Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoi tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Kilpajuoksu kellon kanssa käynnistyy– Laylan lähestyminen, päivä 2

Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.

Aamun hikiset taivaltajat

Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.

Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.

Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.

Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.

Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.

Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.

Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.

Maisema harjanteen taukopaikalta

Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.

Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!

Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!

Layla Pass -kivikuru

Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.

Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.

Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti

Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.

Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.

Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?

Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:

– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.

Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.

Yläleiri

Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.

Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.

Minä maisemasta mykistyneenä

Kilpajuoksu myrskyn kanssa alkaa ja tapahtumien yö Mount Laylalla – ensimmäinen lähestymispäivä

Kuin maissimuropaketin vanhassa televisiomainoksessa, vaatimattoman georgialaisen maatalon kukko ilmoitti uuden päivän alkamisesta samalla hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet ujosti hipaisivat Tshukmar-kylän talojen karkeita kattoja. Olimme saaneet oppaaltamme Alexilta luvan nukkua rauhassa ja edelleen taisin olla aika uuvuksissa, sillä kaivauduin takaisin karheiden vilttien alle ja suljin silmäni uudelleen piittaamatta kukosta tai sen huomenen toivotusta seuranneista, pihassa yöpyneiden lehmien innokkaista mölinöistä.

Kun pari tuntia myöhemmin kömmimme viimein ulos pienestä huoneestamme, pihalla seisova Alex virnistellen totesi luulleensa meidän jo kuolleen:

– Opinpahan teistä nyt sen, että jos teille sanoo: “nukkukaa niin pitkään haluatte”, te todella nukutte!

Ryhmä valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle Heikki, minä Alex ja Gleb

Juustoisen aamupalan jälkeen edellisenä iltana aloitettu pakkaaminen jatkui. Jo valmiiksi täysiin rinkkoihin lisättäisiin vielä ruokaa seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Alexilla oli valtava ruokavuori, josta saimme valita itsellemme mieluisimman kokonaisuuden. Värikkäät, kyrillisiä kirjaimia täynnä olevat pakkaukset paljastuivat puuro- ja nuudelipaketeiksi, sulatejuustoksi ja meetvurstipötköiksi. Lisäksi maassa lojui valtava säkki pikkuruisia kuivattuja rinkeleitä, jotka osoittautuivat mainioksi leivän korvikkeeksi: kourallinen rinkeleitä vastaa noin 300 grammaa tuoretta leipää mutta painaa vain murto-osan siitä. Lisäksi mukaan pakattiin teetä, sokeria, kaasua ja retkikeitin. Kumpikin telttakunta varustettiin siten, että olisimme toisistamme riippumattomia.

Heikki oli ottanut kantaakseen valtavan telttamme, joten minä haalin omaan rinkkaani retkikeittimen, kaasun ja osan Heikin vaatteista. Kun lopulta kaikki oli pakattu mukaan, astuin kauemmas ja silmäilin huolestuneena rinkkojamme. Itselleni sallimani luksus olivat ylimääräiset vaihtoalushousut, yhdet lisähanskat ja nopat Yatzya varten (erinomainen ajanviete lepo- ja odottelutauoille). Heikin rinkka oli hurjan kokoinen, ja jälleen harmittelimme, että oma vain pari kiloa painava kiipeilytelttamme oli jäänyt kotiin. Alexin tuoma teltta oli ehdottomasti hyvä teltta, mutta painoi ainakin viisi kiloa, mikä oli mielestämme ihan liikaa. Mutta nyt oli turha jäädä murehtimaan ja jossittelemaan.

Kello oli jo 11 ja lämpötila oli kivunnut jo lähelle 40 astetta. Halusimme päästä nopeasti liikkeelle, vaikka päivän matka oli varsin maltillinen. Toivoin pääseväni nopeasti korkeammalle, jotta saisin jälleen hengittää kaipaamaani jäätikön tuoksua ja kehon sopeutuminen ohuempaan ilmaan voisi alkaa. Nostimme rinkat selkään, heilutimme hyvästit maatalon perheelle ja suuntasimme ulos portista.

Ensimmäisen lähestymispäivän kulkisimme koko matkan tietä tai polkua pitkin, joten ainoan kiipeilyllisen haasteen tuotti se, että reitti kulki todella jyrkästi ylämäkeen.

Kylän reunalta tie sukelsi metsään, jossa vanhat, runsaat lehtipuut kurottivat vankat oksansa tien yli tarjoten hiukan helpotusta ilmassa poreilevaan kuumuuteen ja auringon pistäviin säteisiin. Runsas maisema kylpi vihreän sadoissa sävyissä, ja kuoppaisen tien mutalammikot paljastivat sateiden olleen alueella säännöllinen vieras. Ilmassa tuoksui heinä, muta ja kuiva hiekka.

Alex piti nopeaa tahtia yllä, ja ensimmäisen tunnin aikana nousimme jo 400 vertikaalimetriä. Minä en yleensä hikoile kovin runsaasti, mutta nyt jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin aivan likomärkä ja kerrostalon kokoisen rinkkani alla puhalsin rinteessä hengästyneenä kuin maaliviivan ylittänyt ravihevonen. Pysähtyessämme Heikin kanssa juomatauolle, naureskelimme, että kaasu pohjaan -mentaliteetilla kiipeävän oppaamme lisäksi myös tie oli rakennettu samalla slaavilaisella asenteella: suoraan ylös rinnettä, vailla helpotusta tuovaa siksak-mutkittelua.

Vuoripurot toivat ihanaa viileyttä helteiseen vaellukseen

Reilun tunnin kuluttua maisema oli jo muuttunut havupuisemmaksi. Pysähdyimme tien poikki ryöppyävälle joelle lepäämään ja virkistäytymään. Syvyyttä joessa oli tuskin polviin, mutta oppaamme teki saman kuin aina nähdessään teelusikallisenkin vettä: tempaisi vaatteet pois ja syöksyi uimaan. Itse en intoutunut uimareissulle mutta kastelin puhvihuivini ja laitoin sitten suoraan jäätiköltä syöksyvästä vedestä vilpoisan huivin päähäni viilentämään marssin jatkoa.

Vesi oli Alexin mukaan niin puhdasta, että sitä saattoi huoletta juoda. Lisäksi sitä oli runsaasti tarjolla hyvin korkealle asti ja näin ollen sitä ei ollut tarpeen kanniskella suuria määriä mukana. Tosin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olisi ollut järkevää silti käyttää puhdistustabletteja. Lähes aina matkustaessani pyrin juomaan hanavettä, ellei se ole totaalisen kielletty. Tavoitteeni on, että keho pysyisi vastustuskykyisenä ja sopeutuisi erilaisiin bakteerikantoihin nopeasti. Nyt hyper-pöpökammoisen covid-ajan keskellä ehkä keho ei ollut yhtä valmis uuden bakteerikannan haasteisiin, mutta eipä tuo tullut mieleen hetkessä, jossa kuuman kesäpäivän keskellä kasvoille pirskahteli kirkasta ja ihanan makuista vuoristopurovettä.

Vapaana rinteellä satunnaisesti vastaan tallustelevia lehmiä lukuunottamatta vuorella ei näkynyt ketään. Puusto harveni runsaiksi ja vihreiksi nurmikedoiksi, joita väritti kukkaloisto. Puuston harveneminen on tietysti mukava ajatus sikäli, että nousimme ylöspäin. Samaan aikaan menetimme suojan auringolta ja kuumuus koveni entisestään. Lisäksi tuulettomuus pölläytti paikalle melkoiset pilvet napakasti purevia itikoita, joille hikiset ihomme tarjosivat melkoisen buffetin. Oloni oli kuitenkin vahva ja lihakset vastasivat komentoihin innokkaasti. Keskityinkin varmistamaan riittävän nesteytyksen ja tasaisen vauhdin. Edellä silmänkantamattomissa laukkaavan oppaan perään on helppo sännätä, ja kaltaiselleni ajokoiraluonteelle ei ole ihan helppoa pitää kiinni omasta tahdista. Kuumuus ja painava kantamus ottivat veronsa, ja päivän viimeisellä tauolla vehreällä vuoriniityllä solisevan vuoristopuron varrella, silmäni painuivatkin kiinni. Kesken vaelluksen nukahtaminen ei ole minulle ihan tavallista, joten selkeästi keho oli ihmeissään tästä shokkihoidosta.

Nelisen tuntia lähdön jälkeen päivän matka oli taitettu ja pysähdyimme Hotel Laylan eteen. Pudottaessani rinkan harteiltani, olin aika väsynyt. Olimme kiivenneet ensimmäisenä päivänä yli 1000 vertikaalimetriä jatkuvasti jyrkkenevään ylämäkeen isojen kantamusten kanssa ja nopealla tahdilla. Oli kuitenkin ilo huomata, että väsymyksen tunne haihtui pian eli palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti.

Hotel Layla, Ushba vasemmalla taustalla

Leikkisästi hotelliksi nimetty etappimme oli pieni, matala ja karu vuorimaja, jonka ovessa oleva munalukko pitää ei-toivotut vierailijat loitolla. Avainta lukkoon ei ollut kenelläkään, vaan ovi avattiin irrottamalla sormin lukon kiinnikkeiden naulat. Sisällä pimeässä tuvassa oli vanerilaverit noin kymmenelle hengelle sekä kiikkerä pöytä ja nurkassa pieni uuni. Tänne jäisimme loppupäiväksi lepäämään ja akklimatisoitumaan.

Iltapäivä kului rattoisasti nuudeliaterian, Yatzyn ja rennon lekottelun parissa. Tulimme pian huomaamaan, että erityisesti Alexilla oli vahvat poliittiset näkemykset, ja riippumatta keskustelun alkuperäisestä aiheesta, ennemmin tai myöhemmin se johti aina politiikkaan ja nimenomaan Venäjän politiikkaan.

Alex sai päivityksen Ushbalta: säätilanne oli edelleen huono ja uusi myrsky nousemassa.

– On tavallista, että tällä alueella myrskyää heinäkuussa. Mutta nyt myrskykauden pitäisi olla ohi, en ole koskaan nähnyt vastaavaa. Toivon, että ennusteessa on virhe, sillä ison myrskyn seurauksena reitit ovat vaarallisia ja niiden vakautumiseen voi mennä jopa viikko, Alex pudisteli päätään.

Myrskyrintama lähestyi myös Laylaa. Alex ennusti, että parin päivän kuluessa se saavuttaisi meidät:

– Huomenna nousemme yläleiriin. Näillä näkymin ainoa vaihtoehtomme on lähteä huipulle heti seuraavana yönä. Ukkonen näyttäisi olevan saapumassa seuraavana iltapäivänä ja tuolloin olisi turvallista olla takaisin kylässä. Edessä on siis vaativat kaksi päivää!

Sviittimme Hotel Laylassa

Illan laskeutuessa tuuli nousi, lämpötila laski ja siirryimme sisään matalaan majaamme…mutta emme olleet ainoita. Yhtäkkiä pimenevän majan lattia vilisi hiiriä, jotka paikalle houkutteli ihmisten lämpö ja tietenkin eväidemme tuoksu. Alex kertoi hiirien olevan melko rohkeita ja varoitti useammin kuin kerran heränneensä majalla siihen, että ne kiipeilivät hänen päällään. Pienet karvaiset otukset eivät minua yleensä pelota, mutta pakko myöntää, että hiukan olo tuntui epämukavalta, kun yritin asetella itseni makuupussin sisään kalsassa majassa taustamusiikkinani hiirten tauoton rapina ja tuulen ulvonta ulkopuolelta.

Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin nousevan yön ääniä. Alexin kuvaama säätilanne oli monessakin mielessä huolestuttava: ensimmäinen kiipeilypäivä oli tuntunut ihan tiukalta suoritukselta huomioiden, ettemme olleet ehtineet yhtään akklimatisoitua. Jotta ehtisimme huipulle ennen myrskyä, meidän tulisi kiivetä huomenna samaa vauhtia edelleen jyrkkenevää reittiä ja ohenevassa ilmassa. Alkuperäinen joustava suunnitelma, joka mahdollisti tarvittaessa pidemmän levon yläleirissä, oli vaihtunut kilpajuoksuun ukkosen kanssa. Huippupäivästä olisi tulossa todella pitkä ja raskas.

Iltapesulle kömpiessäni pohdinnot vaihtuivat autuaaseen onneen siitä, että olin jälleen Kaukasuksen tähtitaivaan alla. Seisoin majamme takana kanervikossa pimeässä hyvän tovin ja imin itseeni ylläni kaartuvaa säkenöivää tähtikartastoa. Se tuntui yhtä aikaa uudelta ja ihanan tutulta, ja hetkellisesti palasin mielessäni edellisiin kertoihin, jolloin olen vuosien varrella saanut ihailla tätä taivasta, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Elbrusilla. Kun sammutin otsalampun ja odotin rauhassa silmien tottuvan pimeään, saatoin etäisesti erottaa taivaanrannassa Ushban kauniin profiilin. Vielä tästä korkeudesta Elbrus ei näkynyt, mutta puolimatkassa oleva Ushba näytti kuin hopeanhohtoiselta majakalta. Pienen hetken ajan epäilykset kaikkosivat, minut valtasi kotoisa rauha ja tiesin, että pelkästään tämän taivaan näkeminen varmisti, että huiputuksia tai ei, osa tämän matkan tavoitetta oli saavutettu.

Päivällinen hotelli Laylan tapaan

Yöstä tuli levoton. Ensimmäisen kerran havahduin alle tunti nukkumaanmenon jälkeen, kun yläpunkassa nukkuva Alex hypähti yhtäkkiä agenttimaisella loikalla sängystään ja alkoi hurjan touhuamisen majassa. Kesti hetken ymmärtää, mitä pilkkopimeässä tapahtui: mies oli unohtanut oman eväspussinsa pöydälle ja kävi nyt hurjaa taistelua hiirien kanssa ruoistaan.

Tuntia myöhemmin olimme jälleen hereillä, sillä majan ulkopuolelta kuului omituisia ääniä. Jälleen Alex säntäsi katsomaan ja kyllä, olin kuullut oikein: siellä oli hevonen. Matala venäjänkielinen keskustelu hätisti molemmat oppaat ulos ja hiukan myöhemmin saimme tilannetietoa: ylempänä vuorella toiselle kiipeilyryhmälle oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen pieni onnettomuus. Tarkempaa tietoa tapahtuneesta ei ollut, mutta ryhmä oli hälyttänyt ainoa käytettävissä olevan avun, hevosmiehen, mahdollista evakuointia varten. Kaikkiaan tilanne oli sekava: kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, mutta kun Heikin kanssa nousimme ylös lähteäksemme mukaan auttamaan, oppaat ilmoittivat, ettei ryhmämme liikkuisi mihinkään.

Odottaessamme tilanteen aukenemista keskustelimme hiljaisella äänellä Heikin kanssa. Meitä hämmensi outo toimintatapa tilanteessa, jossa joku oli hälyttänyt apua. Ensimmäinen reaktiomme oli tietenkin pukea päälle ja lähteä auttamaan, tai vähintäänkin tyhjätä majaan tilaa, jotta vuorelta pilkkopimeässä laskeutuvat pääsisivät suojaan. Alex kuitenkin toisteli päättäväisesti haluavansa varmistaa, että muut kiipeilijät eivät pääsisi majaan.

Toinen asia oli kuinka syrjäisellä seudulla olimme: jos joudut kiipeilyonnettomuuteen Alpeilla, helikopterievakuointi järjestyy nopeasti (toki tietenkään koskaan sen varaan ei pidä asioita rakentaa, mutta kyllä ajatus tuntuu rauhoittavalta). Tällä vuorella ainoa tapa päästä pois, on kiivetä takaisin itse. Hätäevakuointikeino on hevosta taluttava maatalon isäntä. Tuon parivaljakon saapuminen – vaikka tottuneita vuoripoluilla liikkujia ovatkin – kestää tunteja. Ja ajatellen tilannetta, jossa kiipeilijä on loukkaantunut, “ambulanssikyyti” on kaikkea muuta kuin vakaa ja nopea. Hevonen pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti ja silloinkin evakuointia tarvitseva kyyditään köydellä sidottuna hevosen selkään jyrkällä polulla – ja tässä tapauksessa pilkkopimeässä.

Tilanne jatkui parin tunnin ajan, ja meille ei koskaan selvinnyt, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Lopulta ryhmä ohitti majamme kahdessa osassa, ensimmäinen omin avuin ja toinen hevosen avustamana. Alex komensi meidät pysymään majan sisällä ja mumisi ohimennen ryhmän ajautuneen sisäisiin riitoihin. Tietoomme tuli vain, että joku kiipeilijä oli loukannut jalkansa ja ryhmä oli jakautunut laskautumisnopeuden mukaan kahteen ryhmään palatakseen laaksoon. Tarinassa ei tuntunut olevan järkeä: miksi kiipeilijät olivat lähteneet laskeutumaan pilkkopimeässä, jos hätä ei ollut akuutti? Miksi Alex ei päästänyt heitä majaamme lepäämään? Alex ei joko tiennyt tai halunnut kertoa tapahtumista enempää, mutta yölliset tapahtumat jäivät meille omituiseksi mysteeriksi.

Kun lopulta tilanne asettui, vaivuin uneen vain herätäkseni pari tuntia myöhemmin siihen, että makuupussini oli likomärkä. Ensin etsin syyllistä mahdollisesti kaatuneesta vesipullosta ja mietinpä jopa, oliko majassa jatkuvasti rapistelevilla yön eläimillä jotain tekemistä asian kanssa. Ajatusten selkeydyttyä hiukan aloin tunnistaa oman kehoni kuumeisen tilan. Vilunväristykset halkoivat vartaloani ja saivat minut tutisemaan, samaan aikaan märän pussin sisällä tuntui tuskaisen ahdistavalta.

Tämä ei ollut ensimmäinen yökuumeiluni vuorilla. Muutaman kerran aiemminkin olen kokenut vastaavaa ja oma teoriani on, että se liittyy kehon yrityksiin akklimatisoitua. Toinen jokaista kuumeilukertaa yhdistävä tekijä on se, että takana on yleensä raskas suorituspäivä, joten ehkä kroppani taistelee palautuakseen. En siis suuremmin huolestunut, vaikka oloni olikin kurja. Hiiri-invaasion uhallakin avasin makuupussini ja yritin tuulettaa sitä. Onneksi huippuhyvä Rabin pussini on märkänäkin lämmin!

Toinen välitön huoleni oli nesteytys: 40 asteen helle ja raskas nousu ylämäkeen olivat pistäneet minut hikoilemaan itselleni epätyypillisen voimakkaasti. Olin yrittänyt nestetankata koko illan, mutta nyt vaikutti siltä, että jokainen litkitty teemukillinen oli valunut suoraan ihoni läpi maapussini täytteisiin. Nesteytys on yksi harvoja asioita, jolla tiedetään olevan suora vaikutus vuoristotaudin syntymiseen, joten suhtaudun vuorilla nesteytykseen tarkasti. Niinpä nyt, vaikka hytisin kylmästä ja kuumasta yhtä aikaa, ja juominen tuntui ikävältä vaihtoehdolta, pakotin itseni hapuilemaan juomapulloa ja nielemään useamman desilitran vettä.

Majan lattianrajasta pilkotti jo aamunkajastuksen vaalentama valojuova. Lepoaika lähestyi loppuaan, ja tarvitsin kaiken mahdollisen unen, jotta pian jaksaisin nostaa rinkan selkääni ja jatkaa matkaa kohti yläleiriä. Niinpä puristin silmät päättäväisesti kiinni ja vielä hetkeksi ajelehdin levottomien unien maille.

Kaukasuksen yötaivas

Vuorenvalloitus 2021: häkellyttävä Georgia

Espoo, Suomi – Tshukmari, Georgia

Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.

Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.

Heikki aamu-unilla Riian lenkentällä

Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.

Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.

Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!

Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.

Prometheus Cave

Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.

Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.

Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.

Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:

– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!

Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.

Alex ja kyytimme

Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:

– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.

Tältä näytti alueen sää, kuva Alex

Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.

Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!

Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.

Liikennettä georgialaiseen tapaan

Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.

Oikealla jumiin jäänyt pikkubussi, vasemmalla Alex kiertää autollaan bussia päästäkseen hinaamaan bussia.

Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:

– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.

Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:

– Tuolta voit hakea sen.

Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.

– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:

– If a Russian man has paid money, he will catch anything!

Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.

Vilpoisa pulahdus vesiputoukseen

Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:

– Ushba!

Ensinäkymä Ushban etelähuipusta

Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.

Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.

Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.

Valkoinen huippu kaukana on Layla

Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.

Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.

Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.

Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.

Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.

Svaneti-nainen lakaisutauolla

Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.

Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.

Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.

Majoituksemme

Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.

Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?

Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!

Kivet kengissäni –epäonnistumisen jaloa taitoa etsimässä

Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.

Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.

Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.

Entä milloin pettymys loppuu?

Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.

Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.

Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.

Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.

Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!

Ushba Mount Laylalta katsottuna: lähellä, mutta niin kaukana (etelästä päin näkyy vain eteläinen huippu)

Page 1 of 53

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén