Kuka ajattelee sinua?

Oletko koskaan ajatellut, kuinka monen ihmisen tarinoissa ja muistoissa olet?

Sanotaan, että joillakin vuorilla on oma ilmastonsa. Esimerkiksi tietyn muotoinen huippu kerää ympärilleen pilviä ja kosteutta. Näin vuorelle syntyy kokonaan oma ilmanala, joka on uniikki vain tuolle yhdelle paikalle, sillä sen luovat vuoren ainutlaatuiset ominaisuudet. Tällaisella vuorella voi olla ympäristöstä täysin poikkeava sää.

Usein myös kiipeilytiimeillä on oma ilmastonsa. Vaikeat olosuhteet ja yhteisen tavoitteen eteen ponnistelu sitovat erilaiset ihmiset yhteen voimakkaasti ja usein hyvin nopeasti. Uusissa tiimeissä ihmiset, jotka eivät muutamaa päivää aiemmin tunteneet toisiaan, avautuvat, uskoutuvat ja ovat valmiita tekemään suuriakin ponnistuksia auttaakseen toisiaan. Vuorilla olemme vapaita arkirooleista. Sosiaaliset paineet ja muodollisuudet katoavat nopeasti. Usein huumori on vastavoima ympäristön vaikeuksille ja suorituksen raskaudelle. Luultavasti olen vuorilla nauranut enemmän kuin missään muualla.

Omituinen asentoni videolla johtuu siitä, että alapuolellani varmistuksen kanssa työskentelevän Fabrizion paino vetää minua alaspäin (olen kyllä ankkurissa kiinni mutta olo on tukala). Sen verran oli kuitenkin kiire pois alas vyöryvän lumen alta, että nopeus yliajoi mukavuuden. Joskus omituinen huumori pelastaa tunnelman ja helpottaa oloa tiukemmassa tilanteessa (pahoittelut kirosanasta videon lopussa), hölmöilyklippi Italian Dolomiiteilta 2019. Musta silmäni on edellisen päivän saldoa jääkiipeilyseinältä. 🙂

Joskus noilla matkoilla syntyy halki elämän kestäviä siteitä ja ystävyyksiä. Kuten tätä blogia pidempään seuranneet ovat saaneet todistaa, itse kohtasin nykyisen kiipeilyparini ja puolisoni vuorilla.

Myös luotto-oppaamme Fabrizion olen ensimmäisen kerran tavannut hänen työskennellessään apuoppaanamme Mont Blancin talvihuiputuksella. Yhteistyö on jatkunut reissusta toiseen, ja yhteyttä pidetään myös muulloin. Viimeksi Matterhornilla Fabrizio totesikin:

– You are no ordinary clients. You are my friends!

Matterhornin kiipeilyryhmä vuodelta 2019: Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo.
Sää oli koko reissun juuri niin huono kuin kuvasta saattaa nähdä, mutta hymyt silti aitoja!

Välillä taas tuo ainutlaatuiselta tuntuva yhteenkuuluvuus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun yhdistävät olosuhteet katoavat eli samalla hetkellä, kun ryhmä laskeutuu vuorelta.

Olen istunut laaksossa päivällisellä juhlimassa huiputusta ja aistinut ympärilläni olevista ihmisistä pienen hämmennyksen. Näennäisen kepeän jutustelun lomassa he ovat vilkuilleet vieruskavereitaan ujosti ja syrjäkarein kuin eivät ihan tunnistaisi toisiaan puhtaissa siviilivaatteissa. Lumous on särkynyt, ja yhtäkkiä ollaan taas hyvin erilaisia ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tunne toisiaan ja joilla ei yhteistä vuorimatkaa lukuunottamatta ole paljoakaan yhteistä.

Toiset ystävyydet kantavat pidemmälle. Mutta varmaa on, että kiipeilytiimin ilmastossa syntyy ainutlaatuisia muistoja:

Toissajouluna vietin aattoiltaa Chilessä, Atacaman autiomaassa, suolajärven rannalla 3800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Olimme pienellä majalla, joka oli niin eristyksistä, että sitä pyörittävä pariskunta ei ollut käynyt yli kolmeen kuukauteen edes lähimmässä kylässä – sinne oli matkaa nelisen sataa kilometriä halki polttavan kuuman autiomaan. He olivat tulleet majalle kiipeilysesongin alkaessa ja poistuisivat seuraavan kerran kauden päättyessä. Ruoka, vesi ja polttoaine toimitettiin majalle kerran kuukaudessa, ja täydennyksiä lastien välillä pariskunta sai majalla poikkeavien vuorioppaiden toimesta.

Eristyksissä eläminen vapauttaa ihmisen monenmoisista rajoitteista – kuten vaikkapa housuista. Isäntämme kuljeskelikin ympäriinsä pelkissä alushousuissa, jotka paljastivat enemmän kuin peittivät, sillä niissä oli enemmän reikiä kuin kangasta.

Toinen tunnusomainen piirre eristyksissä ja vaikeissa oloissa eläville on vaatimaton ja yksitoikkoinen ruokavalio. Riisiä, keksejä ja säilykkeitä majan keittiössä oli massiivinen kasa. Mutta nopeasti kuumuudessa pilaantuvaa tuoretta lihaa ei majalla ollut kuin harvakseltaan.

Nyt oli kuitenkin jouluaatto. Majalla oli meidän kiipeilytiimimme, jossa kiipeilijöitä oli Yhdysvalloista, Ranskasta, Vietnamista ja Brasiliasta, sekä toinen kiipeilyryhmä, joka oli sekalainen ryhmä Etelä-Amerikan eri maista saapuneita kiipeilijöitä. Kun mukaan laskettiin isäntäpariskuntamme ja oppaat, tuolla pienellä nuhjuisella majalla keskellä hurjaa autiomaata yhteistä jouluaattoa viettäisi parisenkymmentä ihmistä eri puolilta maailmaa.

Team Intelligent akklimatisoitumisvaelluksella Ojos del Saladolla, 2019

Aamulla isäntäpariskuntamme kertoi silminnähden ylpeinä, että heillä oli meille jouluyllätys: normaalisti ryhmät ruokailivat omissa oloissaan, mutta nyt erään vuorioppaan kyydissä joulupöytään oli tuotu ihkaoikea kalkkuna sekä muita tuoretarvikkeita yhteisen jouluaterian valmistamiseen!

Pitkän iltapäivän vietimme yhdessä kokkaillen majan pikkiriikkisessä keittiön virkaa toimittavassa komerossa. Isoja kattiloita ei ollut ja aggregaatista saatu sähkö riitti juuri ja juuri ruosteisen uunin lämmittämiseen kalkkunalle, joten 20 hengen muut ruoat piti valmistaa useammissa erissä. Vettä aavikolla on niin vähän, ettei sitä millään muotoa tuhlata tiskaamiseen, joten likaiset astiat raavittiin lusikoilla ja hiekalla mahdollisimman puhtaiksi ja pieni liraus huuhteluvettä kiersi lukuisan määrän astioista. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sen liejuiseen väriin.

Menusta oli tulossa luova ja monimuotoinen: yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa enempää isäntäparin kanssa ollut, ja niinpä jokainen ruoanlaittoon osallistunut teki eteensä asetetuista raaka-aineista mitä mieleen juolahti. Minä keitin pikkuruisella retkikeittimellä valtavan kasan couscousia, jonka maustoin kuivayrteillä ja pähkinöillä. Keitinvedestä nousevassa höyryssä koetin parhaani mukaan höyryttää kasviksia mutta huonolla menestyksellä. Lähes 4000 metrin korkeudessa nimittäin trangian liekki ei ole kovinkaan elinvoimainen ja vettä niukasti, joten voimakas kiehuttaminen kunnon vesihöyryn saamiseksi oli haastavaa.

Lisäksi kiipeilyparini Heikki ja minä olimme varautuneet jouluiltaan tuomalla suomalaisia makeisia ryhmälle ja nyt toimme ne jälkiruoaksi koko porukalle.

Juhlan kunniaksi emäntämme oli ripustanut pienen majan katosta värikkään lippusiiman. Osa lipuista puuttui, mutta kekseliäästi hän oli laittanut tyhjiin kohtia astiapyyhkeitä (tai ehkä ne olivat vain kuivumassa). Isäntämme oli koonnut kaikki leiristä löytyneet eri kokoiset ja korkuiset pöydät ja tuolit yhdeksi pitkäksi pöydäksi, joka ulottui majan seinästä seinään. Pöytä katettiin kiipeilijöiden retkiastioilla ja kolhiintuneilla, majalta löytyneillä lautasilla.

Ikimuistoinen jouluateriamme, huomaa Thomasin tonttulakki!

Kalkkunan kypsennys muodostui vaikeaksi majan huonotehoisessa uunissa. Niinpä juhlaillallisen alku venyi usealla tunnilla nälkäisten kiipeilijöiden liikehtiessä levottomina majan ympärillä. Muistan olleeni aivan lopen uupunut ja huonovointinen. Todellisuudessa olisin kaikkein mieluiten kömpinyt makuupussiini nukkumaan, mutta isäntiemme suuri ponnistelu yhteisen juhlan luomiseksi oli niin herttainen teko, että päätin keinolla millä hyvänsä jaksaa aterian halki. Kukaan muukaan ei sanallakaan ilmaissut harmistusta päivällisen viivästyksestä, vaikka osalla oli edessä aikainen herätys viereisen vuoren huiputusyritykseen.

Pimeys oli jo kauan sitten valunut autiomaan ylle, kun emäntämme paukautti tuvan oven voitonriemuisesti selälleen, ja aplodien saattelemana isäntä (joka oli juhlan kunniaksi vaihtanut toiset, yhtä reikäiset, mutta hiukan puhtaammat kalsarit) kantoi silmät ylpeydestä loistaen pinnalta aavistuksen hiiltyneen kalkkunan pöytään. Ketään ei haitannut, että muut ruoat olivat aikaa sitten jäähtyneet.

Niin parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ahtautui horjuvan joulupöydän ääreen ja iloinen, monikielinen puheensorina täytti huoneen. Oma kiipeilytiimimme oli pakkautunut pöydän toiseen päähän ja tunnelma oli kertakaikkisen hulvaton. Vain pari päivää tutustumisen jälkeen kyyneleet silmissä kuuntelimme floridalaisen Patrickin tarinaan munuaisen luovutuksesta ja seuraavassa hetkessä nauraa hihitimme vedet silmistä valuen Heikin ja Thomasin käsistä karkaavalle vitsailulle.

Väsymys ja korkeus taisivat todella tehdä tepposet: Aterian aikana tunnustin, etten ollut koskaan syönyt perinteistä joulukalkkunaa ja kysyin amerikkalaisuuden perikuvalta, Patrickilta, miten täyte saadaan ulos kalkkunasta syötäväksi. Omanarvontuntoinen floridalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja lähes putosi tuolilta eikä pitkään toviin kyennyt naurultaan vastaamaan – pyyhki vain kyyneliä silmistään aina pyrskähdysten välissä. Odotellessamme vastausta me muut ryhdyimme ideoimaan erilaisia keinoja kaapia tai ravistaa täyte kalkkunan sisältä, mikä yllytti Patrickia entisestään.

Aterian edetessä ryhmä villiintyi niin, että lopulta kaikki keskustelunavaukset saivat vastaukseksi puujalkavitsejä, naurunpyrskähdyksiä ja lapsellisia kommentteja. Oppaamme Cristian istui pöydän päässä ja katseli meitä virnistellen ja totesi päätään pyöritellen meidän olevan hölmöin ryhmä, jota hän on koskaan opastanut. Vastaukseksi hopeahiuksinen Patrick pyyhki naurunkyyneleet silmistään, nojasi arvokkaasti taaksepäin, pamautti nyrkkinsä pöytään lähes kaataen lasinsa ja huudahti:

– You may not have noticed, BUT we are a group of VERY intelligent people!

…ja sai koko ryhmän ratkeamaan nauruun.

Niin kiipeilytiimimme sai nimen “Team Intelligent” ja samaa nimeä kantaa porukan WhatsApp-ryhmä, jonne edelleen silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme.

Luultavasti jokaisena jouluaattoiltana, kun istumme pöytään, missä sitten olemmekin, Heikki ja minä katsomme toisiamme ja jompi kumpi kysyy:

– Muistatko Team Intelligentin jouluaterian?

Molempia naurattaa, vaikka kumpikaan ei oikein tarkalleen ottaen tiedä mikä. Oikeastaan lopulta vuorilla tahattomia lirahduksia aiheuttaneet jutut eivät sitten merenpinnan tasolla olekaan yhtä hauskoja. Ne vaativat oman ilmastonsa. Siksi niitä ei juuri kannata täällä blogissakaan toistella, vaikka joskus mieli tekisi.

Mutta ainutlaatuisia muistoja ne ovat! Emmekä ole ainoita, joiden mieliin nuo hetket ovat pysyvästi tallentuneet. Viime jouluna sain viestin Floridasta; Patrick lähetti minulle kuvan joulukalkkunasta ja nauruhymiöillä kuorrutetuissa saatesanoissa totesi, ettei koskaan enää syö joulukalkkunaa ajattelematta minua ja illallista autiomaassa.

Toden totta, ympäri maailmaa, monenlaisissa mielissä ja sydämissä on vuoritarinoita ja muistoja, joissa saan olla mukana ja elää noita seikkailuita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikä ihana ajatus, eikö totta?

Team Intelligent kokonaisuudessaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Mario, Thomas, Patrick, Heikki, Fredrick, Alistair, minä, Khai ja Cristian



Jos koskaan epäilen, siihen on syy.

Melkein vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi hengitin ohutta ylävuoristoilmaa. Tämä on pisin tauko vuorilla olossa sen jälkeen kun aloitin kiipeilyn. Kuukausien kuluessa ainutlaatuinen rauha, joka virtaa harmaasta kivestä sormenpäiden kautta sydämeen, ohenee ja hapertuu hiljalleen. Hiukan kuin varhaisen lapsuusajan muistot, jotka välähtävät mielessä auringossa haalistuneen valokuvan kaltaisina. Et voi olla ihan varma, onko kyseessä aito muisto vai aivojesi maalaus siitä, mitä sinulle on kerrottu.

The mountain is calling, Chile 2019

Muisti myös on armoton varas ja petkuttaja, joka näpistää yksityiskohtia ja väärentää surutta. Sen maalatessa tärkeitä tapahtumia pysyväksi kuvaksi, kokemuksesta maksettu hinta muodostaa maalauksen kultaisen kehyksen. Se näyttää kauniilta, mutta on usein hiukan eri sävyinen ja yksiulotteisempi kuin alkuperäinen kokemus. Kiipeilyseikkailussa koettu kaikennielevä uupumus, äärimmäinen epämukavuus ja mielen sisäinen keskustelu omien valintojen perusteista muuttuvat hauskoiksi tarinoiksi, joita tulee kuvailleeksi kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle.

Usein juuri kokemuksen raadollisen puolen kouriintuntuva muistaminen tekee muistosta intiimin, merkityksellisen ja inhimillisen, – enemmän kuin kepeän tarinan. Siksi kai kertomuksissa tulee palattua hetkiin, joissa oli vaikeaa.

Kun kiipesimme Mont Blancille talviolosuhteissa, lähdin huiputusyöhön kiiveten liian nopeasti. Se kostautui pari tuntia myöhemmin, kun lysähdin 4362 metrin korkeudessa olevan Vallot Hut -nimisen hätämajan portaille uupuneena. Puolen tunnin raivokkaan henkisen ja fyysisen tankkauksen jälkeen jatkoimme matkaa. Tankkauksesta huolimatta liian nopea aloitus päätyi värittämään koko huiputuspäiväni, jonka suurimmat taistelut käytiin pääni sisällä, vaikka runsasluminen rinne tarjosi fyysistäkin haastetta aivan riittämiin. Pari sataa metriä ennen huipulle saapumista olin aivan lopussa ja itkien lyyhistyin polvilleni huippuharjanteella.

Hiukan ennen tärkeintä hetkeä Mont Blancilla, 2018

Jos kysyisit minulta Mont Blancin talvihuiputuksen tärkeintä hetkeä, se olisi se, kun kymmenisen minuuttia kestäneen sisäisen taistelun jälkeen huokaisin turhautuneesti, nousin ylös ja käänsin kasvoni kohti huippua. Huiputin juuri sillä hetkellä – en puoli tuntia myöhemmin, kun fyysisesti saavuin vuoren laelle ja kohotin jäähakkuni ilmaan tuuletukseen (Mont Blancin talvihuiputuksen tarina alkaa täältä). Noita sisäisen taistelun minuutteja haluan vaalia, koska ne määrittivät lopulta onnistumiseni. Ilman niitä tarina olisi puutteellinen. Siksi muistojen kultautuminen voi joskus tuntua menetykseltä.

Ei jokaisen vuoren tärkein hetki ole kuin taistelutantereen kuvaus. Vaikka laji on fyysisesti ja henkisesti raskas, joka reissu on tulvillaan iloa, naurua ja vapauden tunnetta. Kumppanuutta, luottamusta ja yhteisen tavoitteen eteen työskentelyä: Matterhornilta rakkaimmaksi muistikuvaksi kaikista vaiherikkaan ja jännittävän huiputusmatkan tapahtumista nousi villi juhlintamme huipulla, kun meidät monen vuoden valmistautumisen ja kahden yrityksen jälkeen palkittiin onnistumisella. (Huiputukseen johtanut Matterhorn-tarina alkaa täältä)

Matterhornin huippujuhlintaa Italian huipulla, 2020

Jokainen vuoritarina on niin omanlaisensa ja täynnä suuria tunteita, etten haluaisi menettää niistä yhtään sävyä. Paras tapa muistaa on jatkaa matkaa uusille vuorille, sillä ohut, lumelta tuoksuva ilma palauttaa myös vanhemmat kokemukset elävinä mieleen.

Välillä näinä pitkinä odotuksen kuukausina muisti tekee tepposet. Silloin halu palata vuorille vaatii silkkaa itsepäisyyttä ja luottamusta siihen, että vaikka juuri tällä hetkellä en muista, miksi haluan viettää vapaa-aikani painavissa kengissä tamppaamassa loputtomaan ylämäkeen olkapäät repun hiertymillä ja oksennuksenmaku suussa, siihen on hyvä syy.

Joskus taas vuori tulee kuin tuleekin Muhamedin luo: Kiipeilyparini Heikki oli taannoin työmatkalla Lapissa. Ajaessaan autolla halki suuren metsän, hän vilkaisi taivaanrantaan ja ihaili kaukana puiden latvojen yläpuolelle kohoavaa vuorijonoa, jonka hanget hohtivat ilta-auringossa. Yhtä nopeasti kuin oli ihailevan ajatuksen mielensä aalloille vapauttanut, Heikki havahtui muistamaan, ettei Suomessa ole vuoria. Häkeltyneenä hän nosti katseensa uudelleen – taivaanrannan täyttikin sadepisaroiden pidättelystä harmaaksi muuttunut pilvimassa. Kangastus oli kadonnut, mutta viesti yhtä selkeä kuin jos pilvet olisivat sen taivaalle kirjaimin muodostaneet: “The mountain is calling, and I must go.”

Heikki (oikealla alhaalla tummassa takissa), Enrico ja Matterhornin Italianpuoleinen huippu, 2020

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Ushba, kuva: Alex

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.


Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Yhden yön katala vieras

– En vaan mene. Onhan tämä nyt ihan typerää. Onko mitään järkeä lähteä kiipeämään jäistä vuorenseinää hyytävässä kylmyydessä ja pilkkopimeässä?

Siinä melkoisen suora lainaus ajatuksistani viime syyskesältä, kun Matterhornilla kalsan ja karun Carrel Hut -vuoristomajan ovelta kurkistelin pimenevään iltaan ja lumimyräkkään. Carrel Hut on kiinnitetty vuoren niin jyrkkään kylkeen niin ohuilla metallitangoilla, että äkkiseltään voisi kuvitella sen pysyvän paikallaan lähes neljän tuhannen metrin korkeuden lumimyräköissä vain ihmeen voimalla.

Astuin ulos piskuisen majan kyljestä tyhjän päälle kaartuvalle metalliritilälle. Pimenevässä illassa tuuli oli noussut ulinaksi ja se reuhtoi paksun takkini liepeitä kärsimättömästi. Sen pyörteissä oli lunta, liikaa lunta. Pilvien läpi näkyi juuri ja juuri pieni vilahdus jossain alhaalla laaksossa lepäävän kylän valoista. Majan takaseinä oli kiinni vuoren seinämässä, joka tummana ja uhkaavan pystysuorana nousi ylös loputtomiin, kunnes katosi tummanharmaisiin myrskypilviin. Olimme pilven sisällä, lunta oli kaikkialla, ja näkyvyys huono. Odotimme ukkosta, jonka jyrinän saattoi jo kuulla.

Näkymä Carrel Hutilta pari tuntia ennen pimeää

Vilkaisin kaipaavasti alas laaksoon ja haikeana muistelin toissapäiväistä samettista cappuccinoa kylän kujan lämpöisellä terassilla. Mutta lohtua ei enää näkynyt, vaan allani hornan kidan liekkien lailla kiemurtelevat pilvet olivat peittäneet viimeisenkin valonpilkahduksen. Tuulta vasten puskien työnnyin talon seinustaan kiinnitettyyn vessaan, joka on oikeastaan vain pienen pieni koppi, jossa on iso reikä lattiassa. Kopin sisusta on lähes aina täynnä lunta, sillä vuorenrinteellä pyörteilevä viima syöksyy sisään vatsavaivoista ja huonosta sihtauksesta kärsivien kiipeilijöiden sotkemasta reiästä ja täyttää kopin lumella. Sivumennen sanoen, tuon yksinkertaisen toiletin käyttäminen vaatii yllättävän paljon sekä taitoa että tuuria, jotta osaat ajoittaa toiminnan oikein ja väistää mahdollisia osumia, kun tuuli sinkoaa toimituksen tuloksen reiästä takaisin koppiin.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, elokuu 2020

Astuessani kopista takaisin viimaan, vilkaisin kelloa. Reilut neljä tuntia lähtöön, ja myrsky näytti vain yltyvän. Minua väsytti ja samaan aikaan olin enemmän valveilla kuin koskaan. Vilkaisin taas kohti vuoren seinää, mutta pimeys oli niellyt sen kokonaan.

– Minä en vain mene. Ei kiinnosta yhtään ja ei ole mitään syytä mennä, päätin astuessani takaisin majan koleaan mutta tuulensuojaiseen tupaan. Päätös oli tehty.

Omituista kyllä, kaksitoista tuntia myöhemmin en enää allekirjoittanut – tai ehkä edes muistanut – tuota nyt raudanlujaa päätöstä, kun seisoin ikionnellisena Matterhornin huipulla kasvot kohti aurinkoa käännettyinä, kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin vuorten kiipeäminen.

Käyn tuon saman keskustelun itseni kanssa melkein jokaisena huiputusyritystä edeltävänä iltana. Vuorosanat vaihtelevat, samoin kuin se, kuinka paljon tunteesta on avointa pelkoa ja kuinka paljon vain hermostunutta epämukavuutta. Mutta lopputulos on yleensä sama: turhaa hommaa, en mene. Kuukausien ja vuosien pitkäjänteinen harjoittelu, investoidut aika, vaiva ja raha sekä kaikki ne kerrat, kun valitsin treenin jonkun muun asian sijasta, menettävät merkityksensä. Mutta vielä kertaakaan en ole tuota päätöstä toteuttanut tai edes kertonut kenellekään siitä.

Sama katse Chilessä, lähdössä Barrancas Blancas -tulivuoren huiputusyritykseen, joulukuussa 2020


Minulle pelko on sydämen iskut hiljentävä, sisukseni täyttävä, musta, jäinen laava. Se ei pysäytä minua tai estä toimimasta, mutta energisoivaksi en sitä tunnista, vaikka monet sanovat pelon antavan voimia. Sen sijaan se on sisuskaluni hyydyttävä tietoisuuden tila, joka vakauttaa vapisevat kädet ja kirkastaa ajatukset. Kun kauan sitten jouduin meressä vaikeaan tilanteeseen ja olin hukkumaisillani, muistan olleeni hyvin rauhallinen ja analyyttinen. Viimeiset muistikuvani ovat toteavia: “Tulin sitten toiselle puolelle maailmaa kuolemaan.”

Pelko valitsee lavalle astumisensa hetket tarkkaan. Minä en pelkää tasapainoillessani kapealla harjanteella molemmilla puolillani satojen metrien pudotus. En tunne pelkoa pystysuoralla seinällä tuulen tempoessa varusteitani. Vain hyvin harvoin pelko saa minut kiinni, kun olen liikkeessä.

Mutta se tulee aina huiputusta edeltävänä iltana ja viipyy luonani yhden yön.

Matterhornilla se ei väistynyt, kun palasin vessareissulta majaan sisään ja kömmin kiipeilyparini kylkeen parin unta tavoittelemaan. Se oli läsnä, kun havahduin sekuntilta tuntuneen ajan jälkeen herätyskelloon. Se yritti sulkea kurkkuni, kun istuin vuorimajan kylmässä tuvassa kiipeilyvarusteissa ja lähtövuoroa odotellessa väkisin tungin vatsaani kuivaa leipää ja yököttävää Nutellaa. Se loisti silmistäni, kun yön pimeydessä kiipeilyparini kanssa peitimme rukkasilla hohtavat otsalamput tavoittaaksemme toistemme katseet toivottaessamme onnea huiputusyritykseen. Se kylmäsi mieltäni, kun katselin Fabrizio-oppaani selän katoamista pimeään hänen kiivetessään edeltä rakentamaan varmistusta. Se roikkui kiipeilyvaljaissani ja veti minua alaspäin, kun iskin jäärautojen piikit seinään ja sukelsin pimeään. Mutta hiljalleen se irrotti tahmaisia sormiaan, kun tunsin kallion tutun karheuden käteni alla. Kun upposin kiipeilyrytmiin, se taisi livahtaa kallion koloon, ja kun muutamaa köydenmittaa myöhemmin pysähdyimme tauolle, en enää tuntenut sen kalvakasta otetta.

Tiedän, että se odottaa minua Georgian erämaassa, Ushban rinteellä. Se lymyilee kivikossa tai railon reunalla. Se kuiskii Kaukasuksen tuulessa. Kolmen kuukauden kuluttua me jälleen kohtaamme.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, ensimmäiselle yritykselle, elokuussa vuonna 2019. Tunnistatko katseen?

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Page 1 of 52

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén