pimeyttä. Minua väsytti yllättävän paljon, ehkä eilinen extra-painava reppu ja raskas nousu olivat vieneet enemmän voimia kuin olin osannut odottaa – vai Elbrusko edelleen lihaksissa kummitteli? Äkkiä ylitseni pyyhkäisi voimakas ikävä lasten luokse. Aina huiputukseen lähtö on jännittävää, mutta aiemmin en ollut tuntenut tällaista huolta ja ehkä jopa lievää haluttomuutta. Olinko peloissani?
Enricon lähtöpuhe ei keventänyt tunnelmaa:
– Vaikka onnistuisimmekin, lumi hidastaa meitä. Se tarkoittaa, että edessä on ainakin 12 tuntia teknistä kiipeämistä ilman taukoja. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin pystymme, sillä kello ja sää ovat meitä vastaan.

Komensin jalkani liikkeelle ja astelin Fabrizion perässä terassin reunaa mökin taakse, mistä ensimmäinen nousu alkoi. Oli ihanaa olla tutun ja luotettavan Fabrizion köydessä, kun edessä oli tähän astisen elämäni jännittävin nousu. Pystysuora seinä edessämme katosi loputtoman näköisenä ylös pimeään yöhön. Kaikkialla kallion pinnalla oli pakkasen ja tuulen vuoren kylkeen puhaltama sininen huurre. Katsoin taakseni. Pimeää, ei yhtään tähteä.
Kun ojensin käteni ja kosketin jäistä kiveä, äkkiä tiesin taas, missä ja kuka olin. Pieni kiipeilyhansikkaan hipaisu kiinnitti minut takaisin tämän planeetan pintaan, ankkuroi edessäni olevaan kiveen, ja sydämeni poukkoilu asettui. Se muuttui keskittymiseksi. Olipa millainen tahansa pimeys ympärillä ja pakotus lihaksissa, huurteeseen käärittynäkin kivi tuntui turvalliselta.

Heti ensimmäinen nousu otti luulot pois. Seinä oli jyrkkä, ei teknisesti ollenkaan minulle mahdoton. Mutta kiven päälle oli kasautunut paksu kerros pöllyävää, liukasta lunta. Paljaissa kohdissa edellisen päivän loskaantunut nuoska ja vesi olivat jäätyneet kallion pintaan ohueksi jääkalvoksi, joka kuoriutui irti eikä sallinut pitävää otetta. Jokainen käden- ja jalansija oli tutkittava tarkkaan ja tuplavarmistettava.

Toisella köydenmitalla, puolenvälin vaiheilla lipesin juuri ennen kuin ylhäällä kivisen lipan päällä ilman näköyhteyttä minua varmistava Fabrizio ehti kiristää köyden. Putosin muutaman metrin alaspäin ja jysähdin kylki edellä seinässä olevaan ulkonemaan. Silmissä vilisivät tähdet, ja keuhkoni tyhjenivät iskun voimasta. Olisin ehkä parkaissut, mutta ääntä ei kuulunut. Retkahdin köyteen, ja refleksiomaisesti yritin haroa seinästä kiinni. Ylhäältä kuului Fabrizion huuto, kun hän tunsi painoni reuhtaisun köydessä:
– Are you ok?

Yritin vastata, mutta en saanut ääntä puristettua survotuista keuhkoistani. Mitään ei kulkenut sisään tai ulos. Hetken haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja sain sitten kähistyä:
– Just a second.

Nojasin muutaman hetken ajaksi otsani vasten seinää ja yritin hengittää. Tovin kuluttua pystyin taas liikkumaan. Vauhtini kuitenkin hidastui, sillä aina osuessaan kallioon tai köyteen kylki kipunoi ärhäkästi. Lisäksi oikean käden ojennus suoraksi oli erittäin epämukavaa, ja hengästyessäni minun oli pakko pysähtyä: oli kuin keuhkoni olisivat toimineet vain puoliteholla eivätkä vain suostuneet ottamaan vastaan tarpeeksi ilmaa.
Fabrizion kyselyyn vastasin hymyillen lyhyesti “I’m ok.” ja jatkoin matkaa. Oppaat olivat jo muutenkin takaisinkääntymisvalmiudessa, joten en halunnut aiheuttaa lisää syitä perääntyä. Olin hitaampi, mutta pystyin etenemään.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei puhunut mitään lukuunottamatta oppaiden ja kiipeilijöiden lyhyitä haukahtavia ohjeistuksia ja merkkejä toisilleen. Jokainen köydenmitta oli haastava; seinät jyrkkiä, kiinteät köydet jäässä, ja irtolumi pöllysi. Suojaton seinä oli altis jatkuvasti ympärillämme tanssivalle tuulelle, ja viima jäädytti sormet toimimaan entistäkin kankeammin. Aina Fabrizion kiivetessä edellä ylös varmistusta tekemään, työnsin käden salaa takin alle ja vedin rintaliivin rintakehän ympäri kulkevaa kuminauhaa hetkeksi irti iholta. Kuminauhan paine tuntui musertavalta kylkeä vasten.

Minä reittimme upeimmassa – ja ehkäpä myös jännittävimmässä – kohdassa

Oppaat työskentelivät keskittyneestä. Yhtään vaakassuuntaistakaan siirtymää ei tehty ilman tuplavarmistettuja kiinnityksiä seinään. Fabrizio kertoi hiljaisella äänellä:
– Viikko sitten kiipeilijä putosi tältä seinältä ja kuoli, koska ei ollut varmistanut itseään kunnolla. Hän oli luultavasti niin väsynyt, että unohti tai ei jaksanut. Pystysuorien seinien keskellä alkavat vaakasuuntaiset siirtymät helposti tuntua valheellisen turvallisilta, vaikka edelleen olemme yhtä korkealla ja yhtä suojattomia. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Myöskään kiinteisiin köysiin ei saa luottaa, aina pitää olla kunnon varmistus.

Kylmin hetki oli juuri auringon kurkistaessa horisontin takaa. Varpaani olivat kevyiden, lämpöisempiin olosuhteisiin tarkoitettujen kenkien sisällä lähes tunnottomat kylmästä, ja kipristelin niitä jatkuvasti pitääkseni veren kiertämässä. Olin joutunut vaihtamaan kiipeilyhansikkaat paksuihin rukkasiin, jotka olivat hankala yhdistelmä jäisten köysien kanssa, ja paksuista kintaista huolimatta sormeni eivät suostuneet lämpenemään.

Nouseva aurinko maalasi italialaisen vuoristomaiseman pastellisävyihin, ja näky oli niin kaunis, että jäinen helmi kilahti tunteikkaan kiipeilijän poskelle.
3977 metrin korkeudessa pysähdyimme, oppaat kokoontuivat yhteen, ja ensimmäistä kertaa liikkeelle lähdön jälkeen pääsimme Heikin kanssa riittävän lähekkäin vaihtaaksemme ajatuksia. Matterhornin huippu yläpuolellamme pysyi sitkeästi piilossa pilviverhon takana, mutta maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, ja tiesin jälleen kerran, miksi tätä hullua lajia rakastan. Juurikaan puhumatta kyyhötimme Heikin kanssa rinnakkain pienellä tasanteella tallentamassa hetkeä sydämiimme, kun oppaat pontevan keskustelun jälkeen kääntyvät ympäri. Fabrizio laskeutui luoksemme ja puhui hiljaisella, päättäväisellä äänellä:
– On liian vaarallista jatkaa. Lunta on liikaa, ja huipulla tuulee kovaa. Tämä tuore puuterilumi ja pettävä ohut jää ovat todella liukkaita ja kuten olette huomanneet, edes jäärauta ei tunnu löytävän kunnon otetta. Olemme myös liikkuneet liian hitaasti. Olen pahoillani, mutta meidän on palattava.

Seuraavan harjanteen edessä

Pettymys iski lujasti. Näin omien tunteideni heijastuvan Heikin kasvoilla, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon olin tätä halunnut. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä suusta totesimme:
– You are the boss, Fabrizio.

Aamuvarhainen taivas kukki ympärillämme sopimattoman heleissä väreissä suhteessa siihen, että olimme juuri saaneet huonoja uutisia. Näkyvyys oli parantunut huomattavasti eilisestä. Nyt maisema oli kirkas melkein huipulle asti, vain pari kolme sataa viimeistä Matterhornin vertikaalimetriä piilotteli aamuauringon pinkiksi sävyttämän valkoisen pilvimassan sisällä. Ensisilmäyksellä se näytti suorastaan kutsuvalta hattaralta, mutta kun sitä katseli hetken aikaa, huomasi, että pilvet pyörteilivät kiivaasti, ja osa huipun valkoisesta hupusta oli tuulten huipulta pöllyttämää lunta. Olosuhteet siellä olivat kaukana ruusuisesta.

Takaisin kääntymisen hetki oli ainoa kerta nousun aikana,
jolloin olimme niin lähekkäin, että pääsimme samaan kuvaan

Saatoin tuskin kuvitella huipun tilannetta, sillä täällä viitisensataa vertikaalimetriä alempanakin oli hyytävän kylmä, ja tuuli iski navakasti vuoren suojattomalle rinteelle, jolla seisoimme. Vaikka käsissäni oli paksuimmat kintaani, sormeni olivat kuin jääpuikot. Varpaita kirveli ja nipisteli kevyiden kesäkiipeilyyn tarkoitettujen La Sportivan Trango Cube X -kenkien sisällä. Myös oppaat olivat kylmissään, ja Carlon kädet olivat niin kylmettyneet, että mies myöhemmin tunnusti niihin sattuvan niin, että häntä melkein itketti. Olosuhteet olivat selättäneet meidät.

Aamu koittaa Matterhornilla

Laskeutuminen takaisin mökille tuntui vielä hankalammalta kuin nousu, sillä köysilaskeuduttaessa keskivartalolla tehdään yllättävän paljon töitä, ja vatsalihasten jännittäminen sai silmäni kyyneltymään (tällä kertaa ei liikutuksesta).
Pidimme kunnon tauon kylmällä Rifugio Carrel -majalla, jolla olimme yöpyneet. Tunnin levon ja tankkauksen jälkeen kokosimme loputkin varusteet mukaamme ja lähdimme pitkälle laskeutumiselle alas rinnettä.

Paluumatkalla köysistöt kulkivat omaa tahtiaan, ja huomasin minun ja Fabrizion jäävän viimeiseksi. Olin auttamattoman hidas. Hengästyessäni tuntui kuin en saisi ilmaa keuhkoihini, joten aina raskaissa kohdissa jouduin pysähtelemään hengitystä tasaamaan. Onnistuin taittamaan aluspaitani helman kaksinkerroin ja sujauttamaan sen pehmusteeksi rintaliivin kuminauhan alle. Se helpotti hiukan liivin puristusta.

Täälläkin yön aikana satanut lumi oli peittänyt reitin ja jäädyttänyt edellisen päivän loskan. Seinämät olivat pettäviä, ja liukastelin normaalia enemmän. Jos se itseäni turhauttikin, Fabrizio ei osoittanut millään tavalla tuskastusta ja harmistusta. Pari kertaa huomasin hänen katsovan minua tutkivasti, kun haukoin henkeä yrittäessäni saada ilmaa.

Laskeutumassa

Tuntikausien laskeutumisen jälkeen saavuimme Rifugio Duca degli Abruzzi -majalle 2802 metrin korkeuteen. Oli kuin olisimme astuneet toiseen todellisuuteen. Mistä nämä ihmiset ilmestyivät? Majalla oli selvästi käynnissä päivän ruuhkapiikki: kymmenittäin alueella vaeltavia eränkävijöitä, muutama sporttinen turisti ja pari huippua kohti suuntaavaa kiipeilijäryhmää liikuskeli majan ympärillä. Istahdin ulkoterassin pöytään ja nautinnollisesti maistoin majan emännän suurella taidolla valmistamaa cappuccinoa. Vaikka tälläkin korkeudella oli viileää, vihdoin sormien ja varpaiden syväjää alkoi väistyä. Viimeinen puoli vuorokautta alkoi tuntua oudon etäiseltä ja siirtymä tähän ulottuvuuteen hupaisalta: vain hetki sitten olin erämaan armoilla, ja nyt istuin täällä maiskuttelemassa juustokakkua ja ihailemassa maitovaahdon päälle muotoiltua kahvisydäntä!

Enää viimeinen rivakka vaellus gondolihissille, laskeutuminen laaksoon, ja seisoimme taas hissiaseman parkkipaikalla vuokra-automme vieressä, puolitoista vuorokautta lähdön jälkeen. Fabrizio edelleen manaili sääolosuhteita, mutta kukaan ei ollut kovin harmissaan. Olimme yrittäneet tosissamme, vaikka tiesimme todennäköisyyksien olevan meitä vastaan. Viimeinen sana kuuluu aina vuorelle, ja kun aidosti kokee tehneensä parhaansa, on vaikea tuntea katkeruutta.

Jonon viimeisen näkökulma

Haikeus pisteli sydämessäni, mutta samalla olin iloinen, että saisin palata tänne uuteen yritykseen! Kiipeilyreittimme oli huikean jännittävä, ja olisi upeaa palata kokeilemaan, kuinka pärjäisimme noilla kivisillä seinillä toisenlaisissa olosuhteissa. Huiputuksen saamatta jääminen toki tuntui kirvelynä, joka aikojen kuluessa muuttuisi hiljalleen kaipuun jomotukseksi.
Yhtä asiaa olisin kuitenkin kovin toivonut. Mutta edes silloin kun viimeisen kerran käännyin auton takaikkunasta katsomaan kuinka Matterhorn hävisi kapean vuoristotien mutkan taakse, ei vuori paljastanut lakeaan katseelleni. Se, ettei vuori kertaakaan täällä ollessamme näyttäytynyt meille kokonaisuudessaan, tuntui pisteeltä EI:n iin päällä.

Vielä pari päivää saimme lepuuttaa ruhjeisia ja reissussa rähjääntyneitä olemuksiamme Italian syksyn viileydessä ennen kotiin paluuta. Pitkät tunnit leijuivat ohi kuin höyhenet, ja kulutimme ne istuen katukahviloissa, haaveilen tulevista seikkailuista. Kun sitten lentokoneen pyörät osuivat Helsinki-Vantaan kentän pintaan, saatoin tuskin uskoa, että vain kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun innokkaana lähdimme kohti Venäjää. Mitä olinkaan saanut kokea, näitä muistoja sulatellessa menisi hyvä tovi!
Kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-seikkailu oli nyt ohi. Tähän onttouden tunteeseen olisi vain yksi lääke – aavistatkin varmaan, mikä se on?

Heikki paluumatkan traversella, missä taivas ja maa kohtaavat

Janiina Kauppinen Matterhornilla

Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.

Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa

Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.

Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus.
Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.

Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.

Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo

Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa.
Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!

Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.

Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.

Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään.
Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?

Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.

Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.

Lumiraja oli yllättävän alhaalla

Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.

– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.

Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.

Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.

Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.

Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman:
– Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.

– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.

Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.

Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.

Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen

Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen.
Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.

Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet.
Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!

Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti:
– Yllätys!

Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!

Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä

Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.

– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle.
Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!

Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä:
– Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!

Veden sulatusta

Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.

Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!

– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!

Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta

Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.

Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.

Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.

Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti:
– Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.

Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.

Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.

Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani:
– Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?

Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.

Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.

Näkymä terassilta alas iltapäivällä

Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.

Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.

Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.

Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.

Page 1 of 44

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén