Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

Havahduin herätyskellon ärhäkkäänä makuupussini uumenista kaikuvaan ääneen. Kello oli kolme aamuyöllä. Ensimmäinen ajatukseni oli sulkea silmät ja jatkaa makoisia unia telttakumppaneiden väliin muodostuneessa lämpöisessä kolossa. Hassua, että koko kiipeilyreissun ajan olin nukkunut katkonaisesti, mutta kun päästiin 4600 metrin korkeuteen, missä nukkumisen piti olla jo oikeasti hankalaa, nyt kyllä uni maistuisi!

Lähtövalmisteluita aamuyöllä

Sitten muistin, missä olin, nousin istumaan pimeässä ja kuulostelin ympärilleni. Hiljaista. Tuuli oli irrottanut raivokkaat kyntensä telttamme liepeistä. Unipilvien hiljalleen väistyessä mieltäni sumentamasta oivalsin, ettemme olleet saaneet oppailta lähtöbriiffiä. Herätin telttakaverini Miken ja Heikin, ja päätimme alkaa valmistautua, vaikka muu leiri oli vielä hiljainen.

Teltan oven vetoketjun avaaminen paljasti Kaukasuksen yön kauneimmillaan: kirkas, sametinmusta taivas kaartui yllemme vailla pilvenhattaraa, ja linnunrata hymyili minulle tuikkien. Kylmä tuuli tanssi vuoren lumisella rinteellä, ja saatoin jo teltan sisällä aistia ilman luihin ja ytimiin luikertelevan hyytävyyden. Mutta lumimyräkkä ja pilvet olivat poissa. Meillä oli huiputusikkuna!

Kuiskaten herätimme myös naapuriteltan väen. Heilläkään ei ollut tietoa, koska oppaat toivoivat meidän olevan lähtövalmiudessa. Mutta aiemmin viikolla keskusteluissa oli pyörinyt ajatus neljän lähtöajasta, joten päätimme olla valmiina tuolloin. Jos oppaat herättyään antaisivat toisenlaiset ohjeet, voisimme aina mennä takaisin telttoihin. Niitä ei siis purettaisi nyt aamulla, vaan ne jäisivät Lenz Rocksille yöpymisvarusteidemme kera odottamaan paluutamme huipulta.

Oppaiden teltassa yöpyneellä Eddiellä oli ollut monessakin mielessä vaikea yö. Vihaisena teltallemme saapuvan miehen paksusta skottimurteisesta vuodatuksesta sai sen verran selville, että häneltä oli jäänyt aamiainen saamatta ja termoskin oli vajaa. Niinpä täytimme puuroon aiotulla vedellä Eddien pullon ja jäipä yli vielä miehelle suuri mukillinen kuumaa teetä.

Lisää vettä emme enää ehtisi keittää, joten nakkasin kulhoni pohjalle kourallisen puurohiutaleita, kaadoin päälle vilpoista lumenmakuista vettä ja roiskaisin joukkoon vielä kourallisen pähkinöitä. Makuelämysten ykköspalkintoa aamiainen ei ehkä voittaisi, mutta nyt oli tärkeintä saada mahdollisimman paljon energiaa edessä olevaa tiukkaa päivää varten.

Hetken kuluttua heräilevät oppaat vahvistivat kello 04:n lähtöajan, ja apuopas Dima kertoi lyhyesti päivän takaisinkääntymisajat: meidän tulisi ehtiä satulaan (5350 m) ennen kello 10 ja huipulle (5642 m) ennen kello 12. Jos kutakin tavoitetta ei olisi määräaikaan mennessä saavutettu, takaisin käännyttäisiin riippumatta siitä, mikä oli tilanne tai syy viivästykselle. Ryhmälle luvattu kolmas opas oli ilmestynyt aamuyön pimeinä tunteina leiriin, mutta tuttavuutta emme päässeet tekemään. Lienee johtunut kielimuurista, mutta uusi opas seisoi koko odotusajan oppaiden teltan takana pimeässä kasvot peitettynä hiihtomaskin taakse. Aina kun häntä yritti lähestyä, hän siirtyi kauemmas, emmekä saaneet selville hänen nimeään tai nähneet hänen kasvojaan koko päivänä.

Päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli lähtö viivästyi jälleen. Yli puoli tuntia Heikki, Mike ja minä istuimme täysissä varusteissa teltassa tuulelta suojassa odottamassa, että pääsisimme liikkeelle. Lopulta kellon lähestyessä viittä, auringonkajon jo maalatessa taivaanrantaan ensimmäisen ohuen valonauhan, köysistömme oli valmis, naksautimme karabiinit kiinni, ja matka kohti huippua saattoi alkaa.

Vaikka tämä oli kauan odotettu suuri päivä, tiimi lähti liikkeelle levottomissa tunnelmissa. Jatkuvat viivästykset, briiffin puute ja tuntematon uusi opas nakersivat ryhmän itsevarmuutta. Mutta kortit oli jaettu, ja näillä oli nyt pelattava. Heikki ja minä kävimme lyhyen keskustelun ja rohkaisimme toisiamme keskittymään nyt vain olennaiseen, huipulle pääsemiseen.

Uusi opas asettui köysistön keulaan ja ryhtyi askeltamaan nopeassa tahdissa rinnettä ylös. Ylä-basecampistä katsottuna pohjoisrinteen Lenz Rocksilta traversena satulaa kohti halkova reitti näyttää loivalta. Olimme jopa ihmetelleet, miten satulan saavuttamiseen varattiin niin monta tuntia. Vielä Lenz Rocksiltakin reitti näyttää suhteellisen lyhyeltä, parin tunnin helpohkolta kävelyltä… Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan!

Pöllämystynyt huiputtaja aamunkoitteessa

Asetuin jonon häntäpäähän, edessäni Eddie ja takanani Heikki sekä perää pitävä Dima. Etsin tutun keinuvan askelrytmin ja ilakoin mielessäni taivaanrannan vahvistuvasta valojuovasta. Minulle huiputusyön pimeät tunnit ovat vaikeita, ja tällä kertaa välttyisin niiltä, sillä nousumme alkoi yhdessä auringon kanssa. Maiseman kauneudesta kyyneltyvin silmin katselin, kuinka valonsäteet kurkistivat horisontin takaa, ja hipoivat Elbrusin valkoisia poskia ensin ujosti, sitten rohkeammin. Hetken kuluttua vuori loisti aamuauringon sylissä kuin sateenkaari: Valon puolella hanki säteili kullankeltaisen ja oranssin eri sävyissä, joita metrien levyiset, loputtoman syvät railot harmaina leikkoivat. Harjanteen varjoon jäävä hanki häilyi yhä sinisenä ja sen läpi pusertuvat kivenlohkareet kääriytyivät uhkaavan mustiksi.

Kuten olen aiemminkin todennut, Elbrusilla ei yksikään etäisyys ole lyhyt. Taas sain huomata, kuinka kokematon olen etäisyyksiä vuorilla hahmottamaan, sillä nousu kumpuilevien lumiharjanteiden poikki satulaan kesti yli neljä pitkää tuntia. Jokaisen harjanteen takana oli uusi harjanne. Aina seuraava harjanne näytti kaukaa edellistä loivemmalta, mutta jostain syystä nousu ei missään vaiheessa helpottunut – eikä satula tuntunut tulevan yhtään lähemmäs.

Ryhmää johdattava opas piti yllä tiukkaa tahtia, olimmehan lähteneet melkein tunnin myöhässä. Kahden tunnin jälkeen pidimme kahden minuutin tauon, ja köysistön pysähtyessä useat tiimiläisistä – minä mukana – putosivat polvilleen hankeen lepuuttaakseen hetken polttelevia lihaksiaan. Korkeus tuntui päänsärkynä ja painavina raajoina. Aurinko vihloi silmiä. Nousu tuntui raskaalta. Kovin raskaalta.

Jossain kolmannen ja neljännen nousutunnin kohdalla
kuva: Heikki

Neljännen nousutunnin käynnistyessä satula alkoi hiljalleen piirtyä eteemme. Olimme nyt kokonaan auringon puolella, ja kuumuus valutti hikeä jokena pitkin otsaani ja poskiani. Edessäni kulkevan Eddien askel oli hidastunut ja muuttunut raskaaksi. Omatkin jäärautani tuntuivat turhan usein tarttuvan housunlahkeisiin, ja olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Minä katse huipussa
kuva: Heikki

Saavuimme satulaan neljän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen, hiukan ennen yhdeksää aamulla. Olin uupunut. Kiireisen tahdin vuoksi en ollut ehtinyt syödä tai juoda matkalla ja päätä särki. Viimein satulan pohjoispuolen taukopaikalle saapuessamme melkein putosin kivelle istumaan. Eddie kaatui selälleen viereeni hankeen, ja Heikki istahti raskaasti läheiselle kivelle. Tiesin, että voimavarani olivat pudonneet pakkasen puolelle, ja kaivoin nopeasti laukusta sokerista teetä ja energiapitoisinta evästä, mitä minulla oli mukana. Samaan aikaan pääopas Sasha sanoi jotain Dimalle, joka korotti äänensä:
– Viiden minuutin tauko, sitten mennään!

Käänsin selkäni ryhmälle ja epäuskon kyyneleet silmissä uskouduin Heikille:
– Minun on saatava tankata kunnolla tai en ehkä jaksa. Tulimme ylös liian nopeasti, ja jos en saa tilannetta paikattua, loppuvat voimani!

Myös Heikki totesi olevansa ‘ihan loppu’ ja kun katselin ryhmän kasvoja, kaikki olivat väsyneen näköisiä. Ilmeiden rohkaisemana nousin seisomaan ja pyysin oppailta:
– Olisiko mahdollista pitää hiukan pidempi tauko? Mehän olemme täällä hyvissä ajoin, ja minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon kuin viisi minuuttia, 15–20 minuuttia riittäisi varmasti!

Tiimin keskuudesta kuului myöntävää yninää. Maassa makaava Eddie nousi istumaan ja liittyi puheeseen:
– Olen samaa mieltä. Nyt käsi ylös ne, jotka toivovat pidempää taukoa!

Kaikkien tiimiläisten kädet nousivat heti ilmaan.

Tämä sai pääoppaan Sashan menettämään malttinsa. Hän tönäisi apuopas Diman sivuun ja karjui kasvot punaisena niin, että huuto poukkosi molemmilla puolilla nousevien rinteiden kyljistä ja hyppäsi satulan läpi voimakkaana viheltävän tuulen mukaan:
– Ne jotka tarvitsevat pidemmän tauon nyt, eivät pääse huipulle!

Seurasi hiljaisuus. Olin häkeltynyt, mutta en ole tottunut vastustamaan opasta, joten pettyneenä istuin alas ja yritin tunkea Cliff Baria entistä nopeammin suuhuni. Sitten yllättäen kiipeilyparini poukkosi seisomaan ja vihaisena muistutti siitä, että olimme lähteneet myöhässä, koska oppaat olivat – taas – myöhässä, nousseet liian nopealla tahdilla yli neljä tuntia. Vauhdikkaan nousun vuoksi olimme saavuttaneet satulan tunnin ennen takaisinkääntymisaikaa, mutta sillä oli hintansa, ja kaikki tarvitsivat tankkausta. Jos nyt yhtäkkiä huiputus oli minuuteista kiinni, tarvitsisimme perustelun kiristyneelle aikataululle.

Tiukan sananvaihdon jälkeen saimme 10 minuuttia lisäaikaa. Sen loppuessa en tuntenut oloani juurikaan paremmaksi, mutta periksi en antaisi. Tunsin oppaiden arvioivien katseiden kiertävän ryhmää, kun aloin kankein, toimimattomin sormin säätää varusteitani takaisin selkään. Edessä oleva jääseinä näytti pelottavan jyrkältä, ja nyt olisi vain mentävä tahdonvoimalla. Kiipeilyparini katsoi minua tiukasti ja sanoi:
– Minäkin olen väsynyt, mutta me pystymme tähän. Muista, että nyt mennään omalla tahdilla. Takaisinkääntymishetkeen on runsaasti aikaa.

Matka jatkui hiukan yllättäen ilman köysiä. Sen sijaan, että olisimme kulkeneet halki laakean satulan ja nousseet jääseinälle kiinteitä köysiä pitkin, opaskolmikkomme ohjasi meidät viistosti seinän halki “oikoreitille”. Seurauksena ryhmä päätyi ilman köysiä jyrkälle jääseinälle.

Jääseinän traverse ilman köysiä
kuva: Heikki

Jättäydyin viimeiseksi ja etenin voimia säästäen. Heikin lisäksi myös Eddie jättäytyi kanssani takajoukkoihin. Aluksi luulin hänen jääneen, koska hän halusi osoittaa tukea ja tiimihenkeä, mutta hetken kuluttua tajusin entisen erikoisjoukkojen sotilaan olevan paljon heikommassa kunnossa kuin minä. Itse asiassa tunsin pikkuhiljaa tauon ja tankkauksen tepsivän ja voimieni palautuvan, kun taas edessäni kiipeävän Eddien askel raahasi hetki hetkeltä enemmän ja aina muutaman askeleen välein lepäämään pysähtyessään hän putosi polvilleen. Tunnistin tilanteen ja aloin puhua kumarassa kulkevalle miehelle:
– Mennään yhdessä. Otetaan 20 hidasta askelta ja sitten pysähdytään hengittämään viisi hengenvetoa.

Hengitystauko jääseinällä, taustalla itähuippu
kuva: Heikki

Aloimme Heikin kanssa laskea askelia ääneen. Tuskainen skotti ei sanonut mitään, mutta tarttui rytmiin. Niin pieni kolmikkomme eteni jääseinän halki kohti kiinteitä köysiä hitaasti mutta väistämättä. Vaikka seinä oli jyrkkä ja korkeus kasvoi nopeassa tahdissa, tunsin nyt voimieni palanneen ja jossain puolenvälin tietämillä tiesin varmasti, että tänään menisin huipulle.

Etenemistämme ensin vihaisen näköisenä etäältä seurannut Sasha ilmestyi yhtäkkiä vierelleni suojamaskin alta pilkottava suu sovinnollisessa hymyssä, ja alkoi kannustaa meitä. Hetken kuluttua hän etsi katseeni ja selitti, että oli kiirehtinyt huipulle menoa, sillä hän halusi päästä nopeasti alas hakemaan teltat Lenz Rocksilta ja takaisin ylä-basecampiin ennen iltapäivän pilviä.

Jääseinällä, taustalla näkyvät kiipeilijät ovat kiinnittyneinä kiinteisiin köysiin
kuva: Heikki

Pysähdyin, vedin henkeä ja vastasin:
– Sasha, kiitos kun kerroit. Mutta minä tulin tänne mennäkseni huipulle. En halua tinkiä mahdollisuuksistamme ja mennä liian lujaa, jotta pääsisimme takaisin teltoille nopeasti. Olemme joka päivä kiivenneet vielä iltapäivän myräkässä. Jos kyseessä olisi turvallisuusasia, ymmärrän ja hyväksyn sen. Mutta tänään kiire mukavuussyistä ei käy, jos se tuhoaa huiputusmahdollisuuksia.

Sasha katsoi poispäin ja nyökkäsi sitten vaisusti hymyillen, kun jatkoin:

– Me huiputamme tänään Elbrusin, mutta tulemme hitaasti, pole pole! (swahilinkielinen fraasi “hitaasti” tunnetaan kaikkialla vuorikiipeilijöiden keskuudessa, kirj.huom.)

Sasha nyökkäsi uudelleen, töytäisi yhteisymmärryksen merkiksi minua kevyesti hartiaan ja siirtyi sitten kannustamaan takanani horjuvaa Eddietä. Saapuessamme kiinteille köysille noin puolivälissä jääseinää, tunsin yhtäkkiä olevani täysin palautunut, vaikka jääseinän traverse 5500 metrissä ei ollut keveimmästä päästä suorituksia.
Naksautin köyden kiinni linjaan ja jatkoimme rauhallista nousua tasaisella tempolla. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäimme Heikin kanssa Eddien luo muun ryhmän jatkaessa edellä.

Niin me kolme nousimme hitaasti jäärinnettä askelia laskien. Aloin mitata etenemistämme vertaamalla korkeuttamme takanamme vastakkaisella puolella olevaan itäiseen rinteeseen, jossa saatoin nähdä koko matkan ylös asti. Se antoi perspektiiviä ja tunteen etenemisestä. Lähes yhtä paljon motivaatiota tuotti hetki, jolloin olin siinä korkeudessa, että saatoin viimein nähdä kaksi vuotta aiemmin sydämeni vanginneen Ushba-vuoren (4710 m) uhmakkaan tuplahuipun kaukana pilvien lomassa.

Löydätkö Ushban pilvien lomasta?

Pari kertaa kysyin Eddieltä, oliko hän kunnossa ja vieläkö mennään. Molemmilla kerroilla hän pysähtyi huojahtaen, nosti hitaasti katseensa maasta ja saatoin aavistaa, että hän suojamaskinsa takana odotti katseensa tarkentumista kasvoihini. Sitten hitaasti ja karhealla äänellä skotti sanoi:
– Tottakai.

Saavutimme jääseinän yläosan reilut puolisentoista tuntia satulasta lähdön jälkeen. Huipulle johtava polku laajeni nyt pari metriä leveäksi kaistaksi, joka kulki noin kahden jalkapallokentän kokoisen huippuaukean halki. Aivan aukean toisessa päässä väylä kapeni jälleen poluksi noustessaan kapealle harjanteelle, jonka päässä se oli: Euroopan mantereen korkein kohta, 5642 metriä merenpinnasta!

Näkymä huipulta alaspäin laakealla huippualueelle

Hitaasti vaelsimme valtavan huippualueen halki. Huippuväylällä oli myös eteläpuolelta huiputtavia ja muutamat heistä etenivät tuskaisesti raahautuen, muutaman askeleen välein lepäämään lyyhistyen, vaikka nyt väylä nousi enää vain hyvin loivasti. Korkeuden vaikutus on uskomaton, kun sen näkee läheltä!

Ajan tikittäessä armottomasti eteenpäin, ja turn around time -rajan ollessa enää alle tunnin päässä Heikki ja minä teimme päätöksen: kellon tullessa puoli kaksitoista meidän olisi mentävä vauhdilla ja jätettävä Eddie oppaiden huomaan. Tämä on yksi vuorikiipeilyn haasteista: vaikka ryhmän tehtävä on tukea ja auttaa toisiaan, viime kädessä kyse on yksilösuorituksesta – tai oikeastaan Heikin ja minun kohdalla kiipeilyparin suorituksesta. Viime hetkeen asti olisimme valmiita tsemppaamaan skottia, mutta huiputusta, jonka eteen oli kovasti tehty töitä, emme olisi valmiita uhraamaan. Vaaratilanteissa toki tilanne on toinen, mutta nyt Eddie olisi oppaiden kanssa ja näköpiirissä koko ajan.

Mutta niin ei käynyt, ja elokuun 31. päivä 2019 kello 11.20 Elbrus-haave toteutui, ja astuimme Heikin kanssa huipulle Eddie muutaman tovin päässä kannoillamme ja päädyimme suoraan tiimiläisten ryhmähalaukseen. Ryhmäläisemme olivat huomanneet meidän jääneen odottamaan viimeisenä saapuvaa, ja he olivat päättäneet odottaa huipulla, kunnes koko tiimi olisi perillä:
– Tietenkin, kyllähän kaikki piti saada mukaan huippukuvaan!

Koko tiimi Elbrusin huipulla
kuva: Mike

Erityisen suuren rutistuksen annoin viimeisen Seven Summits -vuorensa juuri huiputtaneelle Mikelle. Halausten, onnitteluiden ja tuuletuskuvien keskellä hakeuduin pienen huippualueen reunamalle ja katselin alas eteläpuolelle. Jossain siellä alhaalla kaksi vuotta sitten seisoin katkera pettymys kurkkua kuristaen.
Nyt tunteiden kupliessa sisälläni käännyin ja kohtasin luokseni saapuneen Heikin, joka tiesi täsmälleen, mitä ajattelin, ja sanaakaan sanomatta tarttui käteeni. Siinä me seisoimme rinnakkain ja tuijotimme pitkään Kaukasuksen aurinkoiselle taivaalle täydellisen yhteisymmärryksen leijuessa välillämme. Pitkä tie oli kuljettu, mutta nyt olimme vihdoin täällä – Elbrusin huipulla, koko matkan laaksosta asti kiivenneinä.

Tiimin virallinen huiputuskuva
kuva: Mike

Pian oppaat alkoivat hoputtaa meitä takaisin alas. Paluumatka sujui minulta hyvin ja tunsin oloni väsymyksestä huolimatta vahvaksi. Jääseinällä laskeutuessamme Angela alkoi jäädä jälkeen jalkakipujen vuoksi. Satulassa pidettiin jälleen tauko, jonka päätteeksi maassa makaava Eddie ilmoitti, ettei hän vielä pystyisi jatkamaan vaan tarvitsi lisää lepoa. Oppaat sopivat, että kolmas – meille yhä kasvoton ja nimetön – opas jäisi Eddien kanssa. He tulisivat perästä, ja sillä välin me muut etenisimme nopeasti Lenz Rocksille ja purkaisimme teltat ylä-basecampiin laskeutumista varten. Pakkasin laukkuuni osan Eddien varusteista, jotta hänen laskeutumisensa olisi keveämpää, ja matka alas jatkui.

Paluumatkan tauko satulassa
kuva: Heikki

Ryhmä eteni mahdollisimman nopeasti, mutta Angelan jalkaa särki, ja myös teräsmies Michael ontui. Kiipeilyparini taas koki nyt saman energiaromahduksen kuin minä ylös mentäessä. Väkivahva Heikki käveli horjahdellen ja aina köysistön pysähtyessä edes muutamaksi sekunniksi, hän istui rinteeseen levätäkseen jokaisen mahdollisen hetken.

Matkalla takaisin iltapäivän pilvet vastassa

Telttojen purussakaan ryhmä ei ollut tehokkaimmillaan; Angelan jalka kovin kipeä, myöhemmin leiripaikalle saapunut Eddie istuskeli kivillä alueen reunamilla ja myös Heikin oli istuttava lepäämään. Mutta kuten sanonta kuuluu “pakko on paras muusa” ja -ylä-basecampiin pääsy houkutteli jo kovin. Kun teltat oli saatu pakattua, Mike ja minä jaoimme Eddien loput varusteet keskenämme kannettaviksi, ja matkan viimeinen osuus alkoi juuri pilvien alkaessa nousta.

Iltapäivän viimeisistä pitkistä laskeutumistunneista ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kuin unessa tiimi kompuroi rinnettä alas huonossa näkyvyydessä ja tuulen keskellä. Michael kaaduttua uudelleen ja loukattuaan reitensä, varusteita jaettiin jälleen uudelleen. Lähes tasan kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Lenz Rocksilta kohti huippua, ryhmä saapui ylä-basecampiin.

Kun pahalta haisevina, uupuneina mutta tyytyväisinä istuimme messin pöydän ääressä päivällisellä, silmäilin ympärilleni ja ajattelin, että suuri osa porukasta taisi olla liian väsyneitä käsittääkseen, mitä olimme tänään tehneet. Aterian päätteeksi Sasha piti puheenvuoron, jossa hän kehui ryhmämme suoritusta ja yhteispeliä:
– Oikein hieno suoritus kaikilta, ja näin hyvää ryhmähenkeä näkee harvoin!

Aterian jälkeen sinnittelin vielä hammaspesulle ennen unia. Pesupaikalla laskevan auringon viimeisten säteiden valossa näin pienestä taskupeilistä kasvoni ensimmäistä kertaa pariin vuorokauteen. Näkyä voisi kuvailla vaikkapa hupaisaksi – tai sitten kamalaksi. Peilistä minua katsoi lähes tuntematon hahmo: tahmaisia hiussuortuvia roikkui pipon reunan alta, kasvot olivat hikiset, likaiset ja punakat. Päivän voimakkaan auringonpaisteen hankiheijastus oli tehnyt minulle tepposet, ja olin saanut mojovat auringonpolttamarakot sekä nenän että suun sisäpuolelle. Nenä oli turvonnut ja väriltään sirkuspellen punainen. Alahuulen sisäpinnalla oli suuria palorakkuloita, joista johtuen turvonnut alahuuleni törrötti kasvoistani kuin räjähtänyt lintulauta, ja rakkoihin osuva hammastahna aiheutti halki leirin kaikuvan parahduksen. Otus peilissä kuitenkin unohtui, kun katseeni lipui sivuun heijastavalta pinnalta ja juuri parahiksi ehdin nähdä, kuinka viimeinen valonsäde suuteli Elbrusin huippua kuin kiitokseksi kauniista päivästä. Sitten aurinko sukelsi takaisin horisontin taakse. Hyristen onnesta hoipertelin huiputusponnistukselta tuoksuvaan mökkiimme, jossa jo lähes koko muu tiimi nukkui uupunutta, vuorenvalloittajan unta. Me olimme onnistuneet!

31.8.2019 klo 11.20 Mount Elbrus
kuva: Heikki

Elbrusin huiputus alkaa: uskomaton kenkäsotku ja viimainen yö Lenz Rocksilla

Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin kovaan lihaskramppiin vasemmassa jalassani. Vääntelehtiessäni reiden venytyksen makuupussin sisällä mahdollistavaan asentoon mietiskelin tyytyväisenä, kuinka hyväkuntoinen olin: Päätä särki hiukan, ja nenä vuoti jatkuvasta kylmässä oleskelussa. Ylävuoristokengän sisäkengän saumat olivat hiertäneet nahat pois sääristä. Mutta noita pieniä epämukavuuksia ei lasketa, ja olin paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tässä korkeudessa! Tehdyt nousut toki tuntuivat lihaksissa, mutta vain väsymyksenä ja maitohappoina, jotka sulavat levolla ja venyttelyllä.

Kohta mennään!

Katkonaisiin öihinkin olin jo ehtinyt tottua. Nytkin nukahdin krampin hellittäessä herätäkseni taas 05. Seitsemään asti jatkoin katkonaista torkkumistani, sillä lepo oli erityisen tärkeää nyt, kun meillä oli enää yksi päivä aikaa valmistautua huippurutistukseen. 

Lepopäivän leiripukeutumisen tyylinäyte 😀

Lepopäivän ohjelmaan kuului levon ja tankkauksen lisäksi ainoastaan yksi ohjelmanumero: jäätikköpelastautumisen harjoittelua leirin yläpuolella jäätiköllä. Pidän pelastautumisharjoittelua erittäin tärkeänä jokaisella reissulla, sillä nämä ovat ainoita hetkiä, kun jäätikköpelastustaitoja pääsee treenaamaan oikeassa ympäristössä. Paitsi tärkeää, se on myös hauskaa. Treenasimme köysistön toimintamalleja erilaisiin putoamistilanteisiin, ja tietenkin putoamisen pysäyttämistä jäähakulla; ilosta hihkuen tiimiläiset syöksähtelivät vatsallaan, selällään ja kyljellään alas pitkin jäätikön pintaa ja koettivat sitten treenata oikean tekniikan vauhdin turvalliseksi pysäyttämiseksi jäähakulla. 

Iltapäivän kulutimme ylä-basecampissä, kuumassa auringonpaisteessa ulkosalla auringossa lämmenneillä kivillä köllötellen ja pelaten Kniffeliä (saksalainen versio noppapeli Yatzysta). Tunnelma oli rento ja leiri melkein tyhjä: viimeiset aiemmin huipulle pyrkineistä olivat lähteneet samana aamuna laskeutumaan kohti ala-basecampia ja uusia kiipeilijöitä ei leiriin noussut. Kausi oli todella lopuillaan.

Päivän tärkein uutinen oli suunnitelmien selkeneminen:
Norjalaiset Kristen ja Marielle lähtisivät ensi yönä ylä-basecampistä kohti itäistä huippua oman oppaan kanssa. Me läntiselle huipulle pyrkivät lähtisimme seuraavana aamuna Lenz Rocksille pääopas Sashan ja apuopas Diman kanssa. Leiriytyisimme Lenz Rocksilla, ja kolmas opas saapuisi leiriin seuraavana yönä siihen mennessä, kun meidän olisi tarkoitus lähteä huipulle. Säätiedotus ennusti huiputusyrityksellemme hiukan huonompaa säätä kuin aiemmin, mutta tilanne ei ollut edelleenkään mahdoton. 

Ryhmän oli vaikea hillitä riemuaan Sashan tumman katseen alla, kun Dima kertoi suunnitelmasta illallisella. Usean päivän ajan olimme eläneet epätietoisuudessa sekä spekulaatioiden ja ristiriitaisen informaation varassa, ja nyt alkuperäissuunnitelman toteutuessa olimme miltei haljeta innosta. Sydän jännityksestä ja odotuksesta kippurassa kömmin päivän päätteeksi makuupussiini. Lepo oli tullut tarpeeseen, mutta oli kuitenkin helpotus, että loputtomalta tuntunut odotus oli päättymässä, ja H-hetki oli aivan käsillä!

Uskomaton kenkäsotku ja nousu Lenz Rocksille

Kuudelta lähtöpäivän aamuna olin pontevana pystyssä. Yöllä olin herännyt norjalaisten lähtökolisteluihin, mutta uni oli tullut nopeasti, ja nyt olin täynnä energiaa. Lähtöajaksi oli ilmoitettu klo 09.00, mutta jo ennen aamiaista tepastelin ympäri leiriä innoissani ja täysin valmiina. Kun aamupalan jälkeen kahdeksan korvilla astelin ulos messistä, jo kymmenien metrien päästä näin majamme ovella seisovan kiipeilyparini Heikin kasvoilta, että jotain oli vialla – ja pahasti.
– Mun kengät ovat kadonneet! 

Kesti vähän aikaa oivaltaa, mitä oli tapahtunut. Heikillä ja minulla on La Sportivan G2-ylävuoristokengät – kuten myös norjalaisella Mariellella. Heikin kengät ovat kokoa 45,5 (ja ne on merkitty sekaannusten estämiseksi). Heikin kengät olivat yöllä olleet paikallaan makuulooshimme reunalipan alla, mutta jostain tuntemattomasta syystä Marielle oli ottanut Heikin kengät ja lähtenyt niillä kohti itähuippua! Majan lattialta löytyivät uudenkarheat G2-kengät –mutta ne olivat kokoa 42, eli yli kolme kokoa liian pienet Heikille.

Seurasi hiljaisuus koko tiimin kerääntyessä Heikin ympärille. Miten tämä oli mahdollista? Miten Marielle ei ollut tarkistanut varusteitaan tai muuten huomannut kenkien valtavaa kokoeroa? Miten kolme numeroa pienempiin kenkiinsä säädetyt jääraudat oli saatu suuriin kenkiin huomaamatta, että jokin oli vialla? Tämä voisi tuhota koko Heikin ja minun huiputuksen. Oppaat kohauttelivat hartioitaan avuttomina: mahdollisuutta vara- tai lainakenkiin ei ollut, ei liioin yhteyttä Mariellen ja Kristenin oppaaseen.

Loputon tamppaus ylämäkeen

Onneksi tiimi toimi jälleen! Unkarilainen Angela oli vuokrannut oppaiden kautta ylävuoristokengät huiputusta varten, ja harmikseen saanut liian isot kengät, kokoa 43. Ne mahtuivat juuri ja juuri Heikin jalkoihin, vaikka rutistivat miehen varpaat tuskalliselle kippuralle. Angelan jalka on yhtä kokoa isompi kuin minun, joten annoin hänelle omat kenkäni, jotka ovat puoli kokoa isommat kuin Mariellen. Minä taas otin Mariellen kengät, jotka olivat myös minulle liian pienet – mutta minun olisi helpompi kiivetä niillä kuin Angelan.

Lähtisimme näin kiipeämään kohti Lenz Rocksia. Pienellä ripauksella hyvää onnea kohtaisimme nousun aikana norjalaisten tiimin ja saisimme vaihdettua kengät takaisin. Valitettavasti oppailla ei jostain syystä ollut mahdollisuutta viestiä norjalaisten oppaalle, kuinka tärkeää ryhmien olisi kohdata. Saatoimme siis vain toivoa heidän huomanneen kenkätilanteen. Jos ryhmät eivät kohtaisi, loppuisi todennäköisesti matka kesken Heikiltä ja minulta, sillä huipulle asti kolme ihmistä ei pääsisi liian pienissä kengissä ontuen. 

Mutta ongelma oli nyt väliaikaisesti ratkaistu, ja lähtöajan koittaessa tiimi seisoi varusteet selässä majan edessä. Mutta oppaita ei näkynyt.

Tovin odoteltuamme oppaiden majan ovi aukeni, ja Sasha astui ovesta – ilman paitaa ja varvastossuissa ja tepasteli äimistyneenä täysissä varusteissa tuijottavan ryhmän ohi kohti pesupistettä hammasharja kädessään.
Ilmeisesti lähtö ei tapahtuisi vielä toviin. Levottomuus alkoi jälleen kasvaa tiimin sisällä. Kellon lähestyessä puolta kymmentä lopulta kysyin Dimalta, oliko aikataulu muuttunut, ja sain rennon vastauksen:
– Mikäs kiire tässä on? Lähdetään kymmeneltä. 

Lopulta pääsimme matkaan, ei kymmeneltä vaan lähempänä puolta päivää, yli 90 minuuttia ilmoitetun lähtöajan jälkeen. Onneksi sää oli vielä kaunis, ja askeleeni nousi huomattavasti edellistä nousua kevyemmin, vaikka laukku oli raskaampi ja kengät puristivat varpaita ikävästi. Sasha ohjasi tiimiä hitaasti ylös, ja vaikka tiimiläiset olivat jo huolissaan joka iltapäivä nousevasta tuulesta ja huononevasta säästä, pyrin nielemään huoleni ja muistutin itseäni siitä, että hitaus on hyväksi kestävyyden näkökulmasta. 

Nousun puolivälin vaiheilla näimme norjalaisten ryhmän lähestyvän meitä. Marielle vaikutti lähinnä häkeltyneeltä, kun liian pienten kenkien kanssa kipuileva Angela varsin suorapuheisesti kertoi hänelle tilanteen. Marielle sanoi, ettei ollut huomannut koko nousun aikana kenkien kokoeroa. Ilmeisesti opas oli avustanut häntä jäärautojen kiinnittämisessä ja oli kyselemättä muuttanut raudat isoihin kenkiin sopiviksi.
Olin sanaton. Tällaisia tilanteita ei vain saisi vuorilla syntyä, sillä seuraamukset voivat olla suurempia kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Mutta olimme keskellä suoritusta. Nyt piti korjata ja nollata tilanne ja jatkaa matkaa.

Huojentuneena Heikki, Angela ja minä laskimme reput selästä, ja lähes nautinnollisesti pujotin jalkani takaisin tuttuihin kenkiini. Angela tuskin sai toisen jalansa vuokrakenkään, kun sen kulunut nauha napsahti poikki. 

Kenkien vaihtoa rinteessä

Jälleen seurasi hiljaisuus, kun katkennutta vanhaa kengännauhaa ilmassa roikottavan Angelan kasvot vääntyivät uudelleen turhautumisesta. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, ja oppaat kääntyivät tuijottamaan ylärinteeseen olkiaan kohauttaen. Onneksi tilanne ratkesi nopeasti, sillä olen varmuuden vuoksi jättänyt varakengänauhat päiväreppuni sivutaskuun, vaikka G2:ssani ei ole nauhoja.

Myrsky nousee

Hidas eteneminen ja kenkäepisodi aiheuttivat sen, että emme olleet vielä lähelläkään leiriä, kun tuuli alkoi nousta kolmen maissa iltapäivällä. Olimme vasta Lenz Rocks -kivikon keskivaiheilla, kun pilvet vyöryivät ylitsemme, ja tuuli toi muassaan lumisateen. Loppunousu tehtiinkin kasvot maskien taakse suojattuina, etukumarassa viimaa vasten puskien. Leiriin saapuessamme sää oli muuttunut varsin haastavaksi, ja aiempi telttatreeni pääsi käyttöön, kun kovassa viimassa pystytimme teltat ja keräsimme lunta sulatettavaksi. 

Telttojen pystytystä lumimyräkässä

Kello oli jo 17.30, kun Mike, Heikki ja minä pääsimme telttaan ja aloitimme veden sulatuksen. Kaikilla oli kova nälkä, sillä aamiaisen jälkeen emme olleet syöneet muuta kuin hiukan välipalapatukoita kiipeämisen lomassa. Kömmimme makuupusseihin täysissä vaatteissa ja kuunnellen telttakankaan liepeissä ulvovaa tuulta sulattelimme vettä ja tutkimme ylä-basecampistä mukaan saatua eväspussia. Sen sisältä löytyi hiukan puurohiutaleita, purkillinen tölkkilihaa, näkkileipää, pähkinöitä ja teepusseja. Kun lisäsimme kekoon Suomesta tuomamme kuivakiisselipussit, saatoimme todeta naureskellen, että tässähän oli ihan juhla-ateria!

Ylävuoristo-gourmet

Makuupusseissa nautittu päivällinen koostui sinä iltana näkkärin päälle taskuveitsellä viipaloidusta hiukan jäähileisestä ihraisesta säilykelihasta (joka oli niin kammottavaa, että se oli jo hassua) sekä kupillisesta lämmintä mehukeittoa ja parista kourallisesta pähkinöitä. Aterian jälkeen asetuimme huojentuneina ja hyväntuulisina lepäämään odottaessamme tietoa huomisen aikataulusta.

Pienen telttatiimimme hengitys ja kehot lämmittivät teltan lähes mukavaksi, ja seuraavan kerran havahtuessani oli pilkkopimeää. Kello näytti oleva 23.05 – olimme nukkuneet neljä tuntia!
Ulkona tuuli edelleen navakasti. Huipulle lähtöön oli enää muutama tunti. Pakkasin reppuni, juhlallisesti pesin varpaat hyisillä kosteuspyykeillä ja vaihdoin huiputusta varten säästämäni puhtaat sukat. Sitten sujautin pullollisen lumesta sulatettua, vielä kuumaa vettä makuupussin sisälle osittain lämmikkeeksi, osittain varmistaakseni, ettei se jäätyisi.
Jännitys oli poissa, vaikka tuuli riuhtoi teltan naruja edelleen raivokkaasti ja osoittamatta merkkiäkään tyyntymisestä. Olimme päässeet tänne asti. Tästä eteenpäin pitäisi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Murehtiminen oli turhaa. Juuri nyt parasta, mitä saatoin tehdä, oli levätä.
Huokaisin tyytyväisenä sukeltaessani takaisin pussin lämpöön ja ajattelin, että juuri nyt en olisi mieluummin missään muualla maailmassa kuin täällä pimeässä, tuulen repimässä, kosteassa teltassa odottamassa lähtökäskyä. Olin valmis revanssiin Elbrusin kanssa.

Jännittyneissä tunnelmissa


Harjoitusnousu 4600 metriin – Lenz Rocks

Ylävuoristokenkään kiinnitetyt metallipiikit ärähtivät puraistessaan jäätikön pintaan, ja karabiinisolki naksahti kiinni valjaiden lenkkiin. Reitti oli konstailemattomana edessä: loputtomalta näyttävä ylämäki Lenz Rocksille 4600 metrin korkeuteen merenpinnasta. Matkalla ei tasankoja tai kivikoita , ei siksakia, ei mutkia – vain suoraviivaisesti jyrkkään ylämäkeen nouseva polku.

Elbrusin pohjoinen huiputusreitti ylä-basecampistä (3800 m) kulkee ensin itäisen huipun puolista rinnettä ylös. Osa reitistä kuljetaan rinnettä kohtisuorassa kulkevan pitkän Lenz Rocks -kivikon reunaa. Mutta kivikkoon ei mennä seikkailemaan, vaan nousu on tasaisen tappavaa tamppaamista ylämäkeen.
Mikäli olosuhteet sallivat, viimeinen yö ennen huiputukseen lähtöä vietetään Lenz Rocksin yläpäässä sijaitsevalla leiripaikalla teltoissa. Sieltä huiputuspäivän aamuna, hyvissä ajoin ennen auringonnousua, aloitetaan taivallus kohti satulaa. Reitti kääntyy nyt vuoren itäisen huipun suojasta kohti läntistä, korkeampaa huippua. Etukäteen olin kuvitellut mielessäni, että tuo traverse (eli vuorella poikittaissuuntaisesti kulkeva reitti) olisi varsin loivaa nousua. Eteläpuolen reitillä nimittäin noustaan suoraan reiluun 5000 metriin (yleensä moottorikelkalla) ja nousua seuraava vaakasuuntainen traverse on pitkä mutta loiva ylämäki. Mutta tulisin huomaamaan, että täällä pohjoispuolella myös traverse on aina satulaan asti varsin tiukkaa nousua.
Kahden huipun väliseen erittäin suojattomaan ja tuuliseen satulaan (n. 5350 m) saapuessaan pysähtyy kiipeilijä taas epäuskoisena. Nimittäin kauempaa kapealta harjanteelta näyttävä satula onkin todellisuudessa niin leveä, että kestää helposti tunnin päästä sen poikki pohjoispuolelta eteläpuolelle, mistä alkavat kiinteät köydet huipputasannetta kohti johtavalle jyrkälle jääseinälle. Jääseinän ylös päästyään kiipeilijä jälleen hetken luulee olevansa perillä. Mutta jälleen edessä on uusi, valtavan suuri jääkenttä, jonka takimmaisessa kulmassa kohoaa kapea harjannepolku, joka lopulta johtaa jättiläisvuoren pienelle huipulle.

Mutta vielä ei oltu siellä, ei lähelläkään. Tänään nousisimme Lenz Rocks -kivikon yläpäähän sopeuttaaksemme kehoa taas ohuempaan ilmaan ja palaisimme ylä-basecampiin nukkumaan.

Ihanaa olla lumella!

Tunsin köyden jännittyvän. Se oli lähtömerkki, ja keinahdin liikkeelle. Askelrytmi löytyi nopeasti. Aurinko paistoi, ja valkoinen jäätikkö sinkosi säteet takaisin. Useamman sateisen ja kuraisen päivän jälkeen auringon leikki valkoisella hangella sai ilon pulppuamaan suonissani – olipa ihanaa olla lumella!

Seuraavan kahden tunnin aikana maisemat eivät juurikaan vaihtuneet, ja pitkään aikaan ei ylempänä näkyvä massiivinen Lenz Rocks tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Jäätikön kylmyys ja auringon polttava kuumuus loivat ristiriitaisen yhdistelmän: Solkenaan valuvat hikivirrat kuljettivat poltteelta suojaksi levitetyn aurinkorasvan silmiini kirvelevinä ja katseen sumentavina puroina. Samaan aikaan viima sukelsi sivuilta avatuista kuorihousun punteista kerraston läpi ihoa kylmästi viiltäen. Toistinkin kiipeämisen lomassa jatkuvaa vaatteiden avaamisen ja sulkemisen koreografiaa osaamatta päättää, oliko minulla kylmä vai kuuma.

Saavuttaessamme Lenz Rocksin alapään (4200 m), pohkeeni antoivat tulista signaalia kertoen mielipiteensä tämän päivän aktiviteetista. Ryhmästä saattoi selvästi huomata, että nousu tuntui kaikilla – kukaan ei juuri puhunut. Kahden tunnin nousun jälkeen saimme kahden minuutin tauon, sitten matka jatkui taas. Lähtökäskyn kajahtaessa ryhmä kömpi takaisin jonoon, Mike katsoi ylämäkeen ja huokaisi:

– Mountains are a mind game.

Matkan jatkuessa kiinnitin huomioni hengitykseni rytmiin ja yritin pitää sen mahdollisimman tasaisena. Aloin säännöllisin väliajoin vaihtaa askellusta tampaten välillä sivuttain (kumpikin kylki vuorotellen johtaen) ja välillä keinuin ankkamaisesti suoraan eteenpäin jalkaterät leveässä V-asennossa ulospäin osoittaen. Aloin etsiä katseellani pieniä kohoumia ja railoja lumesta muutaman kymmenen metrin välein välietapeiksi, joissa askellustapaa sai aina vaihtaa.

Loputon nousu

Heikki vaihtoi askellusta suurin piirtein samaa tahtia kanssani. Michaelin ahavoituneet kasvot hehkuivat ponnistuksesta ja auringon piiskamaisten säteiden sivalluksista – jostain syystä mies tuntui välttelevän aurinkorasvan käyttöä. Angela kulki syvässä etukumarassa. Miken kasvoilla virtasi hikipuroja. Eddiekin oli hiljentynyt. Tuota hetkeä minä rakastan, kun ryhmä kiipeää täydellisen keskittyneenä. Ei ole mitään muuta kuin vuori ja seuraava askel.

Puhtaalla hangella makasi ampiainen. Hämmästyneenä pysähdyin ja kumarruin katsomaan lähemmin, mutta se oli hengetön. Pieni ruumis valkoisella lumella näytti kovin… kirjaimellisesti raadolliselta, ja sauvallani kaivoin sille viimeisen valkoisen lepopaikan. Ääneen ihmettelin:
– Ampiainen? Miten se voi olla päässyt näin korkealle – ja miksi se on täällä?

Jonossa taaempana kulkeva norjalainen Kristen kertoi hengästyneellä äänellä, että usein hyönteiset vain ajautuvat tuulten mukana liian ylös ja pääsemättä takaisin menehtyvät vihamielisessä ympäristössä. Kristen tiesi myös kertoa, että on olemassa hämähäkki, joka on sopeutunut elämään 4000–5000 metrin korkeudella syöden näitä tuulten uhreja:
– Se ei tee verkkoa. Sen ei tarvitse.

Luonnon käytännöllisyys on joskus raastavan julmaa.

Reilun parin tunnin kuluttua jonon keulilla oleva Sasha kääntyi polulta vasemmalle: olimme melkein perillä! Kääntyessämme kivikon yläpäässä sijaitsevalle leirialueelle, kurkistelimme innoissamme taakse jäävää polkua, joka jatkui ylämäkeen kohti satulaa. Miten se näyttikin yhtäkkiä olevan niin lähellä, eikä rinnekään äkkiseltään vaikuttanut kovin jyrkältä?!

Lenz Rocks -kivikon yläpäässä sijaitseva leiripaikka oli käytännössä kaksi hiukan ympäristöä tasaisempaa kohtaa suurten kivien välissä. Leiri oli kivistä huolimatta hyvin suojaton, ja vaikka nyt paistoi aurinko ja oli kohtuullisen tyyntä, viima syöksähteli kaikkialla ympärillämme, kun laskimme laukut maahan ja istuimme kylmille kiville syömään ja levähtämään. Jäisen tuulen tanssi antoi pientä vinkkiä siitä, kuinka kylmä täällä huonolla säällä saattaisi olla.

Lepotauko Lenz Rocksilla

Maisema oli kertakaikkiaan häikäisevä: Alapuolellamme siinsi lempeän kumpuileva Elbrusin pohjoispuolen vuoristoalue. Olimme jo sen verran korkealla, että saatoimme nähdä, kuinka vuoriston luonne muuttui etelänpuolta kohti mentäessä torahammasmaisemmaksi, ja pohjoispuolen punertavanruskean kiven sävyt liukuen vaihtuivat harmaan kallion ja jään hallitsemiin eteläpuolen kylmiin väreihin. Taivas oli niin sininen kuin vain vuorilla olla saattaa, ja siinä yläpuolellamme, oli kaksi korkeaa huippukukkulaa, joiden väliseen satulaan äsken kulkemamme polku sukelsi. Tunsin riehaannuttavaa iloa, ja intoilimme Heikin kanssa:
– On niin hyvä olo, että jatketaanko samantien huipulle! Eihän tuo nousu satulaan nyt niin hirveän pahalta näytä!

Diman puheenvuoro Lenz Rocksilla

Lepotauon lopulla Dima pyysi hiljaisuutta. Puheensorina taukosi, ja kiville levittäytyneet kiipeilijät kääntyvät katsomaan apuopasta, joka alkoi puhua:
– Kuten huomaatte, täällä on todella kylmää ja tuulista. Sashan ja minun mielestä täällä yöpyminen olisi suorastaan typerää. Tässä korkeudessa leirin pystytys, veden sulatus ja ruoanlaitto vievät paljon voimia. Unen laatu ei ole yhtä hyvä kuin alempana, ja kehonne palautuvat huonosti noususta. Meidän mielestämme paras tapa tavoitella huippua on suoraan ylä-basecampistä. Huippupäivä on silloin todella pitkä ja raskas, mutta olette kunnolla levänneitä.

Puheenvuoronsa lopuksi vielä Dima esitti ehdotuksen, että yksi meistä länsihuipun tavoittelijoista liittyisi norjalaisten tiimiin itäiselle huipulle. Se tasaisi opaslukua.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Kaikki olivat olleet innostuneita ylös saapumisesta ja tunsivat olonsa hyväksi ja vahvaksi. Diman viesti tuntui oudolta, ja ryhmä alkoi levottomasti pulisten sulatella kuulemaansa. Puntaroin tilannetta Heikin ja Miken kanssa. Edelleen sääennuste oli hyvä. Mikäli nousisimme tänne yöksi, ennakkosuunnitelman mukaan olisimme perillä hyvissä ajoin iltapäivällä, yli 12 tuntia ennen huiputukseen lähtöä. Vaikka käyttäisimme useita tunteja leirin pystyttämiseen, veden sulatukseen ja ruoan valmistukseen, meille jäisi silti reilusti aikaa levätä. Vettä tarvittaisiin kolmisen litraa per henkilö. Meistä kokenein Mike oli vahvasti sitä mieltä, että kolmen hengen telttakunnalta yhdeksän litran sulatus ei olisi suuri työ. Ruoan valmistamisestakin Mike totesi:
– Mehän lepäämme makuupusseissa samalla, kun keitämme ruokaa.

Unen laatu ei ylhäällä olisi paras mahdollinen, mutta saisimme kuitenkin pitkän levon. Vaikka olimme nyt hyvissä voimissa, oli tämän aamun nousu iso puristus kaikille. Mieluummin tekisin sen erillisenä osana ja lepäisin sitten kunnolla ennen viimeiseen isoon rutistukseen lähtemistä. Lepoaikaakin jäisi ylhäällä enemmän: ylä-basecampistä lähdettäessä liikekannalle siirryttäisiin jo kello 01 yöllä, eli leirin ateria-ajoilla pakkaamisen ja valmisteluiden ohella aikaa nukkua jäisi vain kolmisen tuntia.

Lenz Rocksilta huiputuspäivän nousu olisi noin 1000 vertikaalimetriä, kun taas ylä-basecampistä lähtö kaksinkertaistaisi matkan. Edellinen kokemuksemme Elbrusilta (vuodelta 2017), jolloin yritimme huipulle suoraan eteläpuolen basecampistä (joka sijaitsee myös 3800 metrin korkeudessa), todensi meille konkreettisesti, kuinka massiivinen tuo nousu on ja millaisia riskejä siihen liittyy (jos haluat lukea siitä, se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Olimme siis valinneet tämän huiputusohjelman juuri siksi, että siihen kuului yöpyminen Lenz Rocksilla.

Miksi nyt oppaat sanoivat, että meille myyty ohjelma oli typerä? Miksi palveluntarjoaja myisi ohjelmaa, joka oppaiden mielestä oli toteuttamiskelvoton hyvissäkin olosuhteissa?

Norjalaiset tekivät heti päätöksen, että he halusivat yrittää itäiselle huipulle suoraan ylä-basecampistä. Me muut olimme eri mieltä. Norjalaisten suunnitelma ja tavoite olivat erilaiset. Kahden eri huipulle pyrkivän ohjelman yhdistämiseen liittyi toinenkin ulottuvuus: Emme olleet saaneet Dimalta vastausta kysymykseen, olisiko meidän tarkoitus lähteä huippupäivänä erillisinä ryhminä eri oppailla, vai mennä yhdessä norjalaisten kanssa alkumatka ja hajaantua matkalla eri huippujen suuntiin. Kokonaisuuden kannalta tämä oli tärkeä tieto, sillä oppaat olivat vihjailleet, että opasvajeen vuoksi oli mahdollista, että ryhmälle varatusta kolmesta oppaasta yksi lähtisi norjalaisten kanssa. Silloin jäisi seitsemälle kiipeilijälle liian vähän oppaita – oikeastaan vain yksi, sillä Dima ei ollut virallinen opas (vaadittu opas-asiakas-suhdeluku on 1:3). Jos joku ei jaksaisi tai sairastuisi tai vain haluaisi alas, olisi koko ryhmän käännyttävä.

Ryhmä oli ristiriitaisissa tunnelmissa, päätimme, että kaikki pohtisivat kantansa paluumatkalla ja tekisimme ryhmän yhteisen päätöksen ennen päivällistä.

Paluumatkalle lähdettiin hiukan vaisuina. Kaikkia vaivasi kummallinen tilanne. Keinuessamme mäkeä alas haikea ampiaistarina sai jatkoa, sillä yhtäkkiä edessäni hangella oli kaunis punertavasiipinen perhonen. Se makasi lumella ja ensin luulin, että vain viuhuva tuuli liikutti sen siipiä. Sitten tajusin, että se räpiköi päästäkseen ylös.
– Se on elossa!

Pysähdyin, polvistuin ja tempaisin hanskat pois käsistäni auttaakseni perhosta. Mutta päädyin kököttämään avuttomana polvillani hangessa katsellen sen kuolintaistoa. Sillä en vain keksinyt, miten sitä auttaisin. En voisi sitä koskettaa. Ja muutenkin olimme liian kaukana.

– Se on jo melkein kuollut, sanoi taaempana seisova Kristen lempeästi.

Nousin ylös. Tuijotin vielä hetken kuolevaa perhosta ja sitten hartiat hiukan lysyssä lähdin raskaasti astelemaan alaspäin. Takanani tuleva Heikki vapautti sauvansa kärjellä punasiiven viimeisen kamppailunsa kärsimyksestä. Nähdessään ilmeeni Heikki hymyili minulle lempeästi. En sanonut mitään, mutta hän tuntee minut niin hyvin, että luki kasvoiltani mielessäni parhaillaan pyörivän Maija Mehiläisen viimeinen taistelu jäätiköllä -tyyppisen draaman kyyneleet silmiin nostattavan loppukohtauksen. Tiedän, olen välillä vähän hupsu.

Kotimatkalla sukellus pilvipumpuliin

Ylä-basecampissä käytiin päivälliseen asti tiukkaa keskustelua huiputusyön suunnitelmasta. Norjalaiset pysyivät kannassaan ja ilmoittivat, etteivät suostuisi Lenz Rocksille, vaikka koko läntisen huipun tiimi sitä toivoisi. Tämä tietysti asetti meidät haastavaan tilanteeseen. Jos oppaita ei saataisi enempää, ohjaisiko heidän päätöksensä nyt kaikkia?

Soppaa hämmensi lisää apuopas Dima, joka kävi yksitellen puhumassa ihmisille ja koettaen myydä heille ajatusta itähuipulle menosta:
– Sehän on vain 21 metriä matalampi! Mitä merkitystä muutamalla metrillä nyt on?

Lopulta me muut päädyimme yksimielisesti siihen, että vastoin saamamme suositusta ottaisimme riskin ylhäällä leiriytymisestä. Se oli huiputussuunnitelma, jonka olimme valinneet. Kukaan meistä seitsemästä ei halunnut mennä itäiselle huipulle.

– Mitä helvettiä? Se 21 metriähän on juuri se, millä on merkitystä! Minä olen tullut huiputtamaan Elbrusin, Eddie kiteytti kaikkien ajatukset.

Päivällisellä Mike kertoi ryhmän yksimielisen toiveen Dimalle. Kuullessaan päätöksemme Sasha nousi pöydän päästä ja ilmoitti meidän olevan tyhmiä. Mike katsoi venäjäisjättiläistä ja tämän vieressä seisovaa punehtunutta nuorukaista ja sanoi tasaisella äänellä:
– Olemme ymmärtäneet riskit. Viime kädessä te teette päätöksen perustuen ammattitaitoonne ja näkemykseenne siitä, mikä on turvallista. Mutta tämä on meidän toiveemme asiakkaina.

Hiljaisuus laskeutui koko messiin. Yksitellen poistuimme pimeään Kaukasuksen iltaan.

Tähtitaivaselämyksiä ja kylmiä suihkuja matkalla Elbrusin yläleiriin

Lepopäivän telttareenit
Heräsin nenänpäätä telttakankaan läpi kutittelevaan aurinkoon – joko siihen tai sitten teltassamme leijuvaan tuhtiin tuoksujen sinfoniaan. Vaikka olimme vasta varsin alkuvaiheessa reissua, matalassa majassamme leijui jo kosteiden, mutaisten varusteiden ja miehisten hikisten sukkien ärhäkkä aromi.

Olipa syynä valon ja lämmön houkutus tai tuhtien tuoksujen hätistys, joka tapauksessa kömmin pikaisesti teltasta ulos. Myös muut tiimiläiset kaivautuivat innolla makuupusseistaan, tervehdimme ilolla kaunista aamua ja aloitimme päivän spontaanilla teehetkellä telttojen välissä. Aamupalan jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken läheisille mineraalivesilähteille vetristääksemme lihaksiamme.

Iltapäivällä tarkoitus oli harjoitella telttojen pystytystä Lenz Rocksilla majoittumista varten. Viimeinen leiri ennen huiputusyritystä on erittäin avoin ja tuulinen paikka varsin korkealla, 4600 metrissä. Noissa olosuhteissa on tärkeää, että kaikki tietävät tarkalleen, miten tulee toimia. Yksi väärä tai tekemättä jäänyt asia voi johtaa suuriin ongelmiin – vaikkapa huolimattomasti kädestä laskettu telttakangas voi johtaa teltan välittömään menetykseen voimakkaan tuulen viedessä sen mukanaan.

Osalle tiimistä nuo olosuhteet olisivat uudenlainen kokemus, ja siksi yhteinen harjoitus oli kaikkien mielestä tärkeä. Mutta jostain syystä oppaat toistuvasti siirsivät harjoitusaikaa myöhemmäksi ja kyseenalaistivat treenin tarpeellisuutta. Kun he lopulta saapuivat paikalle, reilusti myöhässä, apuopas Dima pudotti telttasäkin maahan ja sanoi:

– Koettakaapas nyt jollain porukalla kasata tuo ja kerromme sitten, mikä kaikki meni pieleen.

Seurasi melkoinen häslinki, kun osa ryhmää alkoi puuhastella teltan parissa. Parhaan annin harjoituksesta todennäköisesti saimme Heikki ja minä, sillä hetken sekavaa tilannetta seurattuamme pyysimme, voisiko suurempien vuorten konkari Mike vetää meille “kovan tuulen pystytysharjoituksen”. Mike otti ohjat käsiinsä ja hänen johdollaan me kolme pystytimme teltan toimien kuin olisimme navakassa tuulessa.

Telttatreeniä Miken ohjauksessa

Treenin jälkeen joku mainitsi, että suihkussa oli parhaillaan lämmintä vettä. Toistaiseksi olin joka kerta ollut myöhässä lämpimän veden suihkujonosta, ja nyt säntäsin kohti suihkukoppeja lämpöisenä höyryävän veden jo melkein ihollani tuntien – hyvä etten vaatteita jo juostessa pois raastanut.

Vuorilla kylmissä ja puutteellisissa olosuhteissa peseytyminen on usein vaikeaa ja vähintäänkin epämukavaa. Koska varusteita otetaan mukaan vain minimimäärä, vaihtovaatteita on hyvin rajallisesti. Samaan aikaan keho, vaatteet ja varusteet ovat joka päivä kovalla koetuksella. Moni tekeekin reissujen aikana luovutuksia hygienian osalta. Itse pyrin hankalammissakin olosuhteissa peseytymään joka päivä aamuin ja illoin. Melkein arvioisin, että jos minun laukustani jotain liikaa löytyy (suklaata ei lasketa), taitaa se olla puhdistusliinoja, joita olen laskenut tietyn määrän jokaiselle päivälle. Kyse on yhtä paljon omasta mukavuudestani ja siitä, että tunnen oloni puhtaana paremmaksi, kuin siitä, että puhtaus on myös osa terveenä pysymistä. Esimerkiksi jalkojen puhdistus aamuin illoin ja jalkatalkin käyttö ovat tehokas keino välttää haavaumia ja hiertymiä.

Oikea suihku, huonokin sellainen, on kuitenkin luksusta leirissä! Kylmästä hytisten riisuuduin kolkossa pesukopissa, ripustin vaatteeni seinästä törröttävään naulaan, ja astuin betonilattialle, jolla lillui muutama sentti harmaata, pesuvaahtotäplien läikittämää kalsaa vettä edellisten kylpyjöiden jäljiltä. Varovasti vääntelin rikkinäistä, vanhaa hanaa lämpöistä vesivirtaa tavoitellen.
Hetken kuluttua tunsin jäätävän veden muuttuvan kämmentäni vasten hitusen siedettävämmäksi. Varmistuttuani, että kyseessä oli todella lämpenevä vesi, eikä vain tunnottomaksi kylmän veden alla muuttuva käteni, toimin niin nopeasti kuin taisin: sukelsin vauhdilla ja henkeä haukkoen edelleen jäisen, mutta lupaavasti lämpenevän, veden alle. Kiireesti kastelin hiukseni, sammutin hanan ja pontevasti vaahdotin hiukset ekologisella shampoolla. Sitten tutisevin mutta toiveikkain käsin tartuin uudelleen rikkinäiseen hanaan ja toimintavalmiina katselin, kuinka kylmän veden epätasainen nauha syöksähti jälleen ulos suihkun suusta.
Mutta äsken havaitsemastani lämmöstä ei ollut mitään jäljellä – vain niin hyytävä virtaus, että sormenpääni näyttivät muuttuvan sinertäviksi pelkästään sen koskettamisesta.

Siinä minä seisoin; alastomana polvet kylmästä loukkua lyöden ja pää shampoovaahdolla kruunattuna – ehkä ohimennen kasvoillani käväisi virnistys, kun mielessä viivähti ajatus, että on tämäkin kesäloman viettotapa!
Yhä toiveikkaana koetin väännellä hanaa edestakaisin, mutta mahdollisuus lämpöiseen, tai edes siedettävään, suihkuun oli mennyt. Niinpä lopulta vedin syvään henkeä ja astuin jäisen suihkun alle. Henkeä haukkoen koetin peseytyä mahdollisimman nopeasti. Mutta oletko koskaan koettanut huuhdella shampoota pidemmistä hiuksista jääkylmällä vedellä?

Puolen tunnin kuluttua astelin messiin, ehkä hiukan sinihuulisena, mutta puhtaana ja kohtasin iloisen yllätyksen: ilmeisesti keittiössä oli tapahtunut vuoronvaihdos ja myös ruokavarastoja oli täydennetty. Nimittäin pöytään kannettiin suuri vadillinen lihaa, salaattia ja muita lisukkeita! Villipetolauman lailla hyökkäsimme ruokavuoren kimppuun ja tankkasimme vatsamme niin kukkuroilleen, että aterian jälkeen hädin tuskin jaksoin ennen nukahtamista valmistella varusteeni seuraavan päivän yläleiriin muuttoa varten.

Kello taisi olla jotain kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, kun taas havahduin kylmyyteen. Hädin tuskin nenän ja kasvojen yläosan paljastavan kokoiseksi kiristämästäni makuupussin suuaukosta katselin, kuinka hengitykseni pilvet nousivat huuruna pimeyteen. Akklimatisaation edistämiseksi vuorilla juodaan aina runsaasti vettä, mikä tekee yöllisistä vessareissuista väistämättömiä. Kun on jo valmiiksi kylmissään, ei nousu makuupussista juurikaan houkuttele. Hiukan vastentahtoisesti siis avasin pussin vetoketjun ja koetin Heikkiä ja Mikea herättämättä livahtaa teltasta ulos pimeään.

Yö oli pakkasen ansioista kuulas. Koko leiri oli hiljainen. Täydellisessä pimeydessä ja vailla yhtään pilvenhattaraa linnunrata kaartui ylleni kuin koko taivaan kattava ilotulituksen pysäytyskuva. Kuin aaltoileva meri, elivät tuhannet tähdet omaa elämäänsä: toiset tuikkivat ja välkehtivät, toiset järkähtämättä tuijottivat minua valovuosien päästä, jotkut taas silmieni edessä syöksähtivät viimeiselle lennolleen.

Uskaltamatta edes hengittää tuijotin taivaan täyttävää valomerta, jonka veroista en ole elämässäni nähnyt. Koetin lempeästi siristää silmiäni – ehkä siten näkisin universumin toiselle laidalle asti – ja tallentaa tämän näkymän sydämeeni ikuisiksi ajoiksi.
Enemmän aavistin kuin näin sen oikealla puolellani. Kuin peläten rikkovani lumouksen, käänsin päätäni hitaasti ja vain hiukan saadakseni Elbrusin mukaan kuvaan. Siinä se oli, koko hopeisessa kauneudessaan, kuin se hohtaisi valoa sisältäpäin. Molemmat lumiset laet seisoivat tyyninä luonnon ilotulitusta vasten, ehkä maanitellen linnunradan tähtivyötä laskemaan liukumäkeä puhtaanvalkoisella rinteellä.

En tiedä, kauanko siinä seisoin. Mutta lopulta havahduin hassuun ääneen ja tajusin, että se kuului minusta: hampaani kalisivat. Paluumatkalla pysähdyin vielä uudelleen telttojen väliin polulle tuijottamaan taivasta. Niin kauan kuin kylmyydeltä pystyin, seisoin pimeässä yössä ja yritin ymmärtää, kuinka ihminen voi olla tällaisen näkymän arvoinen.

Aamunkoi ylempänä Elbrusilla

Muutto yläleiriin

Aamupuurokulhon ilmestyessä eteeni ulvahdukseni sai ruokaa jakavan, kiipeilyvaatteiden päälle hassut shortsit ja hikinauhan otsalleen pujottaneen nuoren miehen nauramaan:

– Mannapuuroa! Tämä on paras aamiainen ikinä!

Eddielle valmistamani yllätysleipä sisälsi majoneesia, hilloa ja M&M-karkkeja

Olimme aiempina päivinä alkaneet täydentää vajaita ruoka-annoksia eksoottisilla ratkaisuilla: pursotimme kuivan ja kovan vaalean leivän päälle kastikkeita, joita oli tarjolla kestopussukoissa: runsassokerisia hilloja, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja kondensoitua maitoa sekä mitä humoristisimpia yhdistelmiä edellä mainituista. Makuelämys ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin saimme hyvät naurut ja kaivattua energiaa.
Tänään kuitenkin kuitenkin keittiö pisti parastaan, ja saimme puuron lisäksi jopa pannukakkuja.

Nautinnollisen aamupalan jälkeen nostimme reput selkään ja lähdimme kohti yläleiriä. Reitti oli tuttu jo edelliseltä reissulta, ja Heikin selkä voi paremmin. Kaikki olivat valtavan hyvällä tuulella ja innostuneita siirtymään ylöspäin. Yläleirissä olisimme selkeästi suuren askeleen lähempänä tavoitetta – ja pääsisimme pois jokapäiväisestä vesisateesta.

Hyväntuulisuuttamme lisäsi se, että akklimatisaation huomasi selvästi parantuneen kaikilla: kolmesti olimme tähän mennessä kulkeneet saman reitin alaleiristä “lentokentän” toiseen laitaan. Ensimmäisenä päivänä matkalla Mushroom Rockseille matka kesto reittien risteyskohtaan oli 1,25 tuntia. Toisen päivän akklimatisaationousulla yläleiriin kuljimme saman pätkän tasan tunnissa, ja nyt kun olimme valmiita siirtymään ylemmäs, reittiin kului enää 50 minuuttia, vaikka kaikilla oli suurehko kuorma yöpymisvarusteita.

“Lentokentän” laidasta ylä-basecampiin melkeinpä koko kolmen tunnin loppumatka on jyrkkää nousua. Vaikka alkumatka oli mennyt rivakasti, tämä pitkä nousuosuus tuntui edellistä kertaa raskaammalta. Aurinko paahtoi kuumasti. Olin päättänyt kuorman minimoidakseni jättää vaelluskengät alaleiriin ja jalassani olivat nyt painavammat ylävuoristokengät. Tempokin oli nopeampi, ja yläleiriin saavuttaessa totesimme matkan kokonaiskeston lyhentyneen ensimmäisestä noususta tunnilla. Aikamoinen tahti siis!

Yläleirin luksusmajoitus kahdelle

Matkalla Eddie, Heikki ja Mike olivat vitsailleet yläleirin “sillipurkkimajoituksen” kauheudesta meille poloisille, jotka päätyisimme samaan pikkuiseen metallipurkkiin Miken jo legendaarisiksi muodostuneiden “ydinlaskeumasukkien” kanssa. Mutta ainoana isompana ryhmänä saimmekin käyttöömme leirin keskellä olevan uudehkon puolipallon muotoisen majan. Olisimme kaikki yhdeksän (seitsemän länsihuipulle pyrkivää ja matalampaa itähuippua tavoittelevat norjalaiset naiset) samassa majassa, mikä oli loistava uutinen ainakin lämmön näkökulmasta.

Nousu oli ollut yllättävän raskas, ja kaaduinkin lähes samantien tavarat sisään saatuani nopeasta kiipeämisestä uupuneena nukkumaan. Ei uskoisi, että kotioloissa nukkuminen välillä tuottaa minulle vaikeuksia!

Maisema majoituksemme ovelta (vasemmassa reunassa)

Myöhemmin päivällisellä messin pitkän pöydän ääressä oppaamme saivat jälleen aikaan suuttumusta. Jo edellisenä päivänä alaleirissä tasmanialainen Maja oli esittänyt kaikkia vaivanneita kysymyksiä reittisuunnitelmasta ja sääennusteesta. Ensin Dima oli sanonut sääennusteen olevan huono ja sen todennäköisesti tekevän Lenz Rocksilla yöpymisen mahdottomaksi. Kun Maja pyysi lisätietoa, raivostui pääoppaamme Sasha ja ärjyi Majalle, että meille kerrotaan juuri sen verran kuin oppaat katsovat tarpeelliseksi. Kyynelsilmin Maja perääntyi, ja muu ryhmä tuijotti välikohtausta hämmästyneinä.

Nyt ylä-basecampissa apuopas Dima ilmoitti, ettei Lenz Rocksilla yöpymisessä olisi järkeä. Oppaat olivat päätymässä siihen, että huiputusta yritettäisiin suoraan ylä-basecampistä. Jälleen Dima selitti asiaa huonolla sääennusteella.
Kuitenkin informaation puuttuessa oli osa tiimiläisistä jo aiemmin kaivanut esiin sääennusteita. Myös muilta kiipeilijöiltä ja oppailta oli kysytty heidän käyttämiään ennusteita. Kaikki saamamme ja löytämämme sääennusteet lupasivat hyvää säätä.
Kun sitten pyysimme Dimalta, voisiko asian tarkistaa, koska olimme saaneet ristikkäistä tietoa, vaihtoi apuopas perusteluksi epämukavan yöpymisen korkealla ja sen, että telttojen pystytys ja veden sulattaminen lumesta olisi työlästä.

Ryhmä oli huolissaan. Oppaat ovat vuorilla ehdoton auktoriteetti, mutta tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Sääennusteperuste vaikutti olevan perätön. Minä, Heikki ja monet muut ryhmästä olimme yöpyneet korkeammallakin (Heikki ja minä Kilimanjarolla 4800 metrissä) ja tiesimme, mitä odottaa. Päällimmäinen syy Lenz Rocksilla nukkumiseen on se, että vaikka korkeus vaikuttaa mukavuuteen, lyhentää tuo yö huiputuspäivän nousua melkein tuhannella vertikaalimetrillä. Se tarkoittaa tunneissa noin 5–6 tuntia, mikä on valtavan pitkä aika jäisellä kiipeilyreitillä. Toinen asia oli, että kaikki tiimiläiset olivat valinneet nimenomaan tämän palveluntarjoajan, koska heidän ohjelmassaan on tuo väliyö. Nyt oppaat luopuivat täysin sääperustelustaan ja toistelivat meille, että yöpyminen Lenz Rocksilla olisi epämukavaa ja siksi heikentäisi mahdollisuuksiamme huiputtaa.

Lopulta Mike ehdotti järkevästi, että nyt kun meillä asiakkaina oli tiedossa oppaiden näkemys, miettisimme rauhassa ja tekisimme ryhmänä päätöksen omasta kannastamme. Tämän jälkeen esittäisimme yhteisen toiveemme oppaille, joilla olisi tämän jälkeen tietenkin viimeinen päätäntävalta siihen, kuinka toimittaisiin.

Päivällisen päätteeksi pääopas Sasha istui pöydän päässä, mulkoili synkkänä ympärilleen ja otti pitkiä siemauksia vesilasistaan. Ohimennen kiinnitin huomiota siihen, että lasi oli niin täynnä, että juomaa valui yli reunojen ja tämän tästä mies pysähtyi nuolaistakseen pisaroita sormistaan. Se näytti hassulta mulkoilun lomassa, mutta ketään ei naurattanut.

Koskaan minulle ei ole tullut mieleen vastustaa oppaan päätöstä. En niin nytkään tekisi, sillä paikallisopas tuntee olosuhteet ja vuoren parhaiten ja vastaa ryhmän turvallisuudesta.
Ryhmän sisällä dynamiikka oli oikein hyvä. Mutta oppaidemme toiminta tuntui vähintäänkin erikoiselta. Ryhmän jäsenistä monet olivat kiivenneet hyvin erilaisissa paikoissa, monien erilaisten oppaiden kanssa eri kulttuureista. Mutta tämä ei ollut kulttuuriero. Jokin ei ollut kohdillaan.

Huolista huolimatta ylä-basecampin iltamaisemat nostivat hymyn huulille

Pilviä Elbrusin taivaalla – ja vaellus niiden yläpuolelle

Aamu alaleirissä valkeni – tai oikeastaan ei valjennut, vaan pysyi harmaana ja sateisena. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla vuorten väliin juuttuneina. Leirin polut täyttyivät lätäköistä ja kurasta, joka hiljalleen hivuttautui aamutoimissaan puuhailevien kiipeilijöiden housunpuntteja pitkin.

Yön aikana olin havahtunut useaan otteeseen kylmyyteen. Pimeät tunnit ja kananlihalle nouseva iho pistivät miettimään, kuinka makuupussi riittäisi ylempänä, kun täällä alhaallakin oli näin kylmä. Keräsin vaatteita makuupussin sisälle lisälämmikkeeksi ja lohduttauduin ajatuksella, että ylhäällä kamppailisimme lunta ja jäätä vastaan. Ne –ainakin nyt – tuntuivat helpommalta vastukselta kuin salakavalasti kaikkialle ylettyvät kosteuden kalvakkaat sormet.
Vesivanat valuivat pitkin teltan seiniä. Kiristin pussin suun mahdollisimman pieneksi, heiluttelin varpaitani ja hieroin käsivarsia lämpimämmiksi vilpoisilla sormillani.
Olin helpottunut, kun kello naksahti kuuden kohdalle, ja leiri alkoi heräillä uuteen päivään.

Kiipeilyparinikin oli palellut yöllä, ja vaikka Heikki ei paljoakaan virkkonut, jäykistä liikkeistä saatoin nähdä, että kylmyys oli tehnyt ikävyyksiä hänen selälleen. Myös Mike nousi istumaan yskien ja aivastellen. Kaukasuksen sää oli ottanut ensimmäisen erävoiton.

Aurinko saapui aamuumme teltan oviaukkoon ilmestyvien Eddien hymyilevien kasvojen muodossa. Mies ojensi minulle kupillisen höyryävää teetä, ja kertoi irvistellen, ettei ensimmäinen leiriyö ollut hänelläkään mennyt mutkattomasti, vaan runsas vesisade oli ryöpynnyt telttaan ja suoraan Eddien makuupussiin.

Lämpimän teen joukosta löytyi pieniä tuoreen inkiväärin palasia. Liikkeelle lähtö vetristi kylmän kangistamat nivelet, pienen päänsäryn tulkitsin optimistisesti akklimatisaation käynnistymisen merkiksi. Peukalovarpaan nivelen kohdalla olevan mustelman peitin Compeed-laastarilla, jotta saisin lisäpehmustusta kenkien sisään. Päätä pyöritellen hymyilin teltan ohuiden seinien läpi tasaisena virtana kantautuvalle Eddien pulputukselle ja muiden tiimiläisten unisille vastauksille.

Tänään nousisimme ensimmäisen kerran ylempään basecampiin (Advanced Basecamp) 3800 metriin ja palaisimme sitten takaisin alas nukkumaan ja antamaan akklimatisaation pöhistä kropassa.

Aamiaisella messihuoneen vihertävässä valossa meille selvisi haaste, jota emme olleet osanneet ottaa huomioon: idea oli, että kantaisimme varusteet kahdessa erässä yläleiriin. Palatessa pitäisi varusteet tuoda yhdellä kantamisella.
Päivärepullani (jonka tilavuus on 40 litraa) saisin kyllä varusteet kahdessa osassa ylös. Mutta ongelmaksi muodostuisi se, että paluumatkaa varten tarvittaisiin toinen kassi, eikä iso North Face -laukku ei tietenkään olisi hyvä kannettava 1100 metrin vertikaalinousua (tai -laskua). Sama ongelma oli useilla muilla ryhmän jäsenillä. Vain Miken kantamus mahdollisti kahden laukun kiinnittämisen toisiinsa – ja apuopas Diman mukaan edessä olisi haastavaa kivikkokiipeämistä, mikä ei valtavien kuormien kanssa ole turvallinen yhdistelmä.

Toinen hankaluus oli, että vaikka kiipeilyparini ei valittanut, näin hänen asennostaan, liikehtimisestään ja ilmeistään, että selkään koski paljon. Ongelma oli Heikille entuudestaan tuttu, samoin toimenpiteet sen korjaamiseksi, ja olimme varmoja, että huiputusyritykseen mennessä se saataisiin kuntoon. Mutta juuri nyt ajoitus oli varsin hankala.

Tietysti omaa hölmöyttä, ettemme olleet asiaan keskittyneet etukäteen. Ehkäpä pisaran voi laittaa vielä vähäisen expedition-kokemuksen piikkiinkin. Saamamme ennakko-ohjekaan ei asiaan ollut kantaa ottanut. Siinä oli vain todettu, että kantajia olisi saatavilla tarpeen mukaan. Mutta nyt Dima ilmoittikin olkiaan kohauttaen, että oli kauden loppu ja kantajat pääosin poistuneet alueelta.

Pienen häslingin jälkeen päädyimme siihen, että veisimme tänään ylös yhden ison kassin ja yhden päivärepun ja ylihuomenna toisen vastaavan satsin. Näin voisimme lastata raskaat tavarat pienempään ja ergonomisesti parempaan päiväreppuun ja pakata isoon kassiin vain kevyitä paljon tilaa vieviä tavaroita kuten makuupussit. Minä ottaisin päävastuun raskaammasta lastista, jotta Heikki saisi mahdollisimman rauhassa vetreyttää selkäänsä, mutta vuorottelisimme tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Paluumatkalla tarvitsisimme kantajan apua, sillä ei olisi mitenkään mahdollista kummankin kantaa kahta laukkua takaisin alas. Paluumatkan ongelman jakoi koko ryhmä, ja Dima lupasi löytää meille kantajia auttamaan paluumatkassa.

Lounaalla esiin nousi toinenkin hankaluus. Lieneekö johtunut kiipeilysesongin loppuaikojen alhaisista varastoista, mutta meille tarjoillut ruoka-annokset olivat auttamattoman pieniä. Kaikki lähes nuolivat lautasensa, mutta kun muutama nälkäiseksi jäänyt pyysi lisää, sillä edessä olisi tiukka päivä, apuoppaamme Dima kohautti olkiaan ja vastasi, ettei enempää ruokaa ollut. Epäuskoisina täydennystä pyytäneet tuijottivat tyhjiä lautasiaan. Kuin pisteenä i:n päälle keittiön valot sammuivat. Ruokailu oli päättynyt ja oli aika lähteä.

Vaellus ylempään basecampiin kesti viitisen tuntia. Aloitimme edellisenä päivänä tutuksi tullutta polkua ylös joen vartta ja jatkoimme halki “lentokentäksi” kutsutun valtavan, hiekan ja heinän peittämän tasanteen. Sen toisessa laidassa nousimme jyrkkää kivikkopolkua harjanteelle, joka johdatti meitä yhä jyrkkenevää reittiä ylös.

“Lentokenttä” oli ryhmämme saksalaissyntyisen Michaelin isän asemapaikka toisen maailmansodan aikana, ja täällä käytiin hurjia taisteluita. Nyt 73-vuotias poika Michael vaelsi saman alueen halki kohti vuoren huippua seitsemän muun kansallisuuden edustajan kanssa.

Aamun haasteiden jälkeen kaikki lähtivät liikkeelle hiukan vaisuina, mutta nopeasti kasvava tiimihenki alkoi pian paikata tunnelmaa. Moninainen ryhmämme oli täynnä mielenkiintoisia persoonia, jotka olivat kaikki sitoutuneet yhteiseen tavoitteeseen. Innostus nousi kohisten kauniin erämaan poluilla askeltaessamme kohti ylä-basecampiä, joka olisi keskeisin tukikohtamme tämän seikkailun aikana.

Maiseman vihreys muuttui hiekkaisen ruskeaksi, jota yhä suuremmat, harmaat kivikkoalueet enenevässä määrin hallitsivat. Hämmentävintä Kaukasuksen erämaassa on ehkä sen mittasuhteet: mikään ei ole pientä, mihinkään ei ole lyhyt matka eikä yksikään etäisyys taitu nopeasti. Olet kuin peukaloinen jättiläisten maassa, ja koska aivan kaikki on niin käsittämättömän valtavaa, hetken kuluttua et enää osaa hämmästellä suuruutta. Hyväksyt vain itsesi yksittäisenä lumihiutaleena loputtomassa hangessa.

Ilma oli rapsakan kirpeä. Silloinkin kun aurinko paistoi, oli lämpö iholla vain pinnallinen hipaisu – kuin auringonsäteiden terä olisi tylsynyt matkalla halki kylmien ilmamassojen. Heti kun pienikin pilvenhattara eksyi valon tielle, muuttui ilma teräväsärmäisen kalsaksi.
Koko reissumme ajan sää toimi kuin ilmojen haltijat olisivat seuranneet kelloa: Ensimmäistä aamua lukuunottamatta aamuisin sää oli parempi, usein jopa aurinkoinen. Kolmeen mennessä iltapäivällä pilvet olivat kohonneet horisontista. Neljään mennessä tuuli ja satoi, alempana laaksossa vettä, ylempänä lunta. Parin kolmen tunnin kuluttua sää taas selkeni; alhaalla laaksossa pilvet jäivät viipyilemään vuorten väliin, ylempänä vuorella taas saimme useimpina iltoina todistaa kyyneleet silmiin nostattavan kauniita auringonlaskuja.

Matkalla ala-basecampistä ylempään kohtaamamme muutamat ryhmät olivat pääosin vaeltajia, eivät kiipeilijöitä. Tuntui kuin tällä syrjäisellä reitillä olisi vallinnut vuoren eteläpuolta iloisempi ja avoimempi tunnelma. Olimme Heikin kanssa jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että ensisilmäyksellä kopeakatseiset venäläiset taisivatkin olla ennemminkin ujoja kuin tylyjä. He saattoivat vastata tervehdykseen vältellen tai vaisusti, mutta kohdatessaan ystävällisen katseen ja huomatessaan, ettei heiltä odotettu virheetöntä englannin kielitaitoa, he yleensä muuttuivat valtavan ystävällisiksi. Yhteisten sanojen puuttuessa sanomat saatiin perille elein ja ilmein.

Kiipeilyparini on ennenkin hämmästyttänyt minua kyvyllään omaksua nopeasti uuden kielen sanoja ja soveltaa oppimaansa. Heikki on myös jonkin verran reissannut Venäjällä aiemmin ja nyt hän laittoi parastaan käydessään ohikävelyn mittaisia keskusteluita vastaantulijoiden kanssa vuoripoluilla. Hämmästellessäni erästäkin kymmenen repliikin mittaista venäjänkielistä vuoropuhelua, Heikki purskahti nauruun:

– En minä oikeastaan itsekään tiedä, mitä sanon. Sanon vain kaikki oppimani asiat ja sanat peräkkäin – he vaan ilahtuvat varmaan yrityksestäni ja pyrkivät tulkitsemaan siitä jotain järkevää!

Jäätikkö oikealla, kivikko vasta varjona vasemmassa laidassa ja Elbrusin läntinen huippu kurkistaa pilvien lomasta

Jäätikön ilmestyessä näkyviin alkoi myös korkeus tuntua. Tuijotin kaukana edessä siintävää, lähes pystysuorana nousevaa massiivista kivikkoa ja tunsin hengästyväni jo sen näkemisestä. Olimme nousseet jo noin tuhat vertikaalimetriä sinä päivänä. Oli vasta toinen päivämme vuorella, joten hapottavat reidet ja keuhkot kylkiluita vasten puristava huohotus eivät olleet odottamattomia vieraita.

Kivikko muuttui kivisestä harjanteesta aaltoilevaksi leveäksi seinämäksi, jota kiipesimme yläviistoon. Niin liikkuvassa kivikossa en ole aiemmin ollut. Oli kuin jokainen kivi olisi ollut joko suoraan jään pinnalla tai liukuvan hiekan päällä.
Kieli keskellä suuta pidimme katseen tiukasti edessä seuraavaa luotettavaa askelmaa etsimässä. Samalla yritimme kutistaa hartiat mahdollisimman kapeiksi kypärän reunojen alla, sillä ympärillämme ropisi tasaiseen tahtiin ylhäältä putoilevia kiviä, joiden koko vaihteli peukalonpäästä jalkapalloon.


Kukaan ei puhunut mitään, kun keskityimme tasapainoilemaan kivillä ja tarpomaan valuttavassa hiekassa. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti ylös seinämän aaltoilun muodostamista kouruista, jotta minimoisimme putoilevien kivien osumisen mahdollisuuden. Tiukasta keskittymisestä johtuikin varmaan se, että olimme jo miltei perillä, kun oivalsin kaukana yläoikealla vihreän peltisen rakennelman, joka näytti painovoimaa uhmaten roikkuvan mahdollisimman kaukana kiviharjanteen päässä, suoraan jäätikön reunan yläpuolella.

Pahamaineinen wc jyrkänteen reunalla

– Katsokaa tuonne, tuolla se on! Advanced basecamp! huusin innostuneena ja melkein tikahduin, kun samalla hetkellä katseeni siirtyi hiukan ylemmäs ja näin kauniissa auringonpaisteessa kylpevän kaksoishuipun. Se oli lähempänä kuin kertaakaan aiemmin – melkein saatoin koskettaa sitä!

Vain puolta tuntia myöhemmin astelimme ensimmäistä kertaa ylempään, kapealla kiviharjanteella sijaitsevaan ylä-basecampiin, josta tulisi yksi lempipaikoistani tällä vuorella. Ensiksi havaitsemani parakki oli leirin vessa, joka oli asianmukaisesti sysätty kiviharjanteen kauimmaiseen reunaan. Keskellä leiriä sijaitsi messirakennus. Messin ympärille kivikkoon oli ripoteltu kuin huolettoman näköisesti huiskaisten joukko matalia, peltisäilykepurkin näköisiä majoitteita, joihin niissä majoittumaan mahtuvien neljän ihmisen piti vuorotellen kontata sisään. Keskellä leiriä oli korkeampi, puoliympyrän muotoinen maja, jossa oli paikat jopa kymmenelle ihmiselle. Paikasta toiseen kuljettiin kivien välissä luikertelevia polkuja. Esimerkiksi reitti wc:lle vaati laskeutumista kapeaa polkua pitkin valuvalla hiekkarinteellä – mikä teki erityisesti yöllisistä vessareissuista jännittäviä.

Ylä-basecampin kylpyhuone on varustettu huippumaisemilla

Uskomattominta tuossa karulla tavalla kauniissa paikassa oli se, että suoraan harjanteen toiselta puolelta alkoi jäätikkö, joka nousi kohtisuorasti satulaan. Lumoava Kaukasuksen kuuluisin kaksoishuippu seisoi ylväänä yläpuolellamme ja antoi auringon sivellä kylkensä hohtomaalillaan.

Tänne majoittuisimme ylihuomenna – mutta valitettavasti vielä tänään marssisimme alas vesisateen täyttämään laaksoon. Vastentahtoisina palaamaan alas tyhjensimme reput kantamuksista ja nautinnollisesti köllötimme auringon lämmittämillä kivillä. Tuijotimme valkoista maisemaa ja yritimme hahmottaa vuoren valtavasta sylistä pikkuruisen polun, joka lopulta johdattaisi meidät kohti huippua. Jopa Lenz Rocks (4600 m), jonka tuuliseen kivikkoon yrittäisimme päästä viimeiseksi yöksi ennen huiputuspuristusta telttoihin lepäämään, näytti olevan miljoonan kilometrin päässä.

Kerätessämme voimia paluumatkalle keskustelimme – mistäpä muustakaan kuin huipulle pyrkimisestä. Olimme jo huomanneet, että tiimi tuntui varsin tasavahvalta, ja jo näin lyhyessä ajassa olimme saaneet luotua hyvää yhteishenkeä.
Apuopas Dima kuitenkin herätti tiimissä huolestumista. Nuori mies oli jo kertonut, ettei hänellä ollut varsinaista oppaan koulutusta (“Tosin isäni kyllä kouluttaa oppaita, joten sehän on aika sama.”) ja nyt kävi ilmi, ettei Dima ollut koskaan aiemmin huiputtanut Elbrusia pohjoispuolelta (“Olen kyllä yrittänyt”, hän vastasi aikansa kierreltyään).

Vastentahtoisesti jätimme lopulta myöhäisen iltapäivän auringossa kylpevän yläleirin palataksemme alapuolellamme odottavan harmaan pilvimassan läpi sateiseen alaleiriin.
Matkalla vesisade rysähtikin oikein kunnolla niskaamme, ja leiriin päästessämme kylmyys oli uinut kuorivaatteiden alle ja tuntui kalisevissa luissa asti.

Illalla jatkoimme keskustelua tiimin kesken. Kaikkia huoletti nuoren apuoppaan selkeä epävarmuus ja pääoppaamme haluttomuus yrittää kommunikoida tiimin kanssa kunnolla; antaa kiipeilyyn yleensä kuuluvia briiffejä tai vastata kysymyksiin. Ryhmän jäsenet pohtivat muun muassa, miten oppaat jakautuisivat itähuipulle pyrkivien norjalaisten kanssa, mitkä olivat reittimahdollisuudet ja sääennuste. Entä kuinka varusteet tuotaisiin paluumatkalla alas, kun kantajien saaminen Diman mukaan oli lähes mahdotonta – ja tietenkin mitä tapahtuisi, jos joku sairastuisi tai uupuisi matkalla. Jos saisimme huiputukseen vain kaksi opasta seitsemälle hengelle, olisi se alle vaatimuksen (vaadittu suhde 1:3) ja nostaisi merkittävästi keskeytysriskiä. Dima ei ollut koulutettu opas, joten hän ei todennäköisesti voisi toimia ilman Sashaa. Eli pahimmillaan meillä olisi vain yksi täysimääräinen opas.

Heikki ja minä olimme varsin hyvin tutustuneet viimeistä Seven Summits -vuortaan kiipeävän Mikeen, ja myönnettäköön, että Team Antipodiksi nimetty kolmikkomme oli kaikille meille taktisestikin hyvä ratkaisu. Mike on kokenut kiipeilijä ja hyvin perehtynyt reittiimme ja vuoreen. Hänellä oli vahva motivaatio vuoren huiputtamiseen ja mielelläni ajattelisin, että ehkäpä hänkin tunnisti meissä vahvuutta. Illalla sateen ropistessa alaleirissä telttojen kattoon, viimeisenä ennen nukahtamistaan Heikki kysyi, mitä Mike ajattelisi, jos opasvajeen vuoksi syntyisi tilanne, jossa huiputus uhkaisi keskeytyä. Miken sanat jäivät leijumaan pimeään telttaan:

– Minä menen ylös vaikka yksin.

Iltamaisema ylä-basecampistä

Page 1 of 43

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén